lauantaina, joulukuuta 31, 2011

Orbicon nytårscup 5k

Olo on parantunut päivä päivältä ja kun eilen pystyin uimaan 3 kilometriä melkein yskimättä, oli osallistumispäätös selvä. Keliksikin luvattiin ihan mukavaa, tyyntä ja aurinkoista keliä, joten kansainvälisen urheilu-uran (no jopas kuulostaakin hienolta) aloittaminen näytti enemmän kuin todennäköiseltä .

Sitten kisaan. Mukaan oli ilmoittautunut 1100 juoksijaa (samaan aikaan  lähti kymppi ja vitonen), joten lähdössä oli aika tiivis tunnelma. Tungin itseni varsin eteen, mutta silti kesti 7 sekuntia viivalle. Alusta asti juoksuolo tuntui aika tyhjältä, jaloissa ei tuntunut olevan yhtään mitään. Täällä oli myös pakkasta, joten tiet olivat varsin liukkaita. Eka kilsa oli vielä alamäkeä, joten kyllä siinä juoksijamassassa sai olla aika tarkkana. Tuntui, että juoksen jotain viiden minsan kilometrivauhtia ja kilometrikyltin kohdalla aikaa olikin mennyt 3.47. No hups. Hidastettava oli. Seuraava kilometri sisälsi aika monta 90 asteen ja yhden 360 asteen käännöksen ja oli tasainen, aikaa meni  4.16 ja vauhti paljon parempi. Sitten tuli taas alamäkikilometri, 3.50. Tuntui, etten saa mitään kropasta irti, ei ollut edes paha olo. Seuraavassa käännöksessä meinasin juosta edelläni juosseen naisen päälle, kun tämä kaatui suoraan kyljelleen, kun oli niin liukasta. Sitten alkoikin tuska. 800m ylämäki hidasta kidutusta. Voivoi. Sitten hetken helpotus ja lisää ylämäkeä. Loppuun vielä jäisessä 10cm:n ruohossa nurmikentän läpi ja vihdoin maalissa. Enkä ollut saanut kyllä itsestäni irti oikein mitään, vaikka toki vähän pahalta tuntuikin, mutta olo ei tuntunut oksettavalta missään vaiheessa. Varmaan flunssa vielä vähän näkyy suorituksessa, vaikkei matkalla yskittänytkään kuin parilla ekalla kilometrillä ja silloinkin aika vähän.

Tulokseen olen ihan tyytyväinen, brutto 20.27, netto 20.20, eli bruttoaika vain 12 sekuntia huonompi kuin aktiassa ja oon ollut varsin kipeä ja juossut aktian jälkeen yhteensä kaksi tuntia... Reitti ei myöskään ollut yhtään helpompi mielestäni. Juoksuoloon nähden tämä oli parempi suoritus kyllä. Sijoitus oli viides reilun 200 osallistujan juokossa, joten sekin oli kiva. Ja lopuksi uuden vuoden kunniaksi sai kakkua ja skumppaa. Tässä vielä tosi hieno diplomi :)

Näihin tunnelmiin päätän vikan blogipostauksen tältä vuodelta, ja toivotan kaikille tosi hyvää uutta vuotta!

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011

Godnat

Terve teille YamYam TOGO nuudelibaarista Köpiksen rautatieasemalta. Täälä on vietetty jo hetki ja junan lähtöön on vielä reilu tunti. Toivottavasti paikka ei mene kiinni, etten joudu vaihtamaan käytävän puolelle McDonaldsiin... Hämmentävää tässä reissussa tähän mennessä muuten on ollut se, että ekaa kertaa täsä maassa tajuan edes vähän tuosta mongerruksesta. Aika vähän siis, mutta jotain kuitenkin.

Niin, mutta mites on mennyt sitten viime kerran. Oon ollut kipeä, kipeämpi, tosi kipeä. Kertaakaan aiemmin en ole joutunut käymään tuollaisen takia päivystyksessä, mutta nyt oli sen verran ikävä olo rinnassa, että oli pakko mennä Mariaan aatonaatonaattona. Joulunviettopaikasta kun ei lääkäriin ihan kauhean helposti lähdetä, niin oli parasta käydä ennenkuin kuolema korjaa. Tällä kertaa onneksi ei ollut mitään vakavaa vikaa kropassa, vaikka PEF-puhallus oli säälittävyyden huipentuma. (Toim. huom. joulunviettopaikassa voi kuitenkin keittää vaikka kahvit aggregaatilla, jos sähköt ovat päivän pois, tätä ei kaupunki tarjoa :)

Urheilurintamalta ei ole paljoa kerrottavaa, eilen kävin kyllä vähän uiskentelemassa tekniikkaa matalimmasta matalimalla teholla, kun tauti tuntui helpottaneen ja myös aamusalilla sekä tänään oli polven vuoksi pakko polkea traineria 45 minsaa hiljakseen (trainerissa on nykyään vihdoin Silvia upouusine ja kiiltävine ketjuineen, kun saatiin adapteripalat taas irrotettua...). Polvi on kyllä aikamoinen ongelma, ei saisi tulla näin pitkiä puhtaita taukoja sille.

Lennon jälkeen olo on ollut aika kamala, joten saa nyt nähdä, tuleeko lauantaina startattua. Ehkä jää väliin ja Aarhusissa tulee kisattua ekaa kertaa sitten vasta kesäkuussa.

torstaina, joulukuuta 22, 2011

Hyvää joulua!


Yskänpuuskien ja tappo-olon lomasta toivotan kaikille mukavaa joulua ja ensi vuodelle onnistunutta treenailua. TOV:n pikkusiskolle toivotan vielä pikkuisen enemmän onnea ihan vain syntymäpäivän johdosta.

Ensi vuonna mäkin treenaan taas :)

maanantaina, joulukuuta 19, 2011

Teetaukopäivitys

Paljon ei ole kerrottavaa ja joulukuu jatkaa synkkää kulkuaan. Viime viikon loppupuoli meni ihan plörinäksi, liekö lauantaina Tallinnassa koneeseen hiipineen flunssan vika. Kotimatkan laivakin peruttiin, mutta sentään kaikkien kommellusten ja kiireen ja flunssaisena tehdyn itsemurhajuoksun (siltä se tuntui, kun olo oli laivaan päästyä kuin jyrän alle jääneellä) ehdittiin laivaan. Tällä hetkellä poden kipeää kurkkua, ikävä kyllä näyttää, että kohta myös vuotavaa nenää. Tätä menoa palaan asiaan ensi vuoden puolella. Pöh.

tiistaina, joulukuuta 13, 2011

Musta joulukuu

Treeniviikko alkoi maanantaina salilla. Se meni vielä ihan OK:sti. Sitten menin luistelemaan töiden jälkeen. Eräs nainen alkoi opettamaan mulle tekniikkaa (oli kuulemma katsellut mua ja aatellut, että kukaan ei ole varmaan kertonut mulle luistelutekniikasta mitään) ja huh. En osannut yhtään mitään. En osannut olla ulkoterällä, siirtää painoa, työntää (ei saa potkaista vaan työntää/painaa) jne. Tunsin itseni aivan toivottomaksi tapaukseksi, kun ei edes tasapaino oikein pysynyt. Mitähän siitä tulee, kun kokeilen pikaluistimia (kengät ja terät jo kuulemma jossain odottaa, eivät vain ole yhdessä), enhän mä ikinä oikein oppinut edes sirklaamaan. Voivoi. Nainen tosin lupasi, että kun opin luistelemaan, niin sitten mun 80km:n ajasta tippuu 40 minsaa. Ihan kivahan se tietty olisi, sillä sitten voittaisin miestenkin sarjan, että taisi olla ehkä vähän epärealistinen arvio ;) Mutta jos edes pari minuuttia ajasta tippuisi, niin olisi kiva. Uinti ei kulje sen paremmin. Hakkaan päätäni seinään, turhaudun, yritän entistä kovempaa, eli tyhmemmin, menee vielä huonommin, rentous on kadonnut täysin. Tampereella kuulemma jo hiihdetään. Miksi täällä ei? Magneettikuvaus kertoi selästä sen, mitä olin ajatellutkin, lievää pullistumaa,  signaalia vaurioista ja yksi madaltunut välilevy. Tämä on melkoinen musta joulukuu.  Onneksi ensi viikonloppuna lähden elämäni ekaa kertaa Tallinnaan, joulutorille ja pois  arjesta. Kyllä se tästä. Ensi vuonna ostan itselleni joulukalenterin, olen varma, että kaikki surkeus johtuu sen puutteesta, eikös vaan?

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

Kevyen viikon kuulumisia

Viime viikko oli oikeasti ihan överi. En toki tehnyt mitään enempää kuin normaalistikaan kovilla viikoilla, mutta... Muun elämän stressi oli niin iso, että olisi pitänyt höllätä, eikä painaa menemään. Tässä mulla on kyllä paljon opittavaa, siis siinä, että oppisin ottamaan muun elämän kuormituksenkin huomioon. Niinpä alkuviikko menikin pulssia tasatessa ja kolmena ensimmäisenä päivänä saldoksi tuli tasan 45 minuuttia kevyttä luistelua. Nyt on tosin tietysti kevyt viikko, joten ei haittaa ja viikko on oikeasti ollut kevyt, mikä on hyvä, kun kyllä tämäkin viikko on ollut vähän töiden puolesta rankka, ihan eri tavalla tosin kuin viime viikolla. 
Torstaiaamulla oli  aamulenkin aika, hiiidasta laahustusta, mutta syke ei liikaa noussut, joten eiköhän tuosta pienestä liikarasituksesta aleta toipua, vaikka olo onkin ollut vähän nuhainen. Aktia cuppiin sitten tänään viittä kilsaa koettamaan.  Kovaa oli kyllä tullut juostua viimeksi sielä Rantakympillä ja juoksukilometrejä on viikossa ollut maksimissaan 20, joten epäilys lyhyen matkan juoksukunnosta oli melkoinen. Ilmakaan ei varsinaisesti ollut ihanteellinen, mutta itse en yleensä syytä ilmaa omista suorituksistani. Itse juokseminen oli ihan kamalaa. Tuskaa, tuskaa, enemmän tuskaa. Eka kilsa 3.52 (alamäki), toka 4.07, kolmas 4.14, sitten 4.01 ja viimeinen ylämäkikilsa 3.56. Aika 20.15, millä irtosi naisten voitto, yksi junnusarjan tyttö tosin juoksi lujempaa, paineli vikalla kilsalla ohi, kun mä itku kurkussa pahan olon vuoksi yritin tsempata. Mulla oli ihan kamala olo viimeiset puolitoista kilsaa, en meinannut pystyä mitään. Pitää kai olla tyytyväinen kuitenkin tulokseen, ja onhan se mun vitosen enkka, kun sitäkään matkaa ei ole tullut ennen juostua. Seuraava kokeilu uutena vuotena Aarhusissa. Ihan yhtä hyvin ei mennyt uintitestit. Ei siis todellakaan. Oikeastaan meni aivan päin p:tä. Olen vieläkin todella harmissani siitä, että kun olen uinut tosi paljon, olen vain hidastunut. Kaksi sekkaa per satanen, mikä ei kuulosta paljolta, mutta joka on nälkävuosi uinnissa. Tämä juttu piinaa mua vielä pitkään, harmittaa vaan niin kovasti.

Muuten kuuluu kaikenlaista. En raaski luopua Silviasta, ja kun mua on peloteltu hiilikuiturungon hajoamisesta trainerissa, niin aion vaihtaa sen Lucyn tilalle. Tähän mennee tosin vielä muutama päivä, koska a) joudun ottamaan trainerista 650c kiekkojen adapteripalat pois, mikä on tuskallista, koska mulla ei ole oikeankokoisia jakoavaimia ja lisäksi b) Silvian kammet ei oikein pyöri. Vielä eilen Silvia näytti tältä:


Ekaa kertaa tuli pyörä ihan kunnolla putsatuksi :) Ja gripitkin on uudet valkoiset edellisten harmaiden sijaan. Mutta nyt pitää viedä pyörä vähän kunnostettavaksi, että kammet pyörii. En tiedä oikeasti, mitä tolle tapahtui, epäilen itse asiassa, että Silvia suuttui, kun oli pari päivää purettuna...

Olkapää vaivaa edelleen ja niinpä  siitä sitten otettiin röntgen ja ultraäänikuva. Rikki ei mitään ole niiden perusteella, mutta solisluun pää on koholla, mikä on epänormaalia ja kielii tapahtuneesta traumasta. Oikein mitään ei voi tehdä asialle kuitenkaan näillä tiedoilla, joten ainakin helmikuuhun asti toivotaan paranemista. Tämän hyvän, "ei mitään isompaa rikki"- uutisen innoittamana kroppani päätti, että vammojen määrä on vakio. Purin sitten nastaa ja hammas lohkesi, ja suulla ei voinut syödä. Onnekseni sain tälle päivälle ajan, ja hammas on taas hyvä. Ja miksi ihmeessä purin nastaa? No koska töissä mulla oli myslipaketti ilmoitustaulun vieressä ja sinne mysliin oli tippunut nasta ja sitten söin bulgarianjogurttia myslillä ja se nasta meni myslin mukana jogurttiin ja sitten kuului kräts ja sitten hammas lohkesi. Tasan ei käy onnen lahjat. Opin sentään, että ei pidä purra nastaa. Hammaskin on tosin jo korjattu.

Loppuun TOV:n pyynnöstä kummitäti poseeraa. Bikefittingissä ajoasento oli vielä pari senttiä matalampi, mutta tällaista käytetään alkukevät ja sitten kun on tottunut Lucylla ajamaan, niin käännetään stemmi/siirretään spacereita. On se Lucy kyllä ihana, vaikka sen itse sanonkin. 
PS. Jos täälä on joku innokas turkulainen uimari, niin mulla olis yksi liikuntakortti, jossa on 22 kpl uinteja (käy ainakin Petreliukseen ja Samppikseen ja Kupittaalle, Impparista en tiedä, voimassa 15.4 2013 asti) ja 2 kpl Kupittaan liikumtahallia jäljellä (voimass 13.3.2013 asti). Kuudellakympillä saa tuon multa lunastaa, eli alle kolme euroa/uinti.

lauantaina, joulukuuta 03, 2011

Vuonna 2005

Oli edellinen kerta, kun juoksin yli puolitoista tuntia. Tänään oli sitten vihdoin sen vuoro taas. Matkaa ei tullut toki 1h 45 minuutin lenkillä paljon, mutta Tampereen aamu oli ihana, aurinko paistoi, kun se lenkin aikana nousi ja juoksukin oli jotain ihan muuta kuin eilinen tuskainen puurtaminen pyörällä ja altaassa. Polveen ei sattunut, eikä selkäänkään yhtään enempää kuin ennen lenkkiä. Iltapäivän urakka olikin sitten rankempi, kakkua tuli syötyä yksillä 2v ja toisilla 70v synttäreillä niin, että nyt on paha olo. Puh.

perjantaina, joulukuuta 02, 2011

Keskuspuiston kosto

Helsinkiläiset kuulemma rakastavat Keskuspuistoa. Mä en. Miksikö en? No kun eksyn sielä aina. Ajan töiden jälkeen torstaisin aina sitä kautta Pirkkolaan uimaan ja silloin kun vielä oli valoisaa jostain tuli vielä jotain. No, sitten tuli pimeää ja mun vakkareitti ei ollutkaan valaistu. Mitenkäs sitten kävi. No huonosti. Olen seikkaillut mm. Maunulassa ja Tilkankin löysin, vaikken olisi todellakaan halunnut. Lisäksi olen käynyt monella muulla tiellä, joista en tiedä, mitä ne ovat ja missä. Aina kun yritän Paloheinän suunnasta Pirkkolaan päädyn Pakilantielle. Ei oo helppoa ei. No, eilen sitten. Kohti treenejä, myöhässä, kuinkas muuten ja taas piti polkea tukka putkella, että ehti edes vähän kuivaverraamaan (oikeasti, mun viikon rankin juttu on aina tuo Pirkkolaan polkeminen, kun pääsen lähtemään töistä aina liian myöhään). Olin jo varma, että olin eksynyt, mutta sitten näin kyltin Pirkkola 3,7 ja riemulla ei ollut rajoja :) En eksynyt eilen kertaakaan. No, tänään Keskuspusisto kosti. Aamulla soi kello ennen kuutta ja tarkoitus oli polkea kaksi tuntia. Nukuttu oli, no liian vähän. Säähän oli mitä mainioin, joo. Vettä satoi välillä niin, että silmiin sattui (mun lasit hajosi tossa vähän aikaa sitten, enkä ole ehtinyt käydä ostamassa uusia). Tuuli oli inhottava (tosin tän päivänen reilu 10m/s oli vain vieno henkäys, joku toinen päivä tällä viikolla oli niin kamala vastatuuli, etten meinannut päästä töihin) ja kun mulla on nastat alla, niin pehmyt hiekkatie on melko raskas. Sotkin kohti Paloheinää ensin Vantaanjokea pitkin. En polkenut sieltä, mistä aioin, mutta pääsin kuin pääsinkin perille vihdoin ja vain kerran jouduin katsomaan karttaa. No, sitten alkoi Keskuspuistossa vaeltelu. Yritin Pitkäkoskelle, mutten päässyt (no, lopulta monen mutkan jälkeen pääsin), missään ei saanut ajaa, jossain vaiheessa ajoin kolmisen kilsaa valaisematonta reittiäkin, kun mistään ei tullut mitään ja mullahan on vaan sellainen "Tule nähdyksi"-ledi, josta ei ole mitään iloa. Olin aliarvioinut energian tarpeeni ja jossain vaiheessa joku risu kietoutui takavaihtajaan niin, että jouduin kiskomaan sen pieninä palasina pois - aikaa tähän meni viisi minuuttia. Lopulta kuitenkin onnenkantamoisella löysin takaisin Paloheinään ja vielä suuremmalla onnella en edes eksynyt enää paluumatkalla. Aikaakin meni vain kymmenisen minuuttia kauemmin kuin piti koko reissuun. Matkaa kertyi huimat 40 km, siis kahdessa tunnissa ja sekin oli työn ja tuskan takana. Ei muuten näkynyt muita lenkkeilijöitä aamulla.

Tuskainen meno jatkui altaassa myöhemmin tänään. Vuorossa oli taas yli neljä kilsaa ja siinä vaiheessa, kun jäljellä oli 3,3, olin jo aivan palasina. Potkut oli räpylöilläkin ihan hirveitä, joten mietin vain, miten kamalia ne olisi ollut ilman? Sinnittelin kuitenkin loppuun, mutten ole varma, oliko se järkevää, koska tekniikkahan hajosi tietysti aika pahasti uinnin aikana.

Koko viikko on ollut tosi rankka ja suoraan sanottuna varmasti pahin tänä syksynä. Mulla on ollut ihan liikaa töitä ja kamala työstressi kaikesta ja en ole ehtinyt nukkumaan, saati käymään kaupassa. Siihen lisätään vastatuuli työmatkoilla, isot treenitunnit ja olkapään ja selän ongelmat, niin en kyllä yhtään ole harmissani, kun tämä viikko vihdoin kohta loppuu. Ensi viikko on kevyt, tosin sisältää piinaavat uintitestit, testijuoksun Aktiassa ja jos vain saan tehtyä pyöräasioita, niin myös testipyörityksen trainerilla.

Tänään tuli veronpalautukset. Mä käytän ne selän magneettikuvaukseen, kun lääkäri sinne passitti, epäilee, että välilevy olisi revennyt vähän. Olis tietty voinut nekin rahat laittaa kiekkorahastoon, mutta ei kai sit.

Loppuun vielä tämän masennuspostauksen kunniaksi Top 3 inhokit työmatkan varrelta

  1.  Viikintien suora. 1,5km pelkkää tuskaa. Aina vastatuuli. Ihan aina. Kotimatkalla päättyy vielä v-mäiseen nousuun. Inhoan tätä.
  2. Hyvänä kakkosena tulee Märskyn mäki. Se ei tunnu koskaan kevyeltä. Inhoan myös tätä.
  3. Hämeentien ja Viikintien risteyksessä olevat liikennevalot. Tehty täysin autoilijoiden ehdoilla ja niistä en ole koskaan päässyt vihreillä yli suoraan, vaikka eivät ole edes nöyryytysnappulalliset valot. 

Luultavasti talvella listaan kiipeää myös Hesperianpuisto-työpaikka väli, koska tällä välillä on poljettava autotiellä. Pysynköhän hengissä?

maanantaina, marraskuuta 28, 2011

Ei ihmeempää

Eli kiirettä pitää. Oon siis viime viikolla saleillut, juossut, pyöräillyt, uinut, luistellut sekä saattanut jumppapallo-ohjelman loppuun. Viikon uinneista kaksi oli ehkä sairainta treeniä mitä olen tehnyt. Ensin oli perjantaina pisin uintini ikinä, eli 4,4km ja sunnuntaina sitten piti paahtaa 14x100m lujempaa kuin 3x300 metrin testissä keskimääräinen satkun aika (tauot tollasta 15-25s). Se on mulle lujaa, vaikkei muille ehkä oliskaan. Olin ihan hyytelönä noitten jälkeen ja sen jälkeen oli  lähinnä kettuilua, kun ohjelmassa luki vielä sarja, jossa piti uida mm. 50m täydellisellä tekniikalla. Ei tainnut olla kovin täydellistä. Sunnuntaina oli muuten tosi kivaa, kun ensin kävin pyöräilemässä myrskyssä tunnin. Ihmeekseni liikeellä oli enemmän porukkaa kuin lauantai-aamuna ennen kasia. Olkapää on pikkusen parempi onneksi, mutta selkä on itkettävän kamala. Jotain hyvää tosin siinäkin, eli ei kyllä tuu enää uinnista kipeeks, jos en vaan tee mitään tyhmyyksiä (delffareita tms). Tällä viikolla onkin sitten jäljellä vielä pyörää, uintia, juoksua, salia ja luistelua. Että aika ei käy pitkäksi, kun töitäkin pitäisi tehdä taas ihan hulluna.

Loppuun kuva sunnuntain brunssista. Tarjolla juustosarvia, lohi-parsakaalipiirakkaa, amerikkalaisia pannukakkuja, hedelmäsalaattia, minttuista mansikkapirtelöä, paria juustoa ja lakritsijuuri-tähtianis teetä. Ei pöllömpää.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2011

Syntynyt juoksemaan?

Oon tässä viime aikoina rampannut selkäni vuoksi fyssarilla jo muutaman kerran. Tuomiot ovat olleet tylyjä, pakarat ei aktivoidu, selän tukilihakset ei aktivoidu, mikään ei aktivoidu. En osaa kävellä, en osaa istua saatikka seistä. Vastaanotolta on poistuttu lukuisien jumppaohjeiden ja epätoivoisen mielen kanssa: enkö osaa mitään? No, tänään olin jo melkein valmiiksi itku silmässä, kun mukana oli lenkkarit ja tarkoituksena oli analysoida juoksua. Jos en osaa edes seistä oikein, niin miten paljon juoksusta löytyy vikaa, onhan mulla noi 30 astetta väärään suuntaan sojottavat polvetkin. No, tämä tietysti todettiin heti. Sitten aloin juoksemaan. Koska nykyään jostain kumman syystä juoksen välillä päkiällä (oikeasti, en mä tiedä, mistä se tuli, samat kengät, joissa korkea kanta, samat lenkit ja niin vain huomaamatta saatan pistellä tunnin päkiäaskeleella, vaikken tietoisesti edes yritä), niin tsekattiin sekä kanta- että päkiätyylillä juoksu. Ja niin. Fyssareiden leuat taisivat vähän loksahtaa, koska totesivat mulle juoksunäytteiden jälkeen, että siinä ei ole mitään vikaa. Juoksussa jalat korjaa itse itsensä ja muutenkin yläkroppakin toimii hyvin. Voi että olin onnellinen! Tämähän ei siis tarkoita sitä, että mulla olisi jotenkin hyvä juoksutekniikka, ei tässä katsottu mitään juoksun taloudellisuutta tms. mutta jalat on kunnossa ja kuulemma maakosketuskin on nopea ja hyvän kimmoisa. Todettiin vielä, että koska en osaa kävellä, mun lienee parasta juosta joka paikkaan, kuten masai-heimolaiset.

Muuten tässä on taas puuhasteltu. Kevyt viikko on ohi ja se oli oikeasti kevyt. Ekat luistelut takana ja pikkuhiljaa pysyn jo pystyssäkin. Olkapää vaivaa pahasti. Tulehduskipulääkekuurista ei ole mihinkään ja vaikka kädellä tekeekin ihan mitä vaan (itse tekeminen ei satu), niin esim. repun kantaminen on melkoisen ikävää. Ensi viikolla täytyy käydä uudestaan lääkärissä, jos käsi ei nyt ala näyttää mitään paranemisen merkkejä. Pyörään on vaihdettu nastat ja pyöräily on melkoisen tuskallista nyt. Uinti oli viime viikon lopussa ihan jumissa, mutta eilen taas oli vähän jotain toivoa tekemisessä. Juoksu on juoksua, tällä hetkellä en kauheasti siihen panosta, vaikka ajattelinkin käydä jonkun vitosen käydä harjoittelematta kiskaisemassa vielä tämän vuoden puolella. Jumppapallo-ohjelma on kuin varkain edennyt vikalle viikolle ja on keksittävä uusia ärsykkeitä piakkoin.  Hyvä tästä tulee, kun vaan selkä ja olkapää saadaan kuntoon. Nimikin komeilee jo Challenge Aarhusin osallistujalistalla, ja Finland Ice Maraton siintää mielessä. On niin paljon juttuja mitä odottaa, ja niistä vähäisin ei ole reilun parin viikon päästä olevat uintitestit. Saas nähdä, onko menty eteen vai taaksepäin.

lauantaina, marraskuuta 19, 2011

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

Luistelun odotusta

Meneillään on kevyt viikko ja aika kevyeksi tämä oikeasti varmaan jääkin. Punttisaleilu ja kahvakuulailu ovat hankalia olkapään vuoksi, samasta syystä lepuutan kättä uinnista huomenna. Uinnista tuli muuten mieleen yksi juttu, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt yhteisuintitreeneissä, niin Helsingissä, Tanskassa kuin masters-meiningeissäkin, koska ongelma näyttää olevan universaali. Onko se oikeasti niin vaikeaa muistaa, että ykkönen on ykköstä ja kakkonen on kakkosta ja kakkonen ei ole nelosta ja että kilpaa uidaan vasta sielä kisoissa, ei reeneissä? Jos silloin kun pitäisi uida ykköstä tai kakkosta hengästyttää kovasti sielä päädyssä, niin ei ole kyllä menty ykköstä tai kakkosta ja sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mitä vauhtia se kaveri siinä samalla radalla ui. No, eipähän asia mulle mitenkään toki kuulu, mutta pelkkää ykköstä uimalla mun 1500:n aika parani puolessa vuodessa 2min 13 sek, joten mä jatkan valitsemallani tiellä, eli ykkönen on hidasta ja sitten kun uin kolmosta niin sitten vauhti on vähintään 15 sekuntia nopeampaa per 100 metriä  ja vitonen sitten taas saman verran lujempaa vähintään. Voisin tästä uimisesta (ja vaikka siitä, että 10s tauko on 10s, eikä 5s ja että yhteistreeneissä on syytä lähteä 5-10 sekunnin välein sieltä päädystä, ei suoraan toisen varpaisiin, eikä varsinkaan suoraan nopeamman uimarin eteen) paasata vaikka kuinka, mutten jaksa, koska yleisesti uinnit ovat olleet ihan ok, esim. eilen Märskyssä kuuden aikoihin (siis illalla) uiskentelin ihan väljästi yksinään omalla piikin radalla, joten ihan vaan ihmettelen, että missä on ne Helsingin ruuhkat uinnissa. 

Muuten mitään ihmeellistä ei kuulu. Mitä nyt olen aloittanut pienimuotoisen rintauinnin harjoittelun. Salossa uidaan rinulivinsta, se on päätetty. Eka kellotus oli 53 sekuntia, mikä oli siis ilman muuta rinulitreeniä kuin vähän joskus alku- ja loppuverrassa ja vielä ilman hyppyä. Olen usein aiemminkin todennut, että olen suhteessa paljon parempi rintauimari kuin vapaauimari ja eiköhän pienellä treenillä, kunnon läpivedoilla (eli rinulissa saa käännöksen ja hypyn jälkeen sukelluksissa ottaa yhden käsivedon vartalon vierelle asti ja sitten vasta tullaan pintaan, tämä nopeuttaa paljon) ole ihan realistiset mahdollisuudet päästä alle 50s. Sillä ei olisi jäänyt edes viimeiseksi Porissa. Hämmentävää. Nykyään siis viikko-ohjelmassa on tekniikkapäivänä myös muutama sata metriä rinulitekniikkaa ja alku- ja loppuverrassa olisi tarkoitus alkaa uimaan vähän enemmän sitä rinulia. Niin ja sitten aina välillä pari piikkiä rintaa reenien päätteeksi.

Huomenna alkaa kauan ja hartaasti odotettu luistelukausi. Uudet hiilikuituluistimet ovat olleet siveltävinä ja luistelukuumetta nostattavina jo hetken ja Rantakympiltä palkinnoksi saatu lahjakortti avitti todella hifien monojen ostamisessa. Oikeasti, en osannut kiristää niitä, enkä myöskään riisua :)

Jatkan tätä lepoviikkoa nyt. Miettikää nyt, olen tällä viikolla vaan kerran uinut, kerran käynyt salilla, kerran tehnyt jumppapallo-ohjelmaa ja kerran tehnyt todella lyhyen pyörä-juoksuyhdistelmän ja nyt on kuitenkin jo keskiviikko. Sitäpaitsi ennen kuutta tapahtuvia aamuherätyksiä on ollut vain yksi tähän mennessä tällä viikolla. Käsittämätöntä.

tiistaina, marraskuuta 08, 2011

Tampere tunnetuksi

Viikonlopun treenirypistys Tampereella onnistui oikein mukavasti ja mikä tärkeintä, Tampereen erityispiirteitäkin tuli maisteltua. Viikonlopun ehdoton teema oli ylämäki. Perjantai-iltana suuntana oli kuitenkin Nokia, missä "kevyt" juoksu harkkakisareitillä. Matkaa tulee se 3,5, mutta sillä reitillä en ole kevyttä tuntua juoksuun koskaan saanut, ja jotenkin tuntuu, etten saakaan. Siitä sitten uimaan, missä ensin 1200 verraa (no huhhuh) ja sitten perään reilu 2,5 hidasta kelailua pienillä välipyrähdyksillä. Yhteensä tuli uitua 3,8k, mikä tosin ei ollut tarkoitus, vaan aiottu matka oli alkuperäistä 300 enemmän. Inhimillinen erhe syntyi siitä, etten osaa laskea kahteentoista. 

Lauantaiaamun laiskottelun jälkeen ylämäkiteema pääsi kunnolla vauhtiin. Ensin tuli tietysti tuskallinen Lukonmäki, sitten Pirkan hölkän mäet ja tasaisen Arboretumin jälkeen vielä Pyynikin mäet. Lenkille tuli krossarille hyvä mitta, eli inasen vajaat 40 kilsaa ja noususummaa 550. Kyllä meinaan munkki maistui sitten näkötornilla. Illan uinti oli tekniikan ja potkujen hiomista. Sunnuntaina taas ajamaan. Tarkoitus oli ajaa kevyt lenkki Kaupista Kyötikkälään ja takaisin. On kyllä nyt aika kullannut muistot, kun olin kuvitellut ko. lenkin olevan kevyt. Kyötikkälästikin on sellainen mukava pikku mäki, joka oli parhaimmillaan (pahimmillaan) 33% jyrkkä. Juu, runttasin. Matkaa joku 36, nousua ei "edes" viittäsataa ja jälkkäriksi vielä kuntokolmonen juosten. Kuntokolmosen nimi on aina ollut osuva, kunto kyllä kasvaa kun sitä reittiä tahkoaa. Triathlontunne palasi jalkoihin ihan heti ekassa mäessä ja meno ei ollut kevyttä. Taas teki ruoka kauppansa reeniin jälkeen. Sitten Helsinkiin ja vielä tuli vähän polskittua Märskyssä ja "sokerina pohjalla" jumppapallo-ohjelman seiskaviikon lopetus. Oli muuten niin tuskainen pallo-ohjelma viikonlopun höykytyksen jälkeen, että huhhuh. Kaikenkaikkiaan oma pikku Training camp oli ehdoton menestys ja viikon uintikilometrit taisivat olla ennätykselliset. Näitä lisää. 

Leirin jälkeinen aamusali oli tahmeaa menoa, mutta iltapäivällä joku superkompensaatio oli tapahtunut ja työmatka rullasi kivasti. Lucy tahtoi katsoa gilmoren tyttöjä, joten minkäs teet, niin oli tehtävä. Loppuun vielä huippukiva juoksu, ja pk lenkki muuttui lennosta flowssa juostuksi vk-lenkiksi. Enpä ollut kunnon vk:ta sitten viiteen vuoteen juossutkaan. Tänään sitten vielä vähän pyristeltiin ja huomenna sitten lepopäivä. Se tuleekin tarpeeseen. Viime tiistaisen kaatumisen jälkeen olkapää on alkanut oirehtimaan erinäisissä tilanteissa yhää enemmän. Repun selkään laitto, paidan riisuminen ja pukeminen muun muassa ovat vähän kivuliaita. Myös pyörällä ajaessa kaikki epätasaisuudet tiessä tuntuvat ikävästi. Tänään sitten tuijottelin aikani olkapään anatomiaa ja diagnosoin itselläni limapussin ärtymisen. Kävin siten vielä ortopedilla varmistamassa diagnoosin, ja hakemassa reseptin. Toivottavasti olkapää asettuu tuosta pikapuoliin.

torstaina, marraskuuta 03, 2011

Kohti Tamperetta

Ootte nyt nähnyt Lucyn. Se on kyllä ollut täälä jo hetken, mutta "Kellä onni on, se onnen kätkeköön", eli olen ihan vain käyttänyt aikaa Lucyyn tutustumiseen. Pyörän sielu on jo löytynyt ja onnekseni huomasin, että Lucy tykkää tuijotella läppäriltä ihan samoja sarjoja kuin minäkin! Miettikää kuinka kamalaa olisi tullut, jos oltaisiin jouduttu tappelemaan siitä, että katsotaanko Gilmoren tyttöjä vai Kotikatua!

Pienimuotoisen sisäpyöräilyn lisäksi olen jatkanut uintihurmiota menemällä 3x300 testissä ekaa kertaa mukavasti alle 5 minuutin rajan alle ja Trekillä ollaan käyty kiertelemässä pikkaisia lenkuroita ja esimerkiksi Vuosaari tuli huiputettua sunnuntaina viisi kertaa. Keväällä olisi syytä mennä kevyemmin! Lisäksi olen vihdoin selvittänyt, missä on se päivystys täälä Helsingissä on. Onnistuin tekemään tuttavuutta paikallisen asfalttitien kanssa, kun ylitin vähän liian vinosti rotvallia, josta sitten rengas luiskahti jotenkin ja minä siinä mukana. Lonkka ja kyynärpää ja polvi saivat aika tällin ja koin parhaaksi mennä varmuuden vuoksi niitä näyttämään, kun kävely oli kovin kivuliasta. Tiistai-ilta Marian sairaalassa oli positiivinen yllätys, pääsin trauman puolelle ja koko keikkaan meni aika vähän aikaa. Normipuolella olisikin ennen mua ollut jonossa 17 henkeä, joten onneksi olin traumaattinen ;) Mutta ei kiitos enää mulle näitä pyöräkaatumisia, niskathan on taas vähän olleet tuon jälkeen jäykät ja luonnollisesti tiistain vauhtileikittely jäi tekemättä. Vähän on myös ongelmallista, kun ei voi nukkua toisella kyljellä ollenkaan. Kahvakuulatreeni onnistui kuitenkin ihan hyvin aamulla ja uintikin ihan okei seuravuorolla, vaikkei sielä taida oikein koskaan kulkea kunnolla.

Luistelukauden pitäisi alkaa ensi viikolla. Ei taida alkaa näillä lämpötiloilla. No, sitten voi yrittää fiilistellä ensi kesää. Suunnitelmat ovat jo aika selvillä. Ensin luultavasti vähän duathlonia, sitten kesäkuussa meitsi matkaa taas Aarhusiin kisaamaan. Puolimatkaa siis, elämän ensimmäistä. Voi tosin olla, että Tanskan keleillä kuolen hypotermiaan jo uintiosuudella, viime vuonna uinti oli lyhennetty kilsaan veden kylmyyden vuoksi ja silloin kisa oli sentään heinäkuussa. Heinäkuussa sitten Kiskon sprinttiä ja sitten Jortsussa yritetään olla tosi iskussa. Sitten voidaankin vähän himmailla (no joo) ja elokuussa vielä ehkä Ruotsiin perusmatkaa, Kuopioon olisin mennyt, mutta kun kisa siirtyi huonoon viikonloppuun, pitää se matka käydä sitten muilla mailla varmaankin tekemässä. Mutta sitä ennen on monta kivaa juttua vielä, lunta, pakkasta, jäätä, Aarhusin vitonen, Kuopion satanen, Puolipirkka ja Salossa uidaan lyhyellä radalla. Ehkä saatan myös käydä muutaman vuoren valloittamassa jossakin vaiheessa kevättä - ainakin melkein vuoren. Jos ei nyt ihan Sierra Nevadaa, niin ehkä joku muukin nyppylä voisi jostain löytyä. Mutta parasta lähitulevaisuudessa on ovella siintävä treeniviikonloppu sisältäen harkkakisareittiä, uintikelausta, Lukonmäen ja Pyynikin mäkiä (ja munkkia :), tekniikkadrillejä, Kaupin ja Kangasalan kankaita ja kuntokolmosen kauheutta. Ja mikä parasta, kaikki siis tapahtuu hitaassa Hämeessä, järvien välissä, siellä missä R on kunnon R, mustamakkara kouluruokaa, patonkijonossa tapellaan, Hämeenkadulla kielletään pyöräily talveksi ja rotvalli on rotvalli, eikä mikään naurettava kadun reunakivi. Ja leipäkin maistuu leivältä.

maanantaina, lokakuuta 31, 2011

perjantaina, lokakuuta 28, 2011

Uintimietteitä

Kävin aamusella uimassa ja tajusin sielä kaikenmaailman rintauimareita ohitellessani, että mikä voi olla yksi syy siihen, että uintikisat meni niin hyvin siihen nähden, miten vähän aikaa oikeastaan ehdin treenaamaan niihin. Syynä lienee ihan vain tekniikan parannus ja tähän taas se, että olen saanut uida aika rauhassa treenini. Tänään oli taas ihan tuskaista sielä radalla ja kun ottaa huomioon, että Turkuun muuttaessani mielestäni tääläpäin uimahallissa tuo meininki uimahallissa toimi paljon paremmin kuin Tampereella, niin ei voi kuin yrittää muistella, kuinka kamalaa se touhu Tampereella oli. Nyt siis Helsingissä, kun menen tekemään uintitreeniä, niin pienellä pelisilmän käytöllä pystyy uimaan melko hyvin ihan omaa treeniä välittämättä pahemmin muista uimareista. Tekniikkatreenitkin antavat jotain kun voi keskittyä siihen, mitä tekee, eikä siihen, että milloin voi sitä yhden käden uintia harjoitella. En oikeasti tajua, miten olen keväällä tuola Petreliuksessa väkästänyt jotain kovia treenejä, joissa on tarkkaan määritellyt vauhdit ja tauot, kun nytkin pelkkä kelailu oli aivan kamalan hirveän ahdistavan raivostuttavaa. Selkäkin tuli taas kipeäksi, kun käännöksissä ei voinut keskittyä käännökseen vain siihen, että pääseekö edes kääntymään. Siinähän sitten uintiasento romahtaa ja selkä alkaa kiukuttelemaan. Onneksi pääsen tänään vihdoin pitkän viikon jäljiltä kotiin.

keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011

Poikkeustila

Terveisiä Turuust. Täälä on vietetty elämää Porin jälkeen, tavoitteena saada luistinrahat taskuun. Sitten tarvitaan enää se pakkanen. Ylihuomena pääsee onneksi pois täältä, kaupunki ei ole muuttunut kivaksi täältä muuton jälkeen. Treenaaminen on nyt  ollut vähän sellaista ja tällaista, kun vieraassa paikassa majailee; ei oo pyörää, jumppapalloa, eikä oikein mitään muutakaan. Onneksi mukana on sentään neljät uikkari :o. Oon mä tässä ehtinyt kuitenkin pari kertaa saleilla, kerran juosta ja kerran uida. Petreliuksen 4x25-ratainen halli on tällä hetkellä Turun parhaimmistoa, joten voitte arvata, kuinka kivaa oli uida. Tämän aamuinen kolmen kilsan kelailu oli melkoista pitkän pinnan kouluttamista, ohittamista piti harrastaa nimittäin aika monta kertaa. Tahdon taas Märskyyn, jossa on tasan kerran ollut mun makuun vähän liian paljon porukkaa.

Totesin muuten tuossa äsken, että olen siirtynyt uinnissa uudelle tasolle. Kisoissa nimittäin saavutin ensimmäisen pronssitason suorituksen. Siis tästä  luokittelusta. Naisilla vinstan vaatimus oli siis 36,93, miehillä tämä on pitkällä radalla 32,56. Uinnissa nuo luokittelut tuntuvat olevan helpompia lyhyemmillä matkoilla, päinvastoin kuin yleisurheilussa, jossa pisimmillä matkoilla naisissa ainakin B-luokat on aika helppoja, kun taas viiden tonnin alkaa olemaan mulle jo vaikea ja 1500m:n melkeinpä mahdoton. Tässä siis yleisurheilun luokittelutaulukko. Tuon uinnin suhteen on vuodatettu niin paljon hikeä ja ihan oikeasti kyyneleitäkin verrattuna juoksuun, että olen oikeasti tosi tyytyväinen tuon rajan ali uimisesta, noissa juoksuissa rajojen alittelu ei oo ikinä tuntunut yhtään samalta, vaikka ovatkin periaatteessa vähän paremman (muttei nyt kovin hyvän kuitenkaan) tason suorituksia kuin mun kolibriuintini. 

sunnuntaina, lokakuuta 23, 2011

Elämän eka oikeasti uitu mitali

Päivä alkoi mix-vapariviestillä. Viestit on aina kivoja, vaikka päivän ekana lajina puristusta on vähän vaikea löytää. Lähtöjärjestystä vähän muutettiin, etten joutuisi oleen eka (se lähtöhyppy...), eli mulla oli toka osuus, tokihan siinäkin pitää hypätä, mutta lentävä lähtö on edes vähän helpompi. Hitainhan mä meidän porukasta olin, mutta puristin osuutenki kuitenkin alle 37 sekunnin. Tämähän ei ole siis vertailtavissa yksilövinstaan, kun on viestilähdöllä. Joukkue ui ihan kivasti, mutta sarja on kivikova, joten viimeiseksi taidettiin jäädä. Reidet oli ihan hapoilla viestin jälkeen, kun kolibrityylissä tiheän käsivetofrekvenssin lisäksi potkun kuuluu lähteä reidestä ja niitä kuuluu tehdä paljon (asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että potkun kuuluu tietysti lähteä lantiosta, eikä reisistä ;)

Sitten vielä 200m vaparia, jossa happoja ei enää onneksi tuntunut. Tiesin, että nyt on elämäni mahdollisuudet saada mitali uimalla, koska sarjassa oli neljä osanottajaa ja olin voittanut sen neljännen joka lajissa. Aiemmat uintimitalithan mulla on ollut niitä, "onneksi olkoon, sarjassasi oli vain kaksi osallistujaa ja jäit siitä toisesta yli viisi minuuttia, tässä hopea". Uin ekan satkun aika maltilla (n. 1.30), koska en oikein tiedä, miten 200 pitäisi uida, kun en ole sitä ennen kisoissa uinut. Se mun kilpakumppani oli aika tasoissa vielä satkun kohdalla, mutta sitten mä vähän kiristin, se ei. Kelloa vilkuillessa totesin pienet mahkut kolmen minsan alitukseen ja se antoi vielä lisäpuhtia. Maalissa olin lopulta ajassa 2.59.51, eli kirkkaasti alle kolme minsaa ja kolmas sija! Enkä muuten jäänyt hopeasta kuin kolme sekuntia. Ensi kerralla osaan ehkä uida fiksummin, ja ajasta saa jonkun sekunnin vielä pois, nyt satkut oli yhtä nopeat, kun tasaisella vauhdilla startin vuoksi pitäisi ekan olla nopeampi ja voimiakin oikeastaan jäi.

Kokonaisuudessaan nää kisat oli ihan loistavat. Vähän kyllä hämmentää, koska oon tehnyt tasan kaksi kovaa reeniä ennen näitä, ja silti tuloksena oli pelkkiä ennätyksiä ja mulle hyviä aikoja. Tekniikkakin on varmaan parantunut, koska seurakaverit kommentoi, että mun uinti näyttää hyvältä ja liukuu kivasti (paitsi vinstalla, jossa kolibri palaa kehiin). Eivät meinanneet uskoa, että se olen minä siellä altaassa, eikä joku klooni. Tästä on hyvä jatkaa, taas on paljon uintimotivaatiota.

lauantaina, lokakuuta 22, 2011

Ennätykset päreiksi Porin toisena päivänä

Aamulla oli vuorossa vinsta. Taas jännitti. Mitenköhän menee? Hyvin meni. Matka hapotti vaikka kuinka kolibrityylillä, mutta niin vain enkka kirjataan nykyään 36,83, eli parannusta vuoden takaiseen tuli 0,32 sekkaa. Hyvähyvä, en olis uskonut.

Päivän luuhaamisen jälkeen iltalajina satku. En käynyt vedessä verraamassa, kun lajin alkuun oli yli tunti ja päädyt ja lähtöpallit oli jo edellisissä verroissa tutkittu. Kuivaverraa siis vaan. Lähdin kerrankin vähän rauhallisemmin liikkeelle, jotta jaksan tykittää vielä toisenkin puolikkaan. Toki eka vinsta on silti aina nopeampi, kun lähtö nopeuttaa sitä. Lähtöhyppy meni hyvin (jopa valkku sanoi, että meni hyvin), käännös meni hyvin ja sitten vielä vinsta. Satku on pitkä matka, mutta kun näin kellon 75 metrin kohdalla suunnilleen, totesin, että nyt on pakko puristaa, enkka olis mahdollinen. Ja tulihan se sieltä, ja vielä uskomaton 2,28 parannus kerralla, eli tästä lähtien mun satkun enkka on 1.21,51. Se on hyvä aika mulle, tosi hyvä. Ja mä kun ajattelin, että en oo yhtään uintikunnossa. Kyllä nyt hymyilyttää, vaikka selkä onkin niin kipeä, ettei tosikaan. Sitäpaitsi, en oo ollut missään lajissa viimeinen. Se on aika hyvin, koska täälä uidaan oikeasti tosi lujaa.

perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Pitkän radan mastersmestaruuskisat Porissa - 800 vu

Jopas kulki. Vielä lähtöpallille kiivetessäkin jännitti niin paljon, ettei mitään rajaa. Lähtöhyppy oli ihan kamala lätsähdys, mutta pääasia oli, että lasit pysyi päässä, eikä tullut varaslähtöä. Tästä eteenpäin koko uinti oli mieletöntä tykitystä. Ekan satkun jälkeen olin erässä vielä vissiin viimeisenä, mutta sitten lähdin parantelemaan asemiani. 400m:n kohdalla tiirailin aikaa ja sitä oli mennyt vasta alle 6.50 (tarkalleen itse asiassa 6.47). Ihmettelin, että miten nyt näin, kun ei tunnu edes yhtään pahalta ja salaiseksi utopistiseksi tavoitteeksi olin laittanut 14.00 ja ajattelin sen olevan varmaan ihan mahdoton. No, koska olo oli vielä kuudessa sadassa metrissäkin ihan hyvä, niin pikkuhiljaa kiihdyttelin ja vikan satkun tulin käsittämätöntä vauhtia (siis mulle käsittämätöntä vauhtia) 1.31. Tähän tietty auttoi se, että pelkäsin yhden tytön tulevan ohi ja kilpailuviettisenä henkilönä päätin, että se ei ohi mene. Lopputuloksena oli mulle aivan loistava 13.17.77 aika (eli alle 1.40 keskimäärin satkut!), erän kakkossija ja ikäluokassakaan en jäänyt edes viimeiseksi, vaikka olin tästä melkein varma ennen kisaa, sen verran hyviä aikoja muilla oli. Olen muutenkin tosi tyytyväinen uintiin, potkutreenit ovat tuottaneet tulosta ja koko matka mentiin kuustahtipotkua ja jopa valkku sanoi, että käännökset ovat parantuneet kovasti. Siis mä liu'uin joka käännöksessa sen viis metriä ja se on mulle tosi hyvin kisoissa, missä hapottaa (no, okei, ei pitkillä matkoilla hapota, mutta happi loppuu). Loistoalku kisoille siis, tästä on hyvä jatkaa huomisen vinstalle ja satkulle. Pori vaikenee, mutta vain hetkeksi.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Kohti Porrii - osa 2

Kaik on tehty. Tiistaina kävin uimassa tekniikkaa ja tänään vielä viimeistelytreeni, eli toisin sanoen tollanen puoltoistakilsanen uintia keskittyen käännöksiin, sekä 20 laskeutumista mahalleen lähtökorokkeelta. Lähtöhypyn hyvyydestä voi päätellä jotain siitä, että viime viikolla päätin muuttaa track startin grab starttiin (eli siis sen lähtötyylin, missä jalat on "peräkkäin" siihen, missä molemmat jalat on lähtöpallin reunalla) ja tänään  kuuden hypyn jälkeen päätin vaihtaa takaisin... Ensi kevääksi on kyllä pakko harjoitella se startti kuntoon. No, nyt voi sitten keskittyä vain jännittämään. Kisoistahan pitäisi saada kaksi enkkaa (800 ja 200, koska mun "viralliset" ajat noilla matkoilla on 1500 uinnista väliaikoja) ja sitten lyhyemmillä matkoilla toivottavasti pääsen edes enkkojeni tuntumaan. Edellisten kisojen mitaliputki lienee katkolla, koska nyt ei ole tulossa niitä säälimitaleita, eli pelkkä maaliintulo ei riitä, vaan pitäisi uida oikeasti. 200m:llä on oikeastaan ainoa edes pikkiriikkinen mahdollisuus tähän, kun osallistujia on neljä ja yksi tyttö on mua huonompi satkulla (ainakin ennen ollut), mutta sitten pitkillä matkoilla parempi. Harmi, ettei varmaankaan päästä uimaan vierekkäin, jotta oltais saatu kunnon kisa aikaan.  Uintikisoissa on siis ihan tavallista, että ratalistat tulee sitten joskus. Itse asiassa koko kisan aikataulukin on vielä alustava. Uimakisoissa (siis ainakin näissä masterskisoissa) aikataulu voi myös aikaistua, ja se on sitten ihan oma moka, jos myöhästyy omasta erästään. 

Edesottamuksiani voi muuten halutessaan seurata osoitteesta http://www.livetiming.fi/program.php?cid=860 sieltä pitäisi nähdä jopa kasisatasen aikana uinnin eteneminen satasen välein (vähän hienoja nää uintikisat), jos ei tekniikka petä. Jos ekaan sataseen menee yli 1.40, niin sitten ollaan taas lasikatastrofissa luultavasti. Seuraavat sataset sitten kyllä ovat tietty hitaampia, kun ei oo sitä lähtöhyppyä. Siis jopa mun lähtöhyppy kuitenkin nopeuttaa ekaa satasta melkein viidellä sekunnilla.  

Muuten treenaamisessa ollaan oltu varsin laiskoja, ja muutenkin kiireisiä ja väsyneitä koko viikko, polvi on sentään lakannut kiukuttelemasta, mutta selkä ei. Huomena ennen Poriin lähtöä on vihdoin ja viimein se fyssari. Viikon saavutuksiin kuuluu lähinnä luisteluolosuhteiden selvittäminen, eli kunhan Ogeliin pamahtaa tekojää, niin mut voi löytää sieltä, tekniikkaopastustakin luvattiin, kun vähän tiedustelin asioista :)

On se kyllä vaan niin hienoa pukea taas kisauikkarit päälle, pingviinilakki päähän ja hapottaa itsensä altaassa. Uimakisojen tunnelma on ihan erilaista kuin juoksu-/tri-kisoissa ja vaikken tiedäkään, kummat on kivempia, niin kyllä mastersuinti on kivaa.  Kisapäivä on urheilijan juhlapäivä, niinhän se on.   


sunnuntaina, lokakuuta 16, 2011

Kohti Porrii

Jäljellä on enää yksi kelailu ja pari löpöhöpö uintia ennen uintivuoden kohokohtaa, eli pitkän radan kisoja. Viikon uintitreenit ovat menneet aika kivasti (no, seuravuorolla vähän kiristeli, muttei siitä sen enempää). Viikon kovin uintitreeni oli perjantai-iltainen. Verrojen jälkeen setti oli seuraava:

6x100 (75 lujaa, 25 potkuja) @2.45
300 potkuja (1 min tauko)
3x(5x50 @1.00), sarjojen välissä 2.00 tauko, lujaa kaikki vinstat

Siinä olikin uimista. Uintiolo oli satkuilla tosi paha ja olin aivan varma, etten selviä vinsta-setistä, 15x vinsta lujaa on kuitenkin aika paha. Näistä uinneista raastavimman tekee se, että koko ajan pitää mennä niin täysiä kuin pääsee (siis jos ei tunnu pahalta, on uitu liian hiljaa). Vauhdin hidastuminen treenin edetessä ei siis haittaa paitsi siinä, että lepoaika lyhenee. Kyllä se vauhti noilla vinstoilla hidastuikin, koska vikoilla oltiin jo lähempänä 50 sekkaa, kun jossain alkupäässä yksi meni jopa 41 sekuntiin itse aikaa ottaen. Uintifiilis noissa seteissä oli kuitenkin paljon satkun uinteja parempi ja vikan vinstan jälkeen oli kyllä voittajafiilis ihan ehdottomasti. Se voittajafiilis katosi aika pian lähtöhyppytreeniin... Illan aikana totesin myös, että kovan uintitreenin päivänä aamusaleilu ei käy, joten rytmitystä on muutettava todellakin.

Muutenkin oon tehnyt kaikenlaista. Saleilu on päässyt vihdoin käyntiin ja perjantaina aamulla kyykkäilin ja temmoin vielä kahvakuulaa pitkästä aikaa 20x30s 30s tauoilla kaikkia kivoja ja vähemmän kivoja liikkeitä. Jumppapallo-ohjelman tuska on edennyt jo vitosviikolle ja cc laahaavine  jarruineen sai pertsinä työmatkojen ja lenkin muodossa yhteensä 46 kilometria ulkoilutusta. Vasen polvi on vähän kipuillut, toivottavasti on vain jotain ohimenevää, eikä mitään kolarin jälkimaininkeja. Selkä on välillä ok, välillä ei, mutta fyssariaika on jo ihan lähellä onneksi.

Päivän Tampereen  pikavisiitin, eli "Hiiriä ja ihmisiä" Tampereen teatterissa katsastuksen jälkeen (suosittelen, oli huippuhyvä) odotan seuraavaksi innolla huomisen parin tunnin krossilenkkiä (ei-laahaavilla jarruilla) ja illan uintia.

tiistaina, lokakuuta 11, 2011

Elämä voittaa

Niin hyvä debriefing blogin kirjoittaminen kuin olikin, niin se kolari ei kai sitten ollutkaan pikkujuttu, koska seuraavana päivänä niskat veti täysin jumiin ja tiistaina oli pakko vaan lopettaa kesken tunnin pito, etten pyörtynyt piirtoheittimen (kyllä, mä käytän vielä vanhanaikaisesti piirtoheitintä, kun tussitaulut ovat aivan kuraa ja slideshowt vaan passivoi) ääreen. Onnekseni ehdin ilmoittaa tauon ja juosta luokasta pois ja vasta sitten sumeni. Lääkäri antoi sitten droppeja ja passitti saikulle, jota opettaja ei oikein voisi pitää, ja nyt kärsin katkerasti nahoissani tuosta "laiskottelusta", kun väännän yötä myöten ratkaisuja opiskelijoille. Unikaan ei aluksi oikein tullut silmään, kun mielessä kummitteli se ääni, kun kypärä kopsahti maahan. Jos kaikki tietäisi, miltä se kuulostaa, ei varmaan kukaan ajaisi ilman kypärää, sellainen kolahdus se oli. Olen kaatunut toki aiemminkin pyörällä, mutta päätäni en ole ennen lyönyt.

Elämä on pikkuhiljaa kuitenkin alkanut voittamaan, mieli on ihan jees ja uusi kypäräkin on hyllyssä. Treenaamaankin olen myös vihdoin päässyt, vaikka viime viikolla viisi lepopäivää sitten tulikin. Lauantaina sain kuitenkin jo vähän juostua ja uitua, vaikka niskat vielä jumittikin. Piinaava jumppapalloilukin on taas ohjelmassa kolme kertaa viikossa. Sunnuntaina tuli vielä suunnitelmista poiketen  kaivettua Silvia talviteloilta ja maantielenkki auringonpaisteessa uusissa maisemissa oli mukava. Erityisen muistettavan siitä teki elämäni ensimmäinen moottoriajoneuvon ohitus (se traktori kyllä körötteli tooosi hiljaa) ja hetkittäin tulikin ajettua vähän reippaammin, kun eihän sitä voinut enää takaisin ohi päästää :D Sunnuntain parasta antia oli ehdottomasti kuitenkin huikean tiukka anaerobinen uintitreeni, jossa iloisesti yllättäen kellotin väsyneenäkin vikan satkun 1.32. Ehkä pääsen sittenkin Porissa alle 1.30 ;) Lähtöhyppyä voisi tosin kuulemma vähän petrata. Eilen jumin hankkiminen jatkui salilla ja porrastreenillä ja tänään oli seitsemältä aamulla plakkarissa jo yli tonni potkuja. Päivän kruunasi kuitenkin lyhyt juoksu syksyltä tuoksuvilla lenkkipoluilla. Nyt on hyvä mieli.

Niin ja kaikille kiitos tsempeistä, ne tuli tarpeeseen.

PS. Lucy on tosi kaunis.

sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

Pyöräkolari

Muuten ihan huippumukava päivä päättyi tosi ikävästi. Kävin vielä illalla uiskentelemassa ja sitten ihan onnistuneen treenin jälkeen lähdin polkemaan Märskystä kotiin. Kuten keskiviikkona totesin, niin mielestäni täälä Helsingissä pahimpia törttöilijöitä ovat pyöräilijät. Kotimatkalla tää kävi mulle entistä selvemmäksi. Eteen kääntyi jostain sivutieltä pyörillään (valottomilla, kuinkas muuten) kaksi teiniä, jotka täytti kevarin koko leveydeltä. Katselin, että meno näyttää melkoisen hasardilta ja hiljensin tuntuvasti. No, pojat ajo tosi hiljaa, joten ohihan niistä oli päästävä. Huusin varokaa jo kaukaa ja selvästi kuulivatkin huutoni, koska toinen siirtyi kunnolla oikeaan reunaan ja vasemmalla puolella ajanut katsoi taakseen ja siirtyi vasemmalle. Keskeltä siis ohi. Tai sitten ei. Vasemman puolinen poitsu päätti sitten juuri sillä hetkellä kun olin menossa ohi kääntää pyöränsä poikittain mun eteeni. Mitä siitä siis seurasi. Mä tietysti ajoin suoraan sitä päin, ja lensin Trekkini kanssa penkkaan. Tai siis ensin minä, sitten Trekki päälle. Onneksi oli kypärä päässä, koska kolautin pääni. Ja oikean kyynärpääni ja lonkkani sekä vasemman polvenii, jotka nyt muistuttelevat itsestään ikävästi. Ja jotain tapahtui myös vasemmalle etusormelle kun sitäkin jomottaa. Kolarin hienointa antia kuitenkin oli se, että pojat päättivät toimia vastuullisesti ja jättivät mut sinne penkkaan pyörineni nyyhkyttämään, eli poistuivat vaan tyynesti paikalta. Onneksi mulle ei (kai) käynyt pahemmin, kaikki kehon osat toimii ja kipu ei oo mitenkään kovin pahaa. Pyöräkin on kai kunnossa, mutta olin kyllä ihan sekaisin kun jatkoin matkaa kotiin. Kypärä on hommattava uusi ennen kuin uskallan taas ajaa, sen verran paha oli kolaus. Kotona yritin soittaa sitten tietty shokkipuheluita ystäville, mutta helpommin sanottu kun tehty, koska puhelin oli tietty tippunut siinä rytäkässä johonkin pusikkoon. Valjastin ystävän soitteleen siihen, että löytäisin sen jotenkin pimeessä, kun palasin sitä etsimään, mutta niinhän joku muu pösilö ehti ensin ja pölli luurin, heitti simin meneen vaan. Puhelimella ei niin väliä, ja eiköhän uus sim-korttikin samalla numerolla onnistu, mutta sinne meni kaikkien numerot ja osotteitakin oli puhelimessa aika monta tallessa. Niin, ei kannata soitella, mua ei nyt saa kiinni sillä laitteella. Ja jos äippä ja iskä luette tätä, ja muutkin tietty, niin voisitte lähettää numeronne.

lauantaina, lokakuuta 01, 2011

Trekillä maastossa

Torstai oli oikea masennus- ja väsymyspäivä, ja uinnista ei tullut taas yhtään mitään. Sen jälkeen on ollut kuitenkin taas hyvä meininki, kun ihan tarkoituksella nukuin vähän pidempään perjantaina ja väsymys helpotti.

Eilen oli ihan huippukeli ja kävin varmaan vikaa kertaa tänä vuonna lyhyillä ajamassa. Silviahan on jo siirretty talvehtimaan, joten mentiin Trekillä. Lähdin Hertsikan teille ja poluille ajelemaan päämäärättömästi. Vaikka Trek on tällä hetkellä optimoitu työmatka-ajoon ja siinä on myös kiinteä lukko, lokarit ja kaikki pakolliset (no, poljinheijastimia ei noihin polkimiin kiinni saa) heijastimet, niin ihan kivasti sillä pystyi poluillakin ajamaan. Välillä sateen pehmittämää pururataa mäkiä ylös ajellessani mietin kyllä moneen kertaan, että miksei minulla ole sitä kolmatta eturatasta, se todellakin olisi ollut tarpeen, nyt meni melkoiseksi runttaamiseksi. Kaikenlaisiin paikkoihin sitä lenkillä jotenkin jouduin, yhdessä vaiheessa olin keskellä hyppyrimäen rinnettä ja nössönä talutin sen ja monen muunkin polkumäen alas, kun en vaan uskalla laskea. Hyppyrimäkiajelun jälkeen lähdin seikkailemaan Kivinokalle ja sehän olikin hauska paikka. Maastopyörä olisi ollut suurimman osan ajasta paras vaihtoehto ja juuriviidakossa kaatumista pelätessäni tuli pyörää  kannettua ja raahattua aika paljon. Kaatunut en, mutta muutaman kerran oli lähellä tangon yli lentäminen, kun pyörä pysähtyi johonkin juureen kuin seinään, ajotaito kyllä karttui jo tuon lyhyen ajelun aikana melkoisesti.  Mun elämän eka "maastopyöräily" oli ihan huippuelämys ja nyt pitää pysyä poissa sieltä metsäpoluilta, jottei maastopyöräilykipinä iske, koska en aio hankkia maastopyörää. Joskus tosin olen miettinyt, että jos myisi CC:n pois, hommaisi maastopyörän ja sitten jonkun halpishybridin (jonka uskaltaisi paremmin jättää kaupunkiinkin) hyötyajoon, mutta näitä ajatuksia on vaarallista päästää pidemmälle.

Loistolenkin jälkeen vielä illemmalla kävin Märskyssä tehoilemassa. Kisoihin on kolme viikkoa eli kaksi viikkoa voi enää uida kovempia settejä, joten oli korkea aika jo aloittaa. Nuo kovat reenithän on siitä "hauskoja", että ensin verrataan vaikka kuinka ja pitkään (eilen 1200), sitten uidaan vielä vähän ykköstä (eilen 500) ja sitten tehdään lyhyitä vetoja lujaa, välissä vielä lisää ykköstä (eilen yht 6x75 lujaa). Tällaiset reenit on siis lyhyitä (eilen yht. 2400), mutta noi kovaa uidut osuudet tekevät reenistä silti raskaan. Tuollaisen rypistyksen jälkeen olikin hyvä mennä taas poreammeeseen.

Tänkin aamun uinnit päättyivät poreisiin. Sitä ennen kuitenkin vuorossa oli taas vihattuja potkuja. Itse asiassa tänään potkin enemmän 2.7k:n reenistä kun uin! Räpylät tosin oli osassa potkuja mukana. Mun potku toimii räpylöillä potkimisen jälkeen aina hetken, mutta sitten palataan samaan surkeuteen kuin ennenkin. Pitäisi siis varmaan potkia enemmän räpylöillä ja lopettaa muissa potkuissa aina heti, kun paluu vanhaan alkaa. Tänään illalla vielä lönköttelemään ja on vielä karkkipäiväkin. Elämä on mukavaa. Mutta nyt meitsi painuu kokkaamaan täytettyjä uunitomaatteja ja minttufetabroileria. Aurinkoista päivää ja intoa treeneihin kaikille!

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011

Pyöräily Helsingissä

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, millaista on pyöräillä Helsingissä (siis ei urheilupyöräillä, vaan työmatkapyöräillä) ja verrata tätä Tampereen ja Tanskan pyöräilykulttuureihin. Turku jää postauksesta pois, koska sielä en pahemmin pyöräillyt muuta kuin kuudelta uimaan ja sitten lenkkiä ja nämä molemmat tilanteet siis eroavat aikas lailla normipyöräilystä.

Viimeisen sysäyksen tähän postaukseen antoi tämän päivän järkyttävä onnettomuus, jossa pyöräilijä kuoli, kun auton ovi avattiin suoraan päin näköä ja pyöräilijä lensi bussin alle. Ehkä jopa onnettomuutta enemmän järkyttivät kommentit, joissa monissa todettiin epäsuorasti tämän olevan oikeastaan pyöräilijän vika, varmaan ajoi liian kovaakin jne. Mulle on itselle käynyt kerran samalla tavalla (ilman sitä ruhjoutumista bussin alle) ja voin kertoa, että ei ollut paljoa vauhtia, ehkä noin 10km/h, kun olin lähestymässä risteystä, jossa oli punaiset. Muistan onnettomuuden kuin eilisen, vaikka siitä on kuusi vuotta aikaa. Olin tienaamassa vähän kinkkua leivän päälle postin jouluapulaisena ja jouluaatonaaton työvuoron oltua ohi piti hakea kotoa tavarat ja lähteä joulun viettoon Eräjärvelle linja-autolla, jonka lähtöön ei ollut liikaa aikaa (ja seuraava linkka meni neljän päivän päästä). Kiltisti ajoin Tampereella Kullervonkatua pitkin ja juuri ennen Tammelan puistokadun risteystä olinkin kanveesissa, kun ovi avattiin eteen. Ajoin siis tosi hiljaa ja ovi aukesi siinä vaiheessa kun olin jo auton perän kohdalla, eli eipä siinä ehtinyt reagoimaan mitenkään. Autoilijan selitys oli, että "kyllä mä katoin, ettei sieltä tule autoja". Pahasti ei onneksi tuolloin käynyt, polvi tosin tuli kipeäksi ja Crescent vähän kolhiintui, mutta pääsin onneksi silti ajoissa joulunviettoon sillä ainoalla bussilla.  Onnettomuuden vastapuoli oli oikeasti pahoillaan. Niin varmaan oli tänäänkin, mutta se ei paljon auta. Liikenteessä on oltava huolellinen.

No sitten siihen asiaan. Vaikka tääläpäin onkin nyt sattunut kovin ikäviä, on Helsingissä silti mielestäni melkoisen hyvin pyöräilyasiat. Täällä ei ole joka paikassa täysin käsittämättömiä yhdistettyjä kevyen liikenteen väyliä, joita Tampere on pullollaan, vaan ainakin minun käyttämilläni reiteillä monissa paikkaa jalkakäytävä ja pyörätie on erotettu. Autoilijat yrittävät edes vähäsen ja en ole meinannut jäädä auton alle kuin ehkä viisi kertaa näiden puolentoista kuukauden aikana, jotka olen täälä asunut. Se on vähän se, jos vertaa siihen, että Tampereella tämä oli käytännössä päivittäistä. Tampereella myöskään autoilijoita ei voisi vähempää kiinnostaa joku pyöräilijä. Tyypillistä tamperelaista käytöstä kuvaa tapaus, kun olin polkemassa kaatosateessa (taas vauhti oli maltillinen, n. 20km/h) kotiin läpimärkänä. Olin tulossa risteykseen, josta tarkoitus ajaa suoraan, paikalla oli siis suojatie ja pyörätien jatke. No, kolmion takaapa ilmestyi siihen keskelle suojatietä yhtäkkiä auto ja mä jouduin jarruttamaan. Siinä sitten vähän kohauttelin olkiani, että mitenkäs tässä näin kävi, kun autosta ei perinteiseen tapaan päässyt ohi edestä eikä takaa ja siihenpä  kuski vastasi näyttämällä mulle keskaria! Että näin (ja kyllä, näytin kyllä sitten takaisin, en mäkään nyt ihan kaikkea suostu tyynesti ottamaan vastaan). Hienoa liikennekasvatusta muuten sille pelkääjän paikalla istuneelle n. 10-vuotiaalle pojalle. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, Tampereella kääntyvät autot eivät väistä, ajoradalla ajettaessa ei oikealta tuleva pyörä olekaan etuajo-oikeutettu ja torvet soi, kun esim. ajan Satakunnan sillalla ainoalla mahdollisella tavalla, eli ajoradalla. Tampereella oppii onneksi tarkkaavaiseksi, sillä siellä pyöräilijä on lainsuojaton, jonka pinnojen väliin voi hyvin tunkea sateenvarjon (kun kävelee siinä Tampereen melkein ainoalla oikealla pyörätiellä), pyörätiet ovat yleisiä parkkipaikkoja, pyörätiet loppuvat kuin seinään ja lisäksi tunnetusti pyöräilijä on pelkkä köyhä ituhippi, joita ei keskustaan tarvita, jotta autoille olisi ne kaikki kymmenen parkkipaikkaa Hämeenkadulla.

Kun saavuin Helsinkiin tuosta Suomen pyörävihakaupungista, tulin melkein paratiisiin. Täällä jutut toimii paljon paremmin. Autoilijat eivät vihaa minua. Se on hämmentävää. Toki täälläkin törttöillään, tukitaan suojatiet jne, mutta en ole esim. kertaakaan meinannut jäädä oikealle kääntyvän auton alle suoraan pyörätietä ajaessani. Bussi on kyllä kiilannut todella pelottavasti ja muutenkin ammattiautoilijat tuntuvat olevan röyhkeimpiä. Täällä olen myös kokenut sen, että jo kertaalleen suojatien päälle ajanut auto on peruuttanut pois tieltä, kun olen ajanut (etuajo-oikeutetusti) pyörätietä. Työmatkareittini on melko sujuva, erityisesti Vallilaan asti pääsee tosi kivasti. Sitten Vallilan teinikoulupojat kyllä tukkivat pyörätietä usein, mutta pääasiassa täällä ei kävellä pyörätiellä. Runeberginkadulla on yksi vaaranpaikka, kun bussikaistaa ajaen itse menen suoraan, mutta muut autot kääntyvät. Ainoastaan kerran selvästi näyttämäni suuntamerkki, että jatkan suoraan ei ole toiminut ja tuli melko vaarallinen tilanne, mutta olenkin alkanut pehmenemään Tampereen paaduttamasta pyöräilyilmastosta, koska "eihän se ollut edes lähellä". Täällä on myös kivoja pyörätaskuja yms . Puutteitakin toki on. Ykkönen on opastus. Kehä ykkösen pyörätiestä näen vieläkin painajaisia, en mene sinne enää ikinä, koska en löydä pois vaan joudun harhailemaan siellä ikuisesti. Pätkä Märskystä Sturenkadulle on myös haastava. Kadulla on jotain ihan pyörätieltä näyttävää, mutta kun ei ole merkkiä, niin ei siinä kai saa ajaa. Muitakin hankalia paikkoja on, mutta toistaiseksi olen vielä lopulta selvinnyt. Yksi Helsingin hienouksia on  muuten se, että täälä ei ole mitenkään erikoinen, jos ei omista autoa. Tampereella ei voitu alkuunkaan ymmärtää autottomuutta, koska kaikkihan auton haluaa, kun se on niin kätevä. Erityisen kätevä se on kilometrin matkoilla kauppaan maitoa ostamaan, kun ensin sitä autoa lämmitetään puoli yötä ja sitten se vielä kaivetaan lumihangesta. "Siis miten sä voit ajaa pyörällä talvella, eks sun tuu kylmä?" "Ostaisit nyt jo sen auton, miten voit elää ilman sitä." Niin, mutta siis mielestäni pyöräily Hesassa on ok. Mielipide olisi varmaan toinen, jos en olisi ajanut kymmentä vuotta Tampereella, mutta kun vertailukohta on Tampere, on Helsinki tosi hyvä pyöräilykaupunki.

Miten asiat sitten voisivat olla. No paljon paremmin. Tanskassa se toimi. Ei vaaratilanteita, kaikki kunnioittivat toisiaan liikenteessä, ei torvensoittamista, keskisormia. Toisaalta ei myöskään valottomia ninjapyöriä tai sääntöjä rikkovia pyöräilijöitä, joita Suomessa on ihan riittämiin. Itse asiassa oman subjektiivisen laskelmani perusteella olen tullut siihen lopputulokseen, että pyöräilijät törttöilee enemmän Helsingissä kuin autoilijat. Ja kun aina vedotaan siihen, että hyvähän sielä on, kun ei tule lunta jne, niin voin kertoa, että tuona vuonna kun Aarhusissa asuin, oli poikkeuksellinen talvi ja lunta tuli. Pyörätiet aurattiin ensin ja asiat rullasi pyöräilyn osalta (autoilijat olivat enemmän ongelmissa, kun eivät omista kunnon talvirenkaita). Lisäksi Tanskassa satoi ja tuuli koko ajan, mutta nämä perinteiset suomalaisten pyöräilemättömyystekosyyt eivät vähentäneet pyöräilijöiden määrää mitenkään. "Ei ole huonoja säitä, on vain huonoja varusteita."

tiistaina, syyskuuta 27, 2011

Viikonlopun ruokalista

On syötävä, jotta jaksaa reenata. Oon siis syöny. Viime viikonloppuna menyyssä on ollut mm.

 Täysjyvälasagnea


 Jääkellarin lohella (oli muuten helppo tehdä) ja turkkilaisella jogurtilla täytettyjä lettuja

Raparperiruukkuja vaniljajäätelön kera.

Kaikki kolme kokkailua onnistui hyvin ja ruoat oli vallan maistuvia (ainahan mun kokeilut ei onnistu, vaikka kaikki on syödyksi tulleetkin, makuhermoni ovat vain vähän vaativat). Erityisesti noi raparperiruukut oli loistavia, ulkonäkö ei nyt ehkä ihan anna täyttä oikeutta ruokalajille, mulla kun ei ole taiteellista lahjakkuutta pätkääkään.

Oon vieläkin niin kovin iloinen lauantaista. En ymmärrä, mistä se vauhti taas kisaan löytyi,  kun vielä kolme viikkoa sitten en pystynyt juoksemaan tuota vauhtia edes tonnin vetoja. Sunnuntaina hyvä mieli jatkui, kun kävin polkaisemassa syksyn vika maantielenkin. Oli ihanaa ajaa pitempään ihan yksin auringonpaisteessa ja vaikka meno oli väsynyttä, niin ei haitannut. Iltauinnit Märskyssä on kanssa hienoja. Hienointa niistä tekee ehdottomasti se, että reenin jälkeen voi mennä vielä vähän sinne "hieronta-altaaseen" lillumaan ja rentoutumaan. Aamu-uinneilla rentoutuminen kannattaa jättää väliin, jottei nukahda kesken luennon pidon :) Pikkuhiljaa pitäisi kyllä alkaa toimimaan vähän Porin kisoja silmällä pitäen. Tän aamun Pingviinien Helsinki-jaoksen reenit oli laiskaa potkimista, kun Tampereella kuulemma vedetään sarjoja tyyliin 4x100 nelosta. Koskahan mä oon uinu viimeks muuta kun ykköstä tai kakkosta? Ehkä heinäkuussa. Huomena on ansaittu lepopäivä kropalle, aivot yrittää taas ymmärtää tanskaa.

lauantaina, syyskuuta 24, 2011

Ronssia rantakympillä

Snorkkeli reppuun ja kehonhuoltotunnille. Selkä kuntoon ja kohti Otaniemeä, onneksi jokerilinja kuljettaa, niin ei tarvitse pelätä eksymistä. Kisapaikalle ehdin passelisti, sillä en joutunut jonottamaan kovin kauaa. Kohta paikalla olikin sitten muutaman sadan metrin jono, mitä en kyllä yhtään ihmetellyt, sen verran hidasta toiminta siinä tiskillä oli. Pitkät verrat ja vk-lenkki alkakoon. Hetkinen, viisi minuuttia ennen lähtöä kerrotaan, että lähtöä siirretään, koska kaikki ei ole ehtineet hakea numeroansa. Hieno homma, t-paita ja shortsit tällä kelillä on vähän viileet ja en nyt viittisi enää verrata lisää.

Vielä kolme sekuntia ennen lähtölaukausta kuvittelen juoksevani kivan vk-lenkin 4.30 vauhtia, puoli sekuntia lähtölaukauksen jälkeen olen jo päättänyt yrittää 4.10 vauhtia ja jos ei olla kympin sakissa niin karkkipäivää ei tällä viikolla sitten ole. No niin Kipsukka, juokse nyt suklaankiilto silmissä.

Eka kilsa 4.00. Jahas, tänään tapahtuu katkeaminen. Toka kilsa 4.00. Jahas, katkeaminen taitaa tulla aika pian. Kolmas kilsa 4.05. Parempaan suuntaan mennään. Sitten ei enää ollutkaan käsitystä kilsa-ajoista, en nimittäin tietenkään muistanut, että mun mittarissahan on se lap-toiminto. Neljännen kilsan jälkeen alkaa tuntua kamalalta. Niin kamalalta, että sellaiselta saisi tuntua vasta kahdeksan kilometrin jälkeen. Kuudennen kilsan jälkeen on reitin ainoa mäen tapainen, pahalta tuntuu, mutta lyhyt se oli. Varsinkin kun kymmenen metriä edessäpäin viuhtoo poninhäntä, jonka olen jo kauan aikaa sitten päättänyt ohittaa. Poninhäntä pinkoo aika kivaa vauhtia ja vähän alkaa huolestuttaa, josko sittenkään pystyn ohittamaan. Kahdeksassa kilsassa tiedän, että selviän tästä. Alle 10 minsaa jäljellä ja menen poninhäntätytön ohi. Sitten alan yökkäilemään. Voi apua, tämän pitäisi tapahtua vasta loppusuoralla. No, paha olo helpottaa, kun  alan metsästää seuraavaa naista, joka on selvästi väsähtänyt melko pahasti. Yhdeksässä kilsassa saan seuraavan "uhrin" kiinni, mutta tyttöpä ei päästä ohi vaan kiilaa. Sillä lailla. Ohitan sitten, mutta tyttö menee heti takaisin ohi. No, jäänpä vähän hiillostamaan tähän taakse. Sadan metrin hiillostus riitti ja tyttö jää taakse. Mutta missä on maali? Tätä vikaa kilsaa on juostu jo kolme minuuttia ja kun kentälläkin juostaan vielä kolmesataa metriä, niin pitäis kyllä kohta alkaa tulemaan. Ei se tule. No nyt tulee aukio, tossa on kympin kyltti, aikaa mennyt alle 41 minsaa. Hienoa, täähän on ylipitkä. Ja mä en jaksa enää yhtään. Ollaan kentällä. En pysty, tuskaa. Hyytymistä, mutta niin vain pääsin maaliin ja loistava kolmossija plakkarissa. Jos matkaa olisi ollut vielä puoli kilsaa, musta olis kyllä menty ohi, sen verran vauhti kyllä hidastui lopussa. Matkaa oli siis pirulliset 460 metriä liikaa ja aikaa meni 42.34. Vauhti 4.05, mistä en uskaltanut uneksiakaan. Palkintojen jaossa selviää, voittajan nimen kuultuani, miksi samalla radalla uintitreeneissä uivaa seurakaveria ei näkynyt enää lähdön jälkeen, on vähän eri tason juoksija kun minä. Palkinnot olivat muuten kohdillaan, 50 lahjakortti Sellon Intersportiin ja karmean ruma pokaali. Kun työnantaja maksoi osallistumisen, niin tässähän tuli ihan tienattua :)



Sitten kohti Märskyä ja palkintona loistokisasta inhokkejani potkuja (siksi se snorkkeli oli mukana...) ja lähtöhyppyjä. Mutta sitä ennen suklaata ostamaan.

Olen tosi iloinen. Iloa ei hälventänyt edes täydellinen eksyminen kun yritin Märskystä kotiin. Miksi bussi, jossa lukee Oulunkylä, ei mene Oulunkylän asemalle? Tarvitsen jonkun paikallisoppaan tänne. Puolet uintikamoistakin unohtui Märskyyn, mutta haetaan ne sitten huomenna. Samaan tapaan kun eilen tuli haettua Pirkkolasta sinne torstaina jäänyt uikkari. Oppaan lisäksi tarvitsen jonkun muistuttelijan.

torstaina, syyskuuta 22, 2011

Testissä: rengasraudat

Testi on suoritettu vuosina 2009-2011. Ultimatum-testikappaleena ovat olleet CC:ssäni olevat Vittoria Randonneur renkaat, jotka ovat tuottaneet pulmia allekirjoittaneen lisäksi eri foorumien mukaan muillekin. Renkaat ovat sitten kyllä olleet kovin loistavat (ei rengasrikkoa kertaakaan näillä), mutta kun renkaan poissaaminen vanteeltakin vie jo 15 minuuttia ovat nämä melkoinen haaste (vrt. Pro Raceen en tarvitse enää edes rengasrautoja kun laitan rengasta takaisin paikoilleen...). Erinäisiä rengasrautoja on siis kokeiltu ja ohessa testin tulos.


Savonia, aito ja alkuperäinen rengastyökalu, jota käytettiin jo aikoinaan Crescentin talvirenkaita vaihdettessa. Vääntyy, ei toimi. Bonusta monikäyttöisyydestä, loistava erityisesti jälkiruoissa.



PRO rengasraudat. Vääntyy vaikka 360 astetta, mutta ei auta pätkääkään renkaan vanteelta irti saamisessa/vanteelle saamisessa. Toisaalta ei lohkeile, mistä bonuksia. Hylätty kehnona.


Halpismalli Tanskasta. Ostettu varmaan 7 elevenistä kympillä (kr, eli noin 1,5 eurolla), Tanskassa saa erinäistä peruspyöräkamaa mistä vain. Toimi Trekin alkuperäisissä renkaissa tosi hyvin, ei oikein tehoja Randonneureihin. Paremmat silti kuin PRO:t.


Tacx. Kuulemma hyvä. Olen eri mieltä. Näillä on kuitenkin mahdollista saada rengas vaihdettua, jos on tarkkana. Itse en ollut ja siksi rautoja jäljellä enää kaksi kappaletta.


Park Tool. Hyvä. Toimii. Pelastaja. Miinusta siitä, että pää saattaa lohjeta. Kivan värinen. Kuuluu luottokamoihini. Käytä sinäkin.

----

Urheilupuolella on valoa näkyvissä. Sain tehtyä treenisuunnitelman rungon, joten saan tähän juttuun vähän ryhtiä ja välttynen pahimmilta yli-/alilyönneiltä. Uinnissa hetkittäin olen onnistunut tekemään ehkä jopa puoli vetoa kohtuullisesti, joten tilanne ei ole ihan toivoton kai kuitenkaan. Tämän päivän treenien jälkeen selkäkään ei ollut kovin kipeä, kun kerrankin viisaasti jätin delffarit väliin ja tein selärin potkuja. No, jos selkä ei ole kipeä, niin vasurin sormet on vähän pois pelistä, kun onnistuin saamaan potkun suoraan rystysiin. Lauantainen kymppi menee varmaan ihan päin mäntyä, ja varmaan oikeasti juoksen sen lenkkinä. Sunnuntaina käyn fiilistelemässä Silvian kanssa vikan lenkin, sitten puunaan sen sisäkuntoon ja siirryn ulkopyöräilyssä CC:hen. Pitäisi löytää nyt vain kivoja polkureittejä, joita jaksaisi tahkota, maantiellä en pääse Trekillä eteenpäin ollenkaan.

Selkää varten sain vihdoin varattua myös fyssarin. Turun hieroja (jota kaiholla kaipailen vieläkin) suositteli yhtä henkilöä ja hänelle soitin. Kiireinen mies tuntuu olevan, kun ajan sain kuukauden päähän, mutta tyyppi onkin olympiajoukkueiden fyssari. Ehkä kelpaa siis mullekin :)

Eilen alkoi tanskan kurssi. On aika haastavaa... No, ääntäminen on aivan kummallista, ja asiaa ei auta yhtään se, että en päässyt ekalle kurssikerralle viime viikolla ja että kurssin  opetuskieli on periaatteessa ruotsi ja enhän mä ruotsia osaa. Tanskassa oleilu kyllä helpotti, koska mulle on ihan selvää, että frokost on lounas ja uge on viikko jne. Numerojärjestelmä on ihan käsittämätön. Viisikymmentä on puoli kolmatta kertaa 20, mutta se kertaa ja 20 jätetään luonnollisesti sanomatta.  Andre Wickström on muuten samaa mieltä kielen helppoudesta. Kurssilla oli kuitenkin kiva fiilis, ja mukavat Tanskan ajat palasi mieleeni. Ikävä sinne kyllä on.

Eilen tein ruoaksi tosi hyvää Salaattia lappilaisittain. Vähän kalliit raaka-aineet kyllä, mutta maku oli aika täydellinen. Puolukat jätin pois, en tykkää niistä, en ole koskaan tykännyt ja olen varma, että tämä johtuu siitä, että äippä kävi syntymääni edeltävänä päivänä puolukassa (!). Tämän päivän menuussa oli limettinen lohipasta. Lime on viime aikoina ollut mun suosikkiruoka-aineitani ja tämäkin ruoka oli jännän makuinen. Kaffirlimetin lehdet olivat ihan uusi tuttavuus, mutta sopivat kyllä ruokaan. Tämä oli hyvä maun lisäksi myös kovin helppotekoinen, joten kannattaa kokeilla.

 Limettinen lohipasta

Eilisen parasta antia oli muuten työmatkapyörähiillostus. Joku mies päätti, etten pääse siitä ohi, kun tulin risteyksestä taakse ajamaan. Polki putkelta ihan hulluna. No, miehellä sattui olemaan sama reitti kun mulla ja niinpä hänen takanaan ajelinkin sitten kolmisen kilsaa. Sitten taisi katketa selkäranta ja nyppylän päällä ajoi vähän tien sivuun, mutisi hengästyneenä, että mee vaan. Ei havaintoja, polkiko vielä kauan samaa reittiä, laskeskelin Trekillä karkuun pikaisesti. Vähän kyllä hymyilytti miehen toiminta, kun itse ajelin sellaista hitaasti ja hengästymättä vauhtia mutta näitä näkee aika usein. Sama mentaliteetti on tuola uimahallissa usein päällä, eilenkin Märskyssä jouduin ohittamaan yhden miehen ainakin viisi kertaa, kun se joka kerta päätti ponkaista päädystä juuri kun mä alan kääntymään volttiin. Allasetiketin puute on kyllä hieno asia.

tiistaina, syyskuuta 20, 2011

Vain yksi päivä kaiken muuttaa voi

Lepopäivä selvästi auttoi, sillä tänään kulki pyörä ihan eri tavalla kuin vähään aikaan. Immersbyntien uutta asfalttia edestakaisin, yhteensä 54 kilsaa. Hyvä lenkki kivalla reitillä ja loistavassa säässä. Ja hyvä mieli, kun ei takunnut yhtään.

Illalla ruoaksi broileripurjopiirakkaa, salaattia ja jälkkäriksi mainiota minttuista mansikkapirtelöä, jota valmistin lahjaksi saamallani blenderillä. 

Huomena alkaa tanska, pitäisiköhän ottaa peruna suuhun mukaan?

maanantaina, syyskuuta 19, 2011

Training Camp

Viikonloppu tuli vietettyä urheilupitoisissa merkeissä Training Campilla Noksulla. Perjantaina aloiteltiin sisäpyöräilyllä (jonne minä ulkopyöräilin). Meillä oli Wattbike tonnin tempokisat ja mähän sain "kunnian" olla heti ekassa ajoparissa  muutaman verraminuutin jälkeen. Ikinä silläkään värkillä ajanut, ja vaikka satulan saikin oikealle korkeudelle, olisi pitänyt varmaan vähän muitakin juttuja vekottimesta säätää, nyt oli aika vaikea ajaa. Itse tonni meni juuri sillain tyhmästi, eli liian lujaa lähdin ja törmäsin seinään sitten aika pian ja raahauduin maaliin asti. Aikaa meni kuitenkin alle 1.22, joten kai se ihan ok oli. Seinään törmääminen oli muuten tasan yhtä tehokas kuin Teneriffan uintileirin satasella eli vähän olisi kannattanut taktiikkaa muuttaa.

Lauantaina sitten ajelemaan Pyynikille. Ryhmässähän en oo ikinä ajanut, eli tämä oli ensimmäinen haaste, kun ajettiin Pynsän muunneltua pyöräkisareittiä ylös alas. Melkein kaikilla muilla oli tripyörät, joten alamäissä tuli turpaan aika pahasti, mutta ylämäissä sitten porukka taas kasaantui (toki siis meidät oli  jaettu kahteen ryhmään ja ne toiset meni menojaan). PK-sykkeistä ei kyllä ollut tietoakaan, mutta ei tainnut olla kaikilla muillakaan ainakaan koko aikaa. Yhteensä seitsemän kierrosta ajettiin kiihtyvästi ja vasta vikalla jäin vähän, eli ihan positiivisesti yllätyin, kun mä en ole kyllä mikään mäkikuningatar. Hienoa oli, että sain hyvää konkreettista oppia ajolinjoista. Tätä ei kirjoista opi. Sitten lähdettiin vielä juoksemaan Pispalaan yhteensä 1200 rappusta. Nyt olikin paljon kivempaa, vaikka mulla väsyikin kädet (!) aika lailla, melkein pahemmin kuin jalat. Illemmalla ravintoluennon jälkeen vielä uitiin ja totesin taas, että olen aivan hukassa uintini kanssa, siitä ei tule vain yhtään mitään.

Sunnuntai alkoi aamu-uinnilla. Tekniikkajuttuja (reisille meni) ja sitten vielä lättäri-pullarisettiä. Jotain positiivistakin löytyi, kun lättäreillä oli ihan jees uida, vaikka edellisestä kerrasta on jo pari kuukautta. Parasta oli kyllä se, että uin oikeasti ykköstä, kuten pitikin, eli maltoin mieleni. Uinnin jälkeen käytiin katselemassa uintitekniikkavideoita. Samoja juttuja sielä oli kuin ennenkin. Hassua kyllä on se, että ihmisillä on aika erilaisia näkemyksiä siitä, miten pitäisi uida. Uskoako uimareita, jotka pääsee pirun lujaa, muttei tiedä triathlonista oikein mitään, vai triathlonisteja, jotka ui heikommin, mutta jotka ovat lajin konkareita? No, mun potkut on paskaa ja nilkat ei taivu, kädet seilaa milloin missäkin, että ehkä nää nyt ensin kuntoon. Iltapäivällä oli sitten vielä pk-lenkki kuuluisaan Sasin nousuun ja Jumesniemeen. Mähän en sielä tietenkään ollut ajanut ja aika pelonsekaisin tuntein lähdin matkaan, kun en tiennyt, mitä odottaa. Sen olin kuullut, että pk ei aina ole pk:ta. Kävin varmistamassa kyllä vielä, että mua ei jätetä yksin sinne harhailemaan, jos tipun kakkosjengin vauhdista ;) Maantiepyörällä oli taas vähän vaikeeta, kun muutenkin olin porukan heikoin pyöräilijä. Alamäissä ja niiden jälkeen joutui polkemaan aivan tuskassa, että sai muut kiinni. Sitten kun en oikein uskalla ajaa edes tarpeeksi lähellä peesissä, niin välillä oli aika vaikeaa. Sasin mäki - no se oli pettymys. Olihan se pitkä, joo, mutta varsin loiva. Himmailin, kun odotin sitä kunnon mäen alkua ja sitten, hups, se mäki loppuikin! Loppumatkasta paineltiin vielä aika kyytiä ja taas oli alamäet pahimpia pätkiä, kun joutui polkemaan niin tosissaan. No, 74 kilsaa taitettiin reippaasti alle 2,5 tuntiin. Onneksi triathlonissa paras on aina vikana ja loppuun nopean kenkien vaihdon jälkeen vielä kevyt lyhyt juoksu. Jostain kumman syystä askel oli kevyt kuin mikä, ja rullasi mukavasti.

Kokonaisuudessaan leirillä oli mukavaa ja oli tosi kivaa olla taas muiden hurahtaneiden seurassa. Kun sitten  vihdoin puoli yhdeltätoista oltiin Silvian kanssa takaisin Helsingissä olisi tehnyt mieli vain mennä nukkumaan. No, en mennyt, vaan aloin tekemään malliratkaisuja! Venytelläkään en ehtinyt. Selkä kesti leiriä jokseenkin ok:sti, mutta kyllä se pitäisi saada kuntoon nyt aikas lailla pian. Uintitreeneistä ei tule mitään tätä menoa, ja laji on niin hukassa.

Tänään pidin ylimääräisen lepopäivän. Totesin tämän tulevan tarpeeseen, sillä kroppa on vähän nuhaisen oloinen ollut jo monta päivää ja univelkaakin on. Viime viikon juoksutestit menivät ihan reisille ja muutenkaan ei oikein kulje. Leirillä sitä paitsi muistutettiin palautumisen tärkeydestä, joten koin lepopäivän fiksuksi vedoksi tähän kohtaan. Lauantain kympin kisa taitaa vaihtua varovaiseen vk-lenkkiin, kai sitä nyt yhden voi vuodessa vk:takin juosta, kun kerran työnantaja maksaa.

maanantaina, syyskuuta 12, 2011

Seuraavat suunnitelmat

  • 24.9 Rantakymppi, Espoo
  • 21-23.10 Pitkän radan mastersmestaruuskisat, 800 VU, 50 VU, 100 VU, 200 VU + mahdolliset viestit, Pori
  • (Äärimmäinen ehkä 30.10 Hirvihölkkä, 10km tai 15km. Kun menee melkein kotioven ohi, Hertsikka)
  • 31.12 Orbicon Nytårscup 4. runde, 5/10km, Aarhus, Jylland, Danmark, entisillä kotinurkilla on päästävä juoksemaan
  • 25.2. Finland Ice Maraton, 100km, Kuopio
  • 4.3.2012 Puolipirkka vapaalla, Jämi-Teivo

Näillä siis mennään, uintikisat on varmasti katastrofi, juoksuista en tiedä, luistelu on ehdoton seuraava  päätavoite ja Aarhusissa fiilistellään ja nautitaan (eli mun tapauksessa raastetaan pää punaisena).

Eilen tehtiin taas oppaan johdolla pyörälenkki, Tuusulanjärvi kierrettiin ja ajoittain olin jopa kartalla (siis silloin kun bongasin tuttuja luistelupaikkoja, muulloin olin aivan kuutamolla taas). Lenkkireitti oli tosi mukava, matkaa kertyi jotain 85. Itsehän olin kyllä aika heikossa hapessa vaikka mentiinkin hiljaa ja jäin mäissä tavallista enemmän, ja salaa toivoin, että tulisi joitain pätkiä, joissa voisi hyvällä omallatunnolla roikkua peesissä (no eihän niitä tullut). Onneksi sentään Silvia ei ollut väsynyt (paitsi etuvaihtaja kenkkuilee), joten alamäkeen sain rullailtua lujaa, kun mun ajoasento taitaa olla "vähän" aerompi kuin oppaan. Tänään on otettu sitten rennommin, eli pikkutangolla salilla pari laiskaa kyykkyä, kankeaa joogaa ja työmatkapyöräilyä. Olen käynyt nyt parilla eri vetäjän joogatunnilla, enkä ole oikein löytänyt ohjaajia omakseni, erityisesti kun ei ole tehty mun lempparia, aurinkotervehdystä. Harmittaa vähän tämä. Pilatesohjaaja löytyi kerrasta, oli tosi hyvä ja myös kehonhuollon vetäjästä tykkään. Täytyy varmaan ensi viikolla yrittää vielä kolmatta joogatuntia, koska laji olisi mulle ehdottoman hyödyllinen.

Lautasella oli tänään Artisokkabroileria ja uunijuureksia. Artisokat on tosi hyviä, uunijuurekset maistuu aina ja niinpä tämä ruoka ei todellakaan pettänyt.

Loppuun laitan vielä moneen kertaan kiiteltyjen munakoiso-halloumipiiraiden ohjeen, jos jotakuta kiinnostaa. Ainesyhdistelmä kuulostaa oudolta, mutta on todella hyvä. 75 piirasta katosi alta aikayksikön ja oli Louhisaaren siman (jota väsäilin siinä EM-kisa- viikonloppuna talkoiden jälkeen/ennen yömyöhään/aamuvarhaisella) ohella juhlieni hittituote.

250g voitaikinaa
muna tai maitoa voiteluun
1rkl tomaattipyreetä
375g munakoisoa viipaloituna
2rkl oliiviöljyä
5 tomaattia viipaloituna
125g halloumia ohuina viipaleina
silputtua oreganoa
(suolaa) ja pippuria

1. Kauli voitaikina (muotoile millaiseksi haluat :), voitele ja pistele haarukalla. Levitä tomaattipyree päälle
2. Sivele munakoisoviipaleet öljyllä ja paista kunnes ovat ruskistuneet hieman.
3. Asettele munakoisot, tomaatit ja juusto pohjalle. Ripottele pinnalle oregano, mausta maun mukaan suolalla ja pippurilla.
4. Paista 25 min 200 asteessa.

 PS. Tykkään kyllä kovasti uusista töistäni. Jotenkin tuntuu hassulta, että on mukavaa selittää päivän aikana noin 37 kertaa, miksi 2ln(6)=ln(4*9), mutta kyllä se vaan on kivaa. Se, kun opiskelija vihdoin tajuaa jonkun jutun sitä kovasti mietittyään, on aina yhtä mukava hetki. 

sunnuntaina, syyskuuta 11, 2011

Saldot ja murua rinnan alla

Sunnuntaista alkanut treeniviikko taisi lipsahtaa vähän suorittamisen puolelle, vaikka yksi lepopäivä olikin mukana (joka kuluikin mukavasti mm. istumalla 1.5 h paikallisjunassa välillä Tapanila-Rautatieasema). Viikon saldoiksi tuli siis seuraavat lukemat

Pyörää 134 km, n. 5h. Lisäksi hyötypyöräilyä 146km n. 6h
Juoksua 4,5h, mistä tosin osa kävelypalautuksia ja verroja
Suunnistusta n. 1h
Uintia 2h
Salia 0.5h
Kehonhuoltoa 3h15min (sisältää joogan, pilateksen, lehonhuoltotunnin ja jumppapalloilun)
Venyttelyä 3h

Venyjä ja kehonhuoltoa en laske kokonaisrasitukseen mukaan, koska nuo ei ole varsinaisesti rasittavia juttuja, vaan huoltavia, mutta hyötypyöräily lasketaan. Viikon saldoksi tuli siis 19h, mikä ei nyt tässä vaiheessa vuotta ole mitenkään järkevää (eikä mun harjoittelussa noin niinkuin muutenkaan kuin ehkä poikkeustilanteissa). Pyöräkilsojakin taisi tulla ennätys, 280. Se on tosi hurja luku mulle. Ensi viikko tuskin tosin on paljon parempi määrien suhteen, kun on treenileiri viikonloppuna, mutta hyötypyöräilyn määrä tippunee nyt ainakin vähän ja suunnistustakaan ei pitäisi tulla.

Meno on ollut viikon aika tukkoista, uinti on aivan hukassa ja juoksukin tökkii, off-season teki siis tehtävänsä. Saas nähdä kuinka sielä parin viikon päästä olevalla kympillä käy. Jos ei viimeistelyviikolla ala askel lentämään saatan kyllä vaihtaa taktiikan kisaraastosta hyvään harjoituslenkkiin.

Tiskikone on palauttanut mut kokkausharrastuksen pariin.

Torstaina väsäsin Pirkan ohjeella jauhelihasukkuloita ja porkkanatagliatellea. Couscous taikinan pohjana kuulosti hyvältä, mutta oli pettymys, en tykännyt. Porkkanatagliatelle sen sijaan oli tosi hyvää.

Tänään kokkailinkin sitten omppu-broilerpaprikoita, perunahallouminyyttejä (joissa tosin paprikan korvasin tomaatilla) ja jälkkäriksi sitrusmarinoitua melonisalaattia. Pääruoka oli aika perusmakuista, ihan hyvää, muttei mitenkään ihmeellistä, mutta entä jälkkäri, taivaallista! Yhtäaikaa kirpeää ja makeaa, tykkään.


Päivän pääruokalautanen.

keskiviikkona, syyskuuta 07, 2011

Pepen tempo 7.9 ja pyörän osapohdintaa

Kauhee kiire tuli, kun töissä ei ykskään printteri toiminut. Trekillä kotiin, pikapika vaatteiden vaihto, Silvia kainaloon ja menoks. Kauheeta vauhtia kaahaten kohti Sotungintietä ja ehdin ihan hyvin. Tiedustelin miten tempossa toimitaan (ei saa kuulemma peesata, jep, ei ongelma mulla, kun en pysy muiden peesissä) ja katselin sivusilmällä, mitä muut tekee.  Taktisesti onnistuin valitsemaan hyvän lähtövälin, eli mun jälkeen lähti joku 10v poika, joka ajoi vain 5km, eli oli suuri mahdollisuus, että musta ei ihan heti mennä ohi. Ekat kaks kilsaa meni ihan jees, sitten alkoi tuntua pahalta. Kääntöpaikalle selvisin, enää puolet jäljellä. Ja sitten alkoi järjetön vastatuuli. Melkoista taistelua oli reitin loppupuolisko, mutta vain yksi mies suhisti ohi. Ja silläkin oli aerokypärä ja levykiekko ja jotkut superajotrikoot (aika rumat ;). Vihdoin oli jäljellä enää 750 metriä, sitten 600, 400, 300, 100 ja vihdoin maalissa. Aika oli 17.56 (tai 54, en muista), ihan siedettävä siis. Ens vuonna lienee kuitenkin helpohkoa (tai sitten ei) parantaa aikaa vähän, jos on parempi pyörä (jonka nimi on sitten muuten Lucy, kun se joskus mulla on), ehkä paremmat kiekot, jätän kaikki juomapullot yms. romppeet pois painamasta, kuski ei ole ajanut 200 kilsaa edellisten neljän päivän aikana, se ei ole käynyt ekaa kertaa salilla neljään kuukauteen jumittamassa jalkoja edellisenä päivänä ja muutenkin sillä on parempi kunto.

Sitten kun Lucy on täällä, rahanmeno vain jatkuu. On hommattava polkimet ja luulen, että myös uudet ulkokumit. Sitten vähän myöhemmin kiekot ja melko varmasti satula aika piakkoin. Satula ei ole ongelma, mun ahteri tykkää niin kovasti Silvian satulasta, että hommaan tällaisen varmaan sitten Lucyynkin. Adamon hankkisin ehkä tosin muuten, mutta epäilyttää sen "nokan" leveys. Testasin bikefittingissä tuota ja oli mun mielestä edestä liian leveä. Niin, mutta polkimiin. Mulla on halvat polkimet nyt, mutta mitä eroa niillä on astetta parempiin? Ja saako siitä muka vielä jotain lisäetua (erityisesti mun tasolla), jos hommaa vielä kalliimmat? Tuskin, mutta saa selittää.

No, sitten niihin renkaisiin. Ei oo kyllä ihan kauheasti vaihtoehtoja olemassa 650c kiekkoihin. Pro racea kai saa, mutta olen hylännyt sen v-mäisenä, vaikka rullaakin hyvin. Sitten vaihtoehtoja on esim. Schwalben ultremo xz evolution, Continental Grand prix 4000 (S-versiota ei saa pienenä), Continental grand prix triathlon (mitä eroa näillä kahdella on?) ja esim. Vittoria Rubinho Pro, sitten on jotain Kendan renkaita ja on niitä muitakin. Sitä en ole tosin kauheasti katsellut, että miten noita saa Euroopasta, ainakin vissiin Continentalia ja Schwalbea saa. Suosituksia?

Ja sitten vielä ne kiekot. Ei oo helppoo ei tämäkään, pikkukiekkoja tekee aika harva valmistaja. Ainahan voisi ostaa Zipp:n 404:t. Jooei, liian kalliit. Hed on samaa kaliiberia, ei käy. No entäs halvemmat vaihtoehdot. Spinergy? Citec? Easton? Nämä on varmaan jo huonot. Ja en edes tiedä näistä kaikista, että saako niitä Euroopasta. Tai sitten ne pitää kasata itse (siis joku muu kasaa). Mitä kiekkoon tarvitaan? Vanne, pinnat ja jotain sinne keskelle. Öö. Ja mistäs ihmeestä niistä vanteista ja muista jutuista taas tietää, että onko ne hyviä, huonoja vai siltä väliltä. Ei voi ymmärtää.

Loppuun lisää kuvia v-mäisestä rengasongelmasta.Valkoinen töhnä lähti onneksi irti ihan kynsilakanpoistoaineella, ettei tarvittu kemman labraa tällä kertaa, ja veloplugitkin sain vanteeseen survottua.