En oikeasti ymmärrä, miten pystyn tähän. Siis ihan oikeasti. Tosihan on, että toiset henkilöt ovat vamma-alttiimpia kuin toiset ja mä kuulun siihen vammautumisherkimpään osaan (vai venähtääkö teidän patellajänteet usein suihkussa ja murratteko sormianne uimalla?) ja alan jo oleen vähän tottunut siihen. Sillä ei tunnu olevan merkitystä, kuinka paljon teen (no joo, akillesjänneongelmat oli ihan selvä itseaiheutettu ylirasitusvamma), vaan paikat prakaa samalla tavalla, teen sitten paljon tai vähän, kevyen viikon jälkeen tai rankan viikon jälkeen jne. Mun sidekudosrakenne ei oikein taida olla sellaista, että se kestäisi kunnolla mitään urheilua, ongelmathan on useimmiten jänteissä ja niiden kiinnityskohdissa. Lihakset taasen harvemmin kiukuttelevat, mutta kyllä nekin aina välillä tuottavat pulmia. Kerran esimerkiksi reväytin pakarani noustessani bussista (!) ihan normaalilla kesäkelillä ja nyt sitten on jotakin tuolta lonkankoukistaja-alueelta sitten ehkä revähtänyt. Miten tähän sitten tultiin?
Pienehkö nuha ja väsymys vaivasi edelleen to-pe ja jätin suosiolla aamuheräämiset väliin. Molempina iltoina kuitenkin uintireenit, ja lepo oli tehnyt tehtävänsä, torstaina parhaita piikkiaikoja lähetyksellä miesmuistiin (16,5) ja muutenkin kulki ihmeen kivasti. Perjantaina tein Noksulla vain tekniikkaa, mitä nyt loppuun teki mieli repäistä satasen sekari ja niin myös tein. Sekauinti on kyllä ihan kamala laji. Ensin pitää sinnitellä perhosta, minkä jälkeen selkäuinnin ajan yritetään toipua. Rintauinnin alku sujuu yleensä ihan kivasti, kunnes alkaa painamaan ja hapottamaan ja viimeksi pitäisi selvitä vielä vaparista, kun jalat on ihan hapoilla, ei jaksaisi potkia edes kakstahtia saati sitten kuustahtia eikä muutenkaan enää jaksaisi enää yhtään mitään. 400m:n sekauinti on kyllä ihan hullun hommaa, jos ette usko, niin yrittäkää, mä en viitsi, koska en ikinä pääsis sitä sallitusti maaliin. Kuolisin jo satasen perhosessa.
Niin, mutta siis siihen lonkankoukistajaongelmaan. Eilen aamulla oli jo ihan hyvä, ei väsyttänyt, vaan heräsin pirteänä ilman kelloa 6,5 tunnin yöunien jälkeen, mikä on mulle melkoisen normaali ja riittävä määrä. Lähdin siis Kauppiin hiihtämään, kun Hervannan mäissä rimpuilu ei innostanut. Matkaanhan tuohon Hervanta-Kauppi väl9iin (eli noin kahdeksaan kilometriin) meni tunti, kun lauantaina bussit kulkevat todella huonosti ja alkoi kyllä ärsyttämään ihan kunnolla se, että tuhlaan elämästäni viikossa bussissa istuskeluun ja erityisesti niiden odotteluun aikasmoisia aikoja. Mukaan ei voi myöskään ottaa oikein mitään kamaa (=lämpimiä vaatteita), vaan kaikki bussikortit ja ekstrahanskat on mahduttava taskuihin. Vaihtobussia odotellessa siis on varma jäätyminen tiedossa ja muutenkin vapaan monot on tosi hyvät jalkineet kaikenmoiseen toimintaan. No, vihdoin pääsin Kauppiin ja hiihtoreeni alkakoon. 2,5 tuntia sivakointia, tarkoitus oli jotain kolmekymppiä hiihtää. Ja hiihdinkin aika tarkalleen sen. Harmi vain, että jossain vaiheessa alkoi nivuseen sattumaan ihan kamalasti. Ihan tosta noin vain. En kaatunut, en tökännyt suksea, enkä mitään. Ainoa, mikä saattoi vaikuttaa, oli se, että suksea piti palautuksessa nostaa vähän tavallista enemmän, kun latua ei oltu ehditty ajaa vielä ja lunta oli satanut yöllä aika paljon. Pakko oli kuitenkin takaisin Kangasalan päästä Kauppiin hiihtää, rahaa oli mukana kaksi euroa, kun ei muuta kotoa nyt löytynyt ja puhelin ei vain mahdu näillä keikoilla mukaan. Kun sain sukset pois jalasta, nivunen oli kuitenkin ihan kivuton, joten ei hätää ja kotiinkin pääsin tällä kertaa viidessäkymmenessä minuutissa, enkä joutunut värjöttelmään pysäkillä hikisissä hiihtovaatteissa edes kovin kauaa. No, sitten tein jotain tosi tyhmää. Päivän ohjelmassa kun oli vielä tunnin juoksulenkki. Ja sinnehän mennään, kun intoa oli pieleen menneen viikon jälkeen vaikka muille jakaa. Nivunen ilmoitteli kyllä vähän itsestään vähän lenkin aikana, muttei pahasti, eikä kyllä mennyt huonompaan suuntaan juostessa. Mutta entä sitten? Kun pääsin kotiin alkoi tuska ja jatkuu edelleen. Tämän päivän luistelu on ihan poissa laskuista, ja tällä kivun määrällä kyllä viikon viimeistelyreenikin. Mutta pakko olisi päästä vielä kerran luistelemaan ennen kisaa, kun pitäisi kokeilla teroitettuja teriä, ne on ihan erilaiset kuin ne tylsät, joilla oon nyt koko talven luistellut. Olin päättänyt, että tulehduskipulääkekuurit ovat nou-nou, mutta nyt on kyllä pakko turvautua. Kylmä ja Felden ovat myös kovassa käytössä. Silti sattuu ihan vaan koko ajan, ihan sama, missä asennossa jalka onkaan. Sattuu kävely, istuminen, makaaminen. Mutta eniten sattuu mieleen: Miten mun lauantaisen luistelun käy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti