maanantaina, kesäkuuta 28, 2010

Plan Ö

Onpas mun elämä jännää. Tänään piti käydä kukkienkastelulenkillä ihan vaan ja jättää rastit väliin, mutta toisin kävi. Tarkoitus siis oli, että juoksentelen ihan hissukseen ja kerään voimia ensi lauantaita varten. Pyöräily rasteille ja takaisin ja kolmen vartin näännyksissä juokseminen metsässä olisi ihan liian rankka juttu. No, niin kai se olisi ollut, mutta sainpahan sitten kuitenkin tunnin varoitusajalla kyydin rastipaikkaan ja tulevan olympiavoittajan kukkien kastelu piti siirtää huomiseen. Vähän kyllä mietitytti, ehtiikö leuan puudutus poistumaan ennen metsäkeikkaa (tänään kun sain onnekseni maksaa itseni kipeäksi siitä, että korjailivat juhannuksena lohjennutta hammastani), mutta totesin, että ei sitä leuoilla suunnisteta. Rasteilla valitsin 4 kilsan radan sentään (harkitsin siis hetken vitosta..) ja sitten mentiin. Reitti oli helppo kuin mikä, ja juoksin virheittä rastilta rastille polkuja pitkin, kunnes vikalla rastilla tein supertyhmän ja ison pummin. No, muuten meni ihan kivasti ja kello pysähtyi aikaan 38.38, sijoituksista ei tietoa, kun ei maalia ole vielä edes suljettu. Ei ehkä kyllä kovin optimaalista tosiaan tää mun valmistautuminen lauantaille..

Niin, mutta sitten siihen Plan Ö:hön, joka korvaa Plan XD:n. Eli ens lauantaihin mennään kuten tähänkin asti on suunniteltu, minkä jälkeen lähdetään sinne Ljubljanaan ja tullaan takaisin ja mennään Ruisrockaamaan ja sitten 12.7 mennäänkin pikku luupatin hiontaan ja lihaskalvon aukaisuun. Ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä, vaan kuvittelin, et Sakke olis lomalla heinäkuussa, mut ei se oo tollon, joten laskin, et mitä aiemmin luita hiotaan, sitä nopeemmin pääsen valmistautuun ens vuoteen ja kun mun piti olla vielä töissäkin ne heinäkuun pari keskimmäistä viikkoa, niin hommasin sit itelleni vähän pidemmän kesäloman :) Itsehän en ehtinyt tekemään ajanvaraukselle mitään, vaan joku kiltti vastaanottovirkailija soitti mulle asiasta ja kun Sakke lupas hoitaa ilmottelun vakuutusyhtiöönkin, niin mun ei tarvi edes ruinata itse maksusitoumusta sieltä. Palvelu siis pelaa. Kesän urheilusuunnitelmat meni nyt siis vähän uusiks, mutta odotan kyllä innolla sitä, kun mun polvi on ekaa kertaa kahteen ja puoleen vuoteen oikeesti normaali. Haluan uskoa, että niin oikeesti käy.

Tää viikko on onneks tosi hektinen töissä ja muutenkin, mikä helpottaa jonkin verran lauantaipaniikkia. Nyt pitäis vaan keksiä, että missä välissä käyn taas noutamassa ne kepit sieltä Hatanpäältä, pakko mennä virka-aikaan, mikä taas tietää yötöitä, kun oon haalinut monta juttua, jotka pitää saada viimeistään perjantaina valmiiksi.

Tänään tuli muuten täyteen 200 tuntia reeniä tän vuoden puolella. Vähän on jakauma parantunut Tanskan jälkeen, nyt se on 75,25h uintia, 36,5 juoksua (sisältää suunnistuksen), 41,25 pyöräilyä ja 47 salia. Vähän ehkä näkyy kyllä vieläkin et polvi on pikkasen ollut huonona. Saldo on ihan hyvä ottaen huomioon pari pitkää flunssaa ja maasta toiseen muuton, jotka hieman häiritsivät harjoittelua.

sunnuntaina, kesäkuuta 27, 2010

Juhannustaikoja

Juhannuksen aatonaattona tuli melkoinen kiire pois Hervannasta, kun melkein naapurista oli löytynyt tapettu mies. Jos asun täälä parhaimmalla Hervannan alueella, niin mitä sielä muualla sitten tapahtuu? Kun työkaverin kanssa juteltiin asiasta, hän mietti onko nähnyt tappajan, koska oli tullut illalla kotiin juurikin sellaiseen aikaan, että etsitty mies olisi voinut osua kulkureitille, mutta kun tapahtuneesta julkaistiin lisäinfoa, tajusin, että mähän oon tullut just siihen aikaan kotiin, kun sen miehen on ilmoitettu liikkuneen täällä. Apua! Silvia siis kohti Eristä. Liikennettä oli inhottavan paljon, mutta keli tyyni, joten pyörä kulki ihan kivasti, ja pääsinkin perille juurikin kahdessa tunnissa, vaikka viimeinen hiekkatien pätkä olikin melkoista nimismiehenkiharaa ja meinasi hampaat tippua. Joskus olen muuten kolmivaihteisella polkenut samaa matkaa kolme tuntia, mutta silloin oli kyllä reppu selässä ja tosiaan pyörä ehkä vähän eri kaliiberia. Matkalla pyrin ajamaan mahdollisimman paljon alaotteelta, kun se olisi kai ihan kannattavaa kisoissa.

Juhannusaattona jätin seitsemän kukan keräilyt ja alastomana yhdeksällä niityllä kieriskelyt väliin, mutta päätin kokeilla, josko viiden ulpukan uintikierroksen jälkeen huurustuneissa uimalaseissa näkyisi tulevaisuuden paras triathlonsaavutus. Taika ei kuitenkaan toiminut, mutta jälkikäteen kuulin, että toimivuuden voi taata tekemällä kierrokset myötäpäivään. Pahus, kierrokset meni juurikin väärään suuntaan. Uidessa ei tarvinnut pelätä ruumiita. koska niitä järvessä ei tiettävästi ole, mutta Eräjärven ykköspelonaihe (voittaa jopa hauet ja hait) on kyykäärmeet, ne kun osaavat uida ja niitä melko usein meillä päin näkyy. Juhanusaattoilta menikin sitten mukavissa merkeissä grillailun, hyttysten tappamisen, kokon ja sadan noppapelin parissa. Lasin hölmöilevääkin otin, joten voin laskea itseni kunnon suomalaiseksi.

Juhannuspäivän lenkkiä varten tankkasin Kinuskikissan vaniljaraparperikakulla, jota olin väkertänyt monta tuntia edellisenä päivänä. Kakku oli tosi hyvää, joten jos aikaa piisaa, niin suosittelen kokeilemaan. Tankkausruokanakin tuntui toimivan ihan mukavasti.

Tämän päivän agenda olikin sitten päästä kotiin. Keli ei ollutkaan enää tyyni, paluuliikennettä oli aikas paljon ja kun tuolla reitillä piennarta on melkoisen vähän (joskus ei ollenkaan), niin aika paljon hitaammin poljin kuin mennessä, päätinkin sitten ottaa taas teemaksi kadenssin ja iha kivasti teema matkalla toteutuikin. Matkalla koin taas yhden elämäni huippuhetkistä, kun tiellä kohtasivat samaan aikaan yksi kpl vastatuuleen puskeva pyöräilijä, täysperävaunullinen rekka, traktori ja routavaurioinen asvaltti. Ei ollut mukavaa ei. Kotiin päästiin kuitenkin hengissä ja vasemman käden sormet on taas melko tunnottomat, o-ou. Meinasin mennä vielä salille, mutta tajusin, ettei taitaisi olla tässä vaiheessa fiksua jumittaa itseään, jos ensi lauantaina on kesän kohokohta tiedossa. Äsken kruunasin kivan viikonlopun ja kävin jynssäämässä taas yhden maton, kun sain niitä vähän muista osoitteista lainaan. Kumman auliisti muut luovuttavat mattojansa mulle pestäviksi :o

keskiviikkona, kesäkuuta 23, 2010

Oravapolulla

Maanantaina menin taas suunnistamaan. Tällä kertaa rastit oli melkein kaupungissa, joten tiesin, etten voi eksyä pahasti. Itseluottamusta puhkuen valitsin 4km:n radan, koska 3km:t on vain aloittelijoille ja mä olin jo kolmatta kertaa rasteilla, karttamerkitkin hallussa ja kaikkee. Tällä kertaa piti mennä yksin, kun kaveri ei päässyt, joten Trekki sitten vaan kohti Atalaa. Tajusin onneksi melko pian, että unohdin ottaa rahaa mukaan ja ilman karttaa ja emittiä suunnistaminen voisi olla hieman hankalaa, joten uukkari ja kohta uusi yritys. Maasto oli jotain ihan muuta kuin viime viikolla ja totesinkin radan olevan kuin mulle tehty, paljon mahdollisuutta käyttää polkuja/teitä ja tosi vähän kunnon suunnistusta. Hyvin se sitten menikin, kun juoksin taas kuin heikkopäinen. Ekalla rastilla tein pummin (ja vielä tosi tyhmän sellaisen), ja kakkosrastille tein tosi huonon reittivalinnan, mutta muuten ei olisi voinut paljoa paremmin mennä. Sijoitus koko sakissa 20/147 ja naisissa neljäs tila. Pääsin ihan lehteenkin, tai no, Moroon, jota ei ehkä ihan vakavalla naamalla voi sanoa lehdeksi sen sisällön perusteella. Ikävä kyllä pidemmillä radoilla muutkin osaavat juosta, ja parhaista rastiväliajoista oli turha haaveilla, paitsi jos tarkasteltiin vain naisia. Mutaisuusasteessa saatoin olla taas kärkipäästä, koska muutaman kerran kahlasin kunnon kuravellissä ja maalissa havaitsin housujen olevan mudassa puoleen reiteen asti. Olin kyllä ihan tosi tyytyväinen suoritukseeni, koska enhän mä oikeasti oikein osaa suunnistaa, jos mut vaikka laitettais sellasella pelkällä korkeuskäyräkartalla meneen, en löytäis yhtään mihinkään, vaan jäisin ikuisiksi ajoiksi metsään. Suunnistus on silti kyllä ihan kivaa ja voisi jopa harkita ens vuodelle oman emitin ostoa.

Tänään olikin sitten toisenlainen Orava-päivä, kun kävin moikkaamassa, mun toivottavasti tulevaa parasta kaveria Sakkea. Katseli vähän kuvia, totesi, että tractus on päästä selvästi paksuuntunut ja polvessa on joku luupatti, joka vielä oletettavasti tuottaa lisäongelmaa tractukselle. Siis hei, anteeks nyt vaan, mutta niitä kuvia on katsonut jo aiemmin kolme lääkäriä ja kukaan ei oo sanonut sanallakaan mitään mistään luupateista tai paksuuntuneista tractuksista, miten se on mahdollista? No, vaikka kuinka jumppaisin ja venyttelisin, se luupatti ei mihinkään sieltä polvesta katoa itsekseen ja kun se tractuskin oli vaan ihan päästä paksuuntunut, niin siihen kohtaa ei voi venyttelyllä vaikuttaa, ylemmäksi kylläkin (mistäs sitä tietää, jos se on ennen ollut sieltäkin huonompi, mutta jumppa on auttanut), joten puukko on käytännössä ainoa vaihtoehto. Voi ei. No, jos tää olis viimenen kerta sitten. Muuten polvi on sisältä kuulemma oikein hyvä ja kunnossa, että jotain positiivistakin. Tiedä sitten, koska tonne meen, ehkä sit elokuun alussa, mutta nyt mennään siis plan XD:llä (sorry, sisältää sisäpiirivitsin), jossa siis toteutetaan plan B:tä, muttei mitään lepotaukoja. Nokian sprintti, HCT ja TdH jäänevät väliin, mutta jos se polvi olis vihdoin 2,5 vuoden tauon jälkeen sit kunnossa, niin se on sen arvosta. Ahdistaa vaan jo se saikku, kun silloin on liikaa aikaa ajatella, että mitäs mä teen ensi vuoden syksyn jälkeen? Muutenkin kaikki töissä ja muuallakin kyselee sitä kovasti, mutta mulla ei ole pienintäkään aavistusta edes siitä, että missä maassa haluan olla.

Viime aikoina mua on muuten ihmetyttänyt muutama juttu. Ensinnäkin, luin jostain, että suomalainen katsoo telkkaria keskimäärin 3h 15min päivässä. Siis mitä! Voiko toi olla totta. Toihan meinaa, että porukka makaa tuijottamassa sitä laatikkoa 22h 45min viikossa! Joo, mäkin seuraan nykyään Gilmoren tyttöjä viikossa aika monta tuntia, kun venyn samalla, joten mistä voin tietää, vaikka porukka kanssa venyttelis ja jumppais kovasti samalla kun seuraa salkkareita tai ehkä se on sitä perheen kanssa vietettyä laatuaikaa. Ja mä kun luulin, että mun elämä on kiireistä, kun reeneihin menee niin paljon aikaa, mut onneks mun ei tarvi katsoa telkkaria, koska sit en kyllä ehtis yhtään mitään!

Toinen asia, jota oon kovasti miettinyt, on nää Tampereen pyöräilyjärjestelyt. Lainaus Aamulehdestä: "Poliisin mukaan pyöräilijät ovat tähän asti saaneet pyöräillä etelästä kaupunkiin myös Hatanpään valtatien itäpuolella Nesteen huoltoaseman ohitse, mutta kaupungista tullessa on täytynyt pyöräillä länsipuolta pitkin." Olen useasti nöyryytysnappulaisissa valoissa pari kierrosta liikennevalojen vaihtumista myös minulle vihreiksi odotellessani miettinyt, että miten pitäisi toimia, jos on tullut etelästä päin tuota väylää ja sitte noin puolessa välissä (sopivasti poliisiaseman edessä) pätkää on havainnut, että rahapussi jäi kotiin, tekee u-käännöksen ja lähtee takaisin. Rikkooko silloin lakia? Kun ei ole kuitenkaan voinut havaita, että sielä toisessa päässä kadunpätkää ei ole pyöräilyn sallivaa yhdistetyn kevyen liikenteen väylän merkkiä. Lisäksi pätkää ei ole mitenkään merkattu yksisuuntaiseksi ja Tampereen pyöräkartassa väylä on toki merkitty sallituksi pyöräilyreitiksi, mutta eipä tuo nyt niin ihmeellistä ole, koska on sielä kartassa muitakin pyöräteiksi merkittyjä teitä, joilla ei saa ajaa. no, onneksi asia ei enää ole ajankohtainen, kun pyöräily kiellettiin kokonaan tuola, kun oli vaaran paikka, kun autoilijat tulivat liian lujaa huoltoaseman pihasta, eikä väistäneet pyöräilijöitä, niin kiellettiin sitten se pyöräily. Kyllä Tampere on pyöräilyn mekka. Ehdottomasti.

Mutta tänään vielä ohjelmassa reenejä Noksulla ja pyörän säätöä.

The rucola. Kyllä se siinä on, kun oikein zoomaa.

Jotta ette kuvittelisi, että oon ihan toivoton, niin laitetaan vielä kuva hyvinvoivista tomaateista.

sunnuntaina, kesäkuuta 20, 2010

Kisa-analyysi

Oon tehnyt tässä nyt päivän tiukkaa analyysiä eilisestä (numero)friikki kun olen. Kuten ajattelinkin, pyöräily oli huonoin laji, koska siinä olin huonoimmassa kolmanneksessa kaikista kisailijoista. Pari sijaa olis voinut parantua, jos en sössisi niin paljoa vaihdossa, koska se takin pukeminen vei oikeasti sata vuotta (ja vaihtoaika on mukana pyöräajassa). Yllätys tuli sitten kuitenkin siinä, että uinnissa mahduin siihen parempaan puoliskoon koko lössistä. Siis anteeks mitä? Minä, joka puolitoista vuotta sitten en olis jaksanut uida koko matkaa edes vaparia? Minä joka uin varmaan aika paljon ylimääräistäkin, kun en edes tähystänyt? Siis minä, joka ei saanut edes osallistua kaikkiin reeneihin Tanskassa, kun olin liian hidas. Ehkä haukipelko siivitti tähän menestykseen, tai sitten olen oikeasti treenannut. Ja oonhan mä oikeasti uinut aika paljon kyllä, vaikka toi avovesiuinti onkin ihan jotain muuta kuin hallissa lilluminen. Mutta jäin parhaasta uijasta noin 1,75 minsaa ja Århusissa jäin 200m:n testissä melkein saman verran parhaalla. Sitten juoksuun, eli mun parhaaseen lajiin. Tai siis siihen lajiin, jonka luulin olevan mun paras laji. Sijoitus juoksussa oli kyllä huonompi kuin uinnissa! Eli lisää yllätyksiä. Eli olin just siinä puolenvälin alapuolella. No, toki vielä jouluna uin viikossa enemmän kilometrejä kuin juoksin ja juoksutreeniä tänä vuonna näemmä 32 tuntia, uintia 72, että kai sillä on jotain vaikutusta. Pitäis ehkä sittenkin vähän kiinnittää huomiota siihen juoksuunkin, kun tähän asti oon aatellut, että kyllä se sieltä löytyy ja kyllä se siitä paranee, kun käy vähän iltarasteilla. No ei varmaan löydy, jos tarvon eksyneenä joillain soilla tuntikaupalla itku kurkussa. Mutta kun (ei jos, vaan kun) polvi on kunnossa, niin kyl mä sit taas juoksen enemmän, koska juoksua ei voita edes matonpesu! Sitten niitä kuvia, karsin monta, joissa näytin possulta.

Strippauskuva iloksenne.

Mut nyt se jo pukee.

Lähtö. Oon toinen (tai kolmas) oikealta, turkoosi hiha näkyy. Pää on vedessä, hyvä minä!

Aika pitkäks se letka veny. Lienen kuvassa jossain, koska ihan niin pahasti en varmaankaan uinut vinoon, että olisin rajauksen ulkopuolella.

Siis mähän näytän ihan vakavastiotettavalta kilpailijalta! Huomaa märkäpuvussa oleva kiva kukka, josta erottaa, et oon tyttö :)


Katastrofivaihto. Kaikki kuvassa näkyvät numerolaput ui mua hitaammin. Miten oikeesti toi nelonen voi jo mennä tuola pyörällä, kun se oli uinnissa puol minuuttia mua hitaampi ja mulla ei oo vielä ees kypärää päässä ja eka kenkä vasta menossa jalkaan? Eikä mun tarvinnut edes säätää numeron kanssa, kun jätin sen märkäpuvun alle.

Vaihdot suoritettu. Mun kotona on samanlaista sekamelskaa miltei aina. Rivin vikana olemisessa on se hyvä puoli, että voi levittäytyä ihan mielin määrin. Silviassakin on muuten kukkia ja lenkkareissa vaaleenpunasta, joten varusteet oli just sopivat. Mä en kyllä ees tykkää vaaleenpunasesta...

Maalissa, väsyneenä, onnellisena ja äärimmäisen typerän ilmeen omistavana. On sitä jossain mudassa selvästi kahlattu.

Kiitokset kuvaaja/ille.

lauantaina, kesäkuuta 19, 2010

Triathlonisti

Aamulla ei ollut oikeastaan mitenkään kipeä olo, mikä oli hieno homma ja uskalsin jo ajatella, että tänään musta tulee vihdoin ja viimein triathlonisti. Monen vuoden haaveilun ja aikomusten jälkeen tänään se tapahtuu ihan oikeasti! Yöllähän en ollut saanut nukuttua kunnolla ollenkaan, kun jännitti niin kovin. Onneksi päivällä oli ohjelmassa vohvelikestit, niin sai muuta ajateltavaa ja vaikka pieni käheys nousikin pintaa päivän aikana, ei olo onneksi ollut niin paha, että olisin edes harkinnut poisjäämistä. Olin ainakin levännyt tarpeeksi kahden viime viikon aikana, kun eilenkin otin varman päälle ja en mennyt uimaan. Vohvelikestien jälkeen kamat kasaan ja odottelua, unohdin ihan prinsessahäätkin :( No, vihdoin kello oli tarpeeksi, sää muuttui huonoksi ja sponsoriauto kaartoi pihaan. Auto pakattiin täyteen kamaa, kun otin kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin mukaan. Nokka kohti Noksua ja kisoja! Paikalla olikin tosi paljon porukkaa, olin ihan yllättynyt. En ollut tajunnut, että nää oli ihan oikeat kisat numerolappuineen ja järjestäjän uimalakkeineen kaikkineen ja sen vuoksi en ollut ottanut edes sitä numerolappuvyötä mukaan. Voihan ei. No, onneksi tuulihousuissa oli joku nyöri, josta askartelin numerolappuvyön itselleni, joten ei tämä menoa ja valmistautumista lopulta haitannut. Se saattoi sitten vähän haitata, että 20 minuuttia ennen kisan lähtöä kävin vähän ajelemassa ja verkkaamassa ja apua, kumi puhki! Onneksi en ollut kovin kaukana ja kun en omista kuin maastopyöräilykengät, niin niillä kävelykin on melko helppoa ja vähän jopa juoksinkin kohti parkkista, jossa oli vaihtoalue. Koska Silviaan ei noin vain rengasta vaihdeta, ei auttanut muu kuin mennä pyytämään muilta apua. Kiitos siis Vellu avusta ja renkaan vaihdosta, itse nyhertäsin varmaan vieläkin sitä ulkorengasta vanteelta irti. Rengasepisodista oli se hyvä puoli, että en ehtinyt jännittää, kun tuli niin kiire. En ehtinyt kuuntelemaan kisainfoakaan kunnolla, kun samalla piti järjestellä kamoja ja tehdä kaikkea muutakin, juoksuverkkaa ei tullut paitsi kun sinkoilin paikasta toiseen. Märkäpuvun pukeminen oli ihan kamalaa kiireessä ja kostealla ilmalla, kun iho oli valmiiksi jo vähän nihkeä. Onneksi tässä taas Sari auttoi ja puku saatiin päälle. Ehdin jopa muutaman verryttelyvedon järvessä tehdä ja selvittää, että mihin päin mun pitääkään uida, veden lämpötilaa en ehtinyt miettimään alkuunkaan. Sitten olikin pari minsaa lähtöön ja sitten mentiin. Lähtö oli aika mieleenpainuva, sain kyllä muutaman kerran jonkun jalasta ja kädestä iskuja, vaikka pahempaakin voisi olla. Alku-uinti oli aika järkkyä ja mieleen hiipi, että parin viikon päästä pitäisi uida 5 kertaa pidempi matka, huh. En pahemmin suunnistanut, mutta olis ehkä kannattanut, koska uin välillä aikas vinoon. Uinti meni lopulta ihan kivasti ja en todellakaan ollut lähelläkään viimeistä, vaikka tekniikka oli kyllä taas unohtunut ihan kokonaan. En muuten edes tiedä, mitä tahtia potkin. Uinnin jälkeen juostiin jotkut portaat ylös vaihtopaikalle. Onnistuin kuin onnistuinkin matkan aikana saamaan märkäpuvun hihat irti. Sitten tuli vaihto. Ja hidasta oli ja kaikki meni kyllä ihan reisille. Ensinnäkin, kun oli niin kylmä, en uskaltanut pyöräillä pelkällä paidalla, vaan oli pakko pukea takki. Se oli hidasta kuin mikä, kun en löytänyt hihaa ja märkä iho teki kaikkensa, etten saisi sitä vaatetta päälle. Märkäpuku irtosi jotensakin, mutta sukkaa yritin hetken pukea todetakseni, etten varmaan laita sukkia, kengät vain jalkaan. Kypärä päähän ja menoksi. Tässä vaiheessa ohjaustankoon ripustetut lasit lensivät ja Sari ne sitten onneksi pelasti. Meinasin vähän myös kolaroida jonkun muun kanssa ja kun olin ihan viimeisellä paikalla (kun tietystä syystä ehdin asetella sen pyöräni viimeiseksi sinne telineisiin), meinasin törmätä myös moniin vaihtoon tuleviin (huomaattekos, en siis tosiaan ollut vika uija!) ja ei uinnin jälkeen hieman pyörryttävä olokaan kauheasti auttanut tähän. Sitten pyöräiltiin. Menin niin lujaa kuin pääsin, mutta keskariksi jäi mittarin mukaan 28,6, en vaan pääse lujaa :( Musta meni ainakin kolme tyyppiä ohikin, ihan tyhmää. Hanskoja en sitten lopulta kaivanut takin taskusta käsiini ja silti pystyin onneksi käyttämään etuvaihtajaakin, tää kahden viikon tauko on auttanut sormien tunnottomuuteenkin, ja onneksi varpaatkaan ei ehtineet jäätyä huolimatta tunteesta, että kengissä loiskuu vesi. Sitten tulin vihdoin vaihtoon (en vieläkään viimeisenä!) ja totesin turhaksi yrittää laittaa niitä sukkia, kunnon triathlonistit ei sellaisia käytä! Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Sateen vuoksi reitti oli taas tuskaisen pehmeä ja juoksun alku oli siis ihan hirveää köpöttelyä. Mietin, että miten pystyn näillä jaloilla juoksemaan 3,5 kilsaa, mutta kummasti ne jalat alkoi vertymään, kun edessä näkyi selkä, joka läheni pikkuhiljaa. Hahaa, sain miehen pian kiinni ja sopivasti tulleessa alamäessä otin lisää kaulaa. Vilkaisin sitten taakse ja totesin, että sieltä tullaan lujaa, ajattelin, että saan lähestyjästä hyvän peesin, mutta enpä kyllä saanut. Nainen juoksi hienolla askeleella ohi, näytti kyllä aika tutulta, oon varmaan jossain juoksukisoissa nähnyt, mutta nyt en kyllä yhtään keksinyt, kuka se oli, mun kunnolla ei kyllä ollut mitään saumaa siihen vauhtiin. Kun matkaa oli noin kilometri jäljellä, näin uuden selän ja taas löytyi puhtia. Kohta menin seuraavan miehen ohi :) Tästä mä tykkään. Lopussa juoksin vielä vähän harhaan, kun opastaja sanoi vähän liian myöhään, mitä kauttapitää juosta ja jouduin hyppimään ties mistä mudasta, mutta muuten meni kivasti ja ei toi hidastanut kun ehkä viis sekkaa. Onneksi ihan loppu reitistä on alamäkeä, joten voi juosta maaliin ihan oikealla juoksuaskeleella, eikä millään laahustuksella. Maalissa tuli taas melko oksetusolo, joten tiesin, että lujempaa en olisi enää päässyt ja olin siis tyytyväinen ja iloinen. Jee, tästä se alkaa. Ajoista ei tietoa, en tajua, miten jotkut voi pitää kelloa siinä uinnissa, kun siihenhän se märkkis jää ainakin jumiin. Sarille ja Makolle kiitos kaikesta avusta, henkisestä ja muustakin, ilman teitä en olis selvinnyt, vaikka haukia ei näkynytkään. Kukahan tulis mulle Kiskoon apuriks ja paniikin estäjäks? Se märkäpukukin on vaikee pukea yksin, kun en vaan saa niitä hihoja kiskottua yksin tarpeeks ylös ja se, että sais kuristettua itsensä (=kaulasta puku tarpeeksi tiukasti kiinni) on vaikeeta. Mut nyt mä kyllä oon vaan iloinen. Kuva- ja tulosmateriaalia tiedossa myöhemmin.

Jihaa, mä tein sen :D

torstaina, kesäkuuta 17, 2010

Kipa-rucola 0-2

Typerät salaatit ovat olleet jo kohta kolme viikkoa tollasia säälittäviä kolmen sentin ruohoja. Kuolisivat edes, niin ei tarttis kastella niitä.

Tänään kävin lenksuttamassa, otin ihan mittarinkin mukaan, kun vielä on ollut vähän nuhainen olo, minkä vuoksi eilinen ja tiistai vielä lepäiltiin venyjä lukuunottamatta. No, mittari päätti olla toimimatta, aluksi syke oli 105% maksimista, tähän ei auttanut, vaikka otti sen sykevyön poiskin vaan 105% näkyi ruudussa. Sitten se tippui 45%:n. Yleensä mulla on ongelmana, että syke ei löydy ja joittenkin sähkölinjojen kohdalla se mittari sekoaa usein, mutta nyt toi omituisuus jatkui ainakin vartin. Sitten mittari toimikin hetken, mutta välillä se kyllä jumitti ties mihin lukuihin moneksi minuutiksi. Taidan jättää siis sykevyön tästä eteenpäin kotiin taasen, en mä sitä niin kauheesti muutenkaan oo käyttänyt. Lenkillä kyllä huomas, että olo ei oo ihan priima, toivottavaksi lauantaiksi paranee, koska jos olo on kuin tänään, niin mua saa kyllä odotella maaliin aika pitkään. Polvi ei oo muuten pitkään aikaan tullutkaan kipeäksi lenkillä, mutta nyt sekin sitten päätti mennä pahaksi. Hame oli silti kiva yhä edelleen mutta lenkkarit olikin maanantain jäljiltä vielä ehkä vähän mutaiset, mikä haittasi selvästi mun juoksueleganssia.

Oon alkanut muuten panikoimaan lauantaita. Ensinnäkin huolettaa, että jos en nyt oo vielä palautunut flunssasta. Toiseks huolettaa se, että en oo treenannut oikeen kahteen viikkoon mitään ja olo on vähän löysä. Kolmanneks huolettaa se, että pyörä ei edelleenkään liiku lujaa, en oo ikinä uinut avovesiuintia niin, että tähystäisin (tää piti opetella tällä ja viime viikolla) ja potkut on ihan syvältä. En osaa potkia 6-tahtia märkäpuvulla, kun se kelluttaa niin paljon ja 2-tahtia en oo harjoitellut miesmuistiin. Ja ei se juoksukaan oikein taas suju. Ja entäs se polvi? Sitten on tietysti myös muita lisähuolia, eli miten ihmeessä muistan ottaa kaiken tarpeellisen sälän mukaan? On luvattu myös kohtuu kamalaa keliä, joten jäädynkö ja mitä edes puen päälleni? Mitä jos hukun? Onko sielä järvessä haita tai varpaita pureskelevia haukia? Ja pitääkö sinne järveen hypätä ja jos näin on, niin miten selviän siitä niin, että uimalasit pysyy silmillä ja ei ala vuotamaan? Mitä jos märkäpuku jää taas kerran jumiin ranteisiin? Ja mitä jos oon ihan viimeinen tai katkean juoksuosuudella ja sitten nolottaa?

Yks juttu mitä en panikoi, on reitti. En voi eksyä siltä, koska tunnen sen jo. 300 m:n uinnissa en kai edes minä voi eksyä, vaikka vähän meniskin vinoon. Ja yksi superbonus on, että mulla on autosponsori ja ei tarvi polkea paikalle ja erityisesti ei tarvitse polkea takaisin. (Sari ja Mako ja tuleva olympiavoittaja, tässä olis paikka teidän mainokselle ;)

Kiskoakin olen jo ajatellut huolestuneena, koska edellisten ongelmien lisäksi tulee nää eksymisjutut kuvioihin. Ensinnäkin mun pitäis osata ajaa Turkuun perjantaina. Ja Turusta sinne Kiskoon lauantaina ja sillon ei oo varaa pahemmin eksyä, täytynee lähteä tosi ajoissa. Ja miten ikinä löydän sieltä Kiskosta takaisin Tampereelle? Ja entäs kisassa? Tyhmänä menin lukemaan jotain kuvauksia reitistä ja sanottiin et pyöräreitti on mäkinen. Ou-nou, en oo tehnyt mitään ylämäkien eteen pitkään aikaan pyöräilyssä. Ja sitten sielä jotenkin ajetaan kaks kiekkaa ja jos oikein tajusin sille tokalle kierrokselle koukataan jo ennen vaihtoaluetta ja tässä moni on ajanut harhaan. Selvä mokan paikka, toisaalta jos ehtisin ajoissa paikalle, niin ehkä voisin käydä katsomassa tätä kohtaa etukäteen, jos se olis merkitty jotenkin. Ja juoksussa on kuulemma sama juttu noitten kierrosten kanssa. Hei oikeesti, mua ei oo mikään juoksukisa jännänny ikinä näin paljon. Mut toisaalta, lukuunottamatta ekaa Pyynikki-juoksua oon aina kyllä tiennyt, etten jää viimeseks (ja oikeestaan sillonkin tiesin, etten voi olla viimeinen, kun pakotin äidin mukaan :) ja oon ihan kohtuu hyvä, samaa ei voi sanoa tästä lajista. Mikä idea on oikeasti harrastaa lajia, josta hallitsen vaan 1/3:n ja lopussa oon melko täydellisen lahjaton? Ehkä se on se sama juttu, joka pistää mut valitsemaan ens viikon iltarasteilla tän viikon huippusuorituksen jälkeen jo pidemmän radan...

Pitäis muuten löytää ens viikon Orava-vierailua varten polven magneettikuvat. Onneks niiden ottamisen jälkeen oon ehtinyt siirtää ne varmaan jo ties minne, kun en kyllä muista nähneeni niitä kun muutin mun kamat takasin Tanskasta paluuni jälkeen.

maanantaina, kesäkuuta 14, 2010

Mis mä oon?

Minä, joka vielä viime lauantaina kerroin olevani fiksu ja urheilevani vain terveenä unohdin tämän taas ja menin aamulla uimaan. Paikkana oli Turku ja Samppalinnan maauimala, koska oli taas Turussa palaveri ja olin mennyt kaverille yöksi jo edellisiltana. En mä nyt enää kovin kipee ollut, mitä nyt vähän köhää oli, mutta en nyt ihan tervekään. Päätin unohtaa kaikki tekniikkadrillit ja vain uida, koska en ole kokeillut sitä 1,5k:ta putkeen koskaan ja nyt oli vähän niinkuin viimeiset mahdollisuudet Kiskoa silmälläpitäen. Lisäksi ulkona oli pirun kylmä, ja ajatuskin tauoista kauhistutti. Eli alkuun vähän verraa, loppuun vähän verraa ja välissä 1,5k. Rata oli 50m ja toisessa päässä tein aina jopa volttikäännöksen. Aikaa meni jotakin 32,5 minsaa, joten puoli tuntia olisi syytä Kiskossa alittua, jos en nyt kovin vinoon ui, olisin kyllä jaksanut uida tota vauhtia vaikka maailman tappiin asti, siltä se ainakin siis tuntui.

Illalla jatkui sitten mun kunniakas suunnistusurani. Maastossa ei ollut kauheasti polkuja, joten päätin ottaa taas 3km:n radan. Se oli yksi elämäni viisaimpia päätöksiä. Saatoin vähän eksyä. Viisi ekaa rastia meni oikein hyvin, mitä nyt kakkosrastilla meni vähän vikaan ja löysin väärän rastin, mutta pikaisella palaamisella pääsin takaisin kartalle ja rastikin löytyi. Vitosrastin jälkeenkin olin vielä hetken ihan menossa mukana, mutta kutosrastin etsintä muutti kaiken. Etsin sitä ehkä noin tunnin. Siis tunnin. Sen piti olla jollakin jyrkänteellä ja löysinkin paljon kallioita ja jyrkänteitä, mutten oikeaa. Aikani harhailtuani päätin kysyä neuvoa, kun näin vähän ihmisiä. Kysyin, missä olen ja mulle vähän naurettiin, kun vastauksen kuultuani kerroin, että luulin olevani noin puoli kilsaa lännemmässä. Eikun takaisin. Löysin seuraavan jyrkänteen vihdoin ja rastinkin sitten. Mutta taas väärä rasti. En tiennyt taaskaan yhtään missä olin. Vajaan tunnin harhailtuani, kengät tsiljoonaan kertaan kasteltuani (kerran piti kenkä kiskoa mudasta irti, kun se olisi halunnut jäädä sinne mieluummin kuin harhaillut mun kanssa) ja jäätyäni kompassin narusta kiinni ties mihin puskiin, aloin jo miettiä, että mitenköhän löydän edes maaliin. Alkoi jo vähän ahdistaa. Muutin taktiikkaa. Älä etsi rastia, löydä joku! Sekin osoittautui vähän vaikeaksi, mutta vihdoin kuulin puhetta. Kirmasin kuin uudesti syntynyt ääntä kohti ja kun vihdoin näin vilauksen jostain paidasta, joka oli menossa poispäin huusin viimeisillä voimillani (pieni dramatisointi on aina paikallaan) ja varsin hädissäni, että hei, älkää menkö, auttakaa vähän. No, mut neuvottiin rastille (välissä kastelin jalat taas pari kertaa), ja tunnin piina oli vihdoin ohitse. Loppurastit oli varmaan melkein kaikille samat ja tyydyin juoksemaan (=raahautumaan) reitin muiden perässä suunnistamatta tippaakaan. Aikaa meni lopulta melkein kaksi tuntia kolmeen kilsaan ja olisittepa nähneet, kuinka mudassa olin. Kotiinpäin tullessa kyselin karttamerkkejä kaverilta (ja mä oon hei vanha partiolainen...). Jos olisin tiennyt, mikä on sillan ja mikä hakkuuaukean merkki, en olisi oletettavasti eksynyt niinkuin nyt eksyin. Nimittäin ylitin sen yhden pirun sillan ihan kutos rastin etsinnän alussa ja se puro/joki vei suoraan sille rastille. Tiesin kyllä sen, mutta luulin, että siltoja ei karttaan merkitä, enää en luule, nyt tiedän, että olin väärässä. Ensi viikolla uudestaan, mua ei noin vain lannisteta! Toivottavasti nyt kuitenkin paranisin, eikä mun tyhmyydestä seuraa taudin pitkittyminen. Loppuun vielä villi kuva mun valmistujaisbileistä, huomaa ruusun maljakko, aitoa biokemisti-kamaa.

lauantaina, kesäkuuta 12, 2010

Lohtusyöppöilyä

Oon viime aikoina keskittynyt syömiseen, koska olen nykyään niin järkevä, etten treenaa flunssassa. Aikaisemminhan sitä on pelattu ties missä kuumeessa ja kunnossa, kun joukkuelajeissa tuo poisjäänti on mulle vielä vaikeampaa kuin tällaisissa yksilöjutuissa. Vieläkin köhä vaivaa pahasti, toivottavasti se nyt paranis pian, kun ensi lauantaina olis se treenikisakin. Varsinaisesti ei tosin harmita, etten ole kärsimässä tuossa kelissä aiottua 90km:n pyörälenkkiä, mutta kyllä tekis mieli vähän juosta ja uida ja oikeastaan olisi se pyöräilykin kivaa.

Niin, siis polvella voi ihan hyvin treenailla kuten ennenkin, eli sitten jos on pahasti kipeä, niin vähemmän, muuten voi tehdä enemmänkin. Se fyssari siis sanoi, ettei ole mitään järkeä edes jättää tekemättä, koska lepotauko ei auta mitään, oikeastaan vain pahentaa tilannetta, se on jo nähty. Ja tottahan se on, nyt siis ei minkäänlaista pyöräilyä/juoksua viiteen päivään, mutta silti polvi on pahempi, kun esim. viime lauantaina 80km:n pyörittelyn jälkeen. Ehkä tuon polven omituisen käytöksen vuoksi kukaan ei oikein osaakaan sanoa siitä mitään. Ja siis kaikenlaista jumppaa ja venyä (jos joku tarvitsee juoksijan polveen kuntoutusohjeita, niin multa niitä kyllä saa) on tehty jo ties vaikka kuinka kauan ainakin kuutena päivänä viikossa ja kyykkyä on tehty niin taka-, askel-, yhden jalan, etu-, sivu-, luistelu-, askel taakse- yms. versioina ja salilla on muutenkin käyty aikas lailla ja fyssari totesi, että ei hän enää keksi mitään. Juu, ainahan voi mennä toiselle fyssarille. Ongelma on oikeasti se, että on vaikeaa hoitaa edes sitä seurausta, jos ei tiedetä syytä ja toistaseks kukaan ei ole keksinyt sitä syytä. Ja kun polvi on kerran ollut jo 2,5v kipee, niin tuskin se siitä itsekseenkään paranee. No, meen moikkaan Oravaa juhannusviikolla ja toivottavasti sillä olis ideoita. Kyllähän mä siis voisin jatkaa näinkin ja tiettyyn rajaan asti treenata ja kisata. Kuitenkin se polvi on vaan useimmiten kipee (juu, toissa viikolla se ei ollut kolmeen päivään yhtään kipee ja kuvittelin ihan tosi, että se olis parantumassa, kunnes maanantaina se oli kipeempi aamulla herätessä kuin aikoihin). Tollainen rajoittaa aika paljon mun koko elämää, kun pitää aina miettiä, voinko mennä pyörällä kauppaan tai miten saisin lentokoneesta paikan, jossa jalan ei tarvi olla koko ajan ihan koukussa ja en uskalla mennä pelaileen mitään höntsäilyäkään oikein, kun polvi ei tykkäis ja aina pitää yrittää olla jääpussi mukana ja jalkajumppa ja venytkin pitää aina mahduttaa johonkin jne. jne. Se on aika rasittavaa. En oikeasti muista, koska olis viimeks ollut päivä, jolloin en olis miettinyt tota polvee. Ehkä joskus pari vuotta sitten? Ja kun ei ole alkuunkaan varmaa, että se polvi parantuu ikinä ja se on paha juttu! Siis pahapahapaha.

No, olen siis syönyt kaikenlaista alkaen daim-kakusta (ei lasketa karkiksi, jos polvi on kipee) lohtupannariin, jota oon tehnyt mun monivuotisella luottoreseptillä. Toi pannari on ihan huippua, teen sitä aika usein sunnuntaisin, kun on salipäivä ja sieltä tullessa sitten voi perustella pannarin sillä, et siinä on paljon protskua. Ohje seuraa tässä, oon tän ottanut lehdestä, jossa joku maajoukkuehiihtäjä esitteli oman reseptinsä. Suosittelen, toi on tosi hyvää minkä kanssa vaan ja äärihelppo tehdä. Useimmiten syön hillon/marjojen kanssa, mutta nyt testailin limecurdin kanssa ja hyvää oli niinkin.

----


Rahkaraejuustopannukakku


1 dl maitoa
2 munaa
0,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl sokeria
1 rkl vaniljasokeria
200 g raejuustoa
250 g maitorahkaa

Vatkaa ensin maitoon jauhot, munat ja sokerit, sitten rahka ja raejuusto mukaan. Kaada voideltuun piirakkavuokaan (ite teen sellasella miniuunipellillä). Paista 175 asteessa ~50 min.

---

Tän viikon reeneissä piti keskittyä uintiin ja niin kai se menikin, kun maanantaina kävin uiskentelemassa järvessä puolisen tuntia. Ei se oo enää niin paha uida putkeen pitkästi, nyt jaoin ton puol tuntia kolmeen osaan. Suolijärvessä on vähän huono lopulta uida, kun pitää sahata sellasta aika lyhyttä pätkää edestakasin, kun en uskalla mennä kovin pitkälle, kun en tiedä, mitä sielä järvessä on. Nytkin meinas tulla paniikki, kun uin johonkin ruohoihin ja sitten tietysti kuvittelin ne kaikenmaailman hauiksi tai muiksi pedoiksi ja sitten muistinkin sopivasti, että eikös se ollut juurikin ko. järvi, jossa aikanaan joku väitti nähneensä yksittäisen käden ja sitten järveä oli naarattu, mutta mitään ei löydetty ja tietysti mun mielikuvitust teki tepposet, ja olin ihan varma, että ne mahdolliset ruumiinkappaleet leijuu mun naamalle ihan just nyt. Arvatkaa oliko kiva uida sen jälkeen? Järkevämpi voisi ajatella, että toi käsiepisodi tapahtui joskus kymmenen vuotta sitten, mutta järjen ääni ei paljoa kyllä tällaisissa tapauksissa (tai oikeastaan minkäänlaisissa) auta ainakaan mua.

Ai niin, pyörät ja märkkis ja lenkkaritkin ovat ainakin vielä toistaiseksi selvinneet uhkailuistani säikähdyksellä :)

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Trokee

Kipsuliini kipupolvi
lähti vamman tuomiolle.
Terapeutti, jumppajuha
tylyn tuomion asetti.

Kylmät, venyt, kuntosalit
eivät polvea paranna.
Lepotauko turha konsti,
lihakset laittaa jumihin.

Mene Turkuun, tiedustele
Oravalta mielipide.
Josko Sakke kuntoon saisi,
kokemus polven pelastais.

Itki tunnin, itki toisen,
itki vielä kolmannenkin,
Kipsuliini kipupolvi,
sitten itkun lopetti.

Suunnitelman sepusteli
polven poltan poroksi!
Epäkelpo, epäreilu
polvi mielen masensi.

Miksi kestää pyörittelyn,
neljän tunnin tauotta,
mutta kilsan kauppareissu,
yötkin tuottaa kipua?

Lisäharmin flunssa tuotti,
pieleen menneet projektit.
Ei oo elo onnellista,
eikä kasva rucola.

Loppuu tyhmä triathloni,
pyörät pirston paloiksi.
Lenkkitossut roviolle,
märkäpuku silpuksi!

sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010

Hervanta triathlon

Kello lähenee puolta yhtätoista ja ilmassa on suurta urheilujuhlan tuntua. Lähtöpaikalle Suolijärvellä on kokoontunut suuri yleisömäärä, joka ui kukallisissa kokouikkareissaan ja käyvät välillä lämmittelemässä avantouimareiden kopilla. Kilpailijat asettelevat pyyhkeitään ja pyöriään hiekkarannalle, miettivät päivän varustusta ja pukevat märkäpukua päälle. Ilma on vähän kolea ja vesikin viileää, lisämausteensa kilpailuun antanee kohtuullisen navakka tuuli. Alkamassa on perinteinen, jo ensimmäinen laatuaan oleva Hervanta triathlon, jonka matkat ovat noin 200m-13,5km-3,5km. Peesikielto on voimassa, mutta kisassa sallitaan uintiosuudella kaikenlaiset lämmittävät ratkaisut jalkaterissä ja kämmenissä, jotta etuvaihtajan käyttö pyöräilyssä olisi edes teoriassa mahdollista.

Noin kello 10.35 on verryttelyt tehty ja kilpailun on määrä alkaa. Mutta hetkinen! Missä ovat kaikki kilpailijat, niitähän on täällä tasan yksi! No, kisa päätetään silti järjestää ja toimitsijakin huokaa helpotuksesta, kun kirjaamis- ja varusteiden kantourakka helpottuu mukavasti.

Startti tapahtuu vedestä. Kilpailijamme ui reippaasti, mutta melko epäsuorasti kääntöpaikalle, joka määrittyy vasta kisan edetessä. Takaisinpäin kilpailija ui varsin vinoon, näyttää siltä, että hän unohtaa tähystää koko matkalla ihan täysin.

Vaihtoon vedestä kahlaa vielä hyvävoimanen wannabe-triathleetti. Sitten alkaakin vaihto, joka kestää kaaauan. Miten kilpailija voikin olla noin hidas. Varusteiden riisuminen, pussiin tunkeminen ja erityisesti sukkien pukeminen tuottaa melkoista vaikeutta ja vaihto kestääkin miltei yhtä kauan kuin uinti.

Kilpailijan kommentit: Uinti meni ihan OK:sti, vaikka viime aikoina laji onkin takunnut melkoisen paljon, ainakaan ei ollut ruuhkaa. Vesi tuntui kyllä aika kylmältä. Vaihtoon tuhrautui aikaa, kun märkäpuvun riisuminen ei oikein onnistunut ja piti pukea paljon lämmintä vaatetta päälle. Uin pelkissä alusvaatteissa, ettei pöksyt ja paita olisi olleet märät heti kättelyssä. Toivottavasti seuraavissa kisoissa on vähän lämpimämpää, jotta voisi laittaa märäpuvun alle heti kisavaatteet ja korkeintaan sitten lisätä lyhyet sukat ja ehkä takin. En edes tiedä, sallitaanko muissa kisoissa epäsiveellinen käytös ja pelkissä alusvaatteissa uiminen? Vaikka samahan se on, kuin uisi bikineissä. Toisaalta nyt piti jättää alkkarit pyöräilyhousujen alle, mikä ei kyllä pitemmissä pyöräilyissä ole suotavaa alkuunkaan, joten lämpimämpää keliä kiitos! Lisäksi pyöräilyyn lähdettäessä totesin, että vaihdevaijeriin ei kannata ripustaa laseja ja hanskoja, koska ne valuvat alas vaijereilta. Pitäisiköhän ne teipata jotenkin pyörän runkoon kiinni? Mietityttämään jäi myös, kannattaako uimalasit laittaa uimalakin alle vai päälle.

Pyöräosuus käsitti noin 7 kilometrin mittaisen tienpätkän edestakaisin. Kilpailija paahtaa vastatuuleen ja pääsee kuin pääseekin kääntöpaikalle, mistä takaisinpäin myötätuulen siivittämänä onkin helpompaa ajella kohti viimeistä vaihtopaikkaa.

Vaihto sujuu nopeasti, alle minuutissa, vaikka lenkkarin nauhan solmiminen näyttääkin olevan hieman vaikeaa. Onko kilpailijallamme kommenttia tästä tai itse pyöräosuudesta?

Kilpailija: Juu, pyörä meni ihan kivasti, vaikka vastatuuli tekikin siitä melko raskasta. En ole noin lujaa koskaan tuota matkaa polkenut, joten tyytyväinen pitää olla. Kolmenkympin keskareista haaveillaan sitten ehkä ensi vuonna. Olin kuitenkin tosi onnellinen siitä, että laitoin kunnolla vaatetta päälle, märkä toppi paidan ja takin alla viilensi aika tehokkaasti. Vaihdossa oli tosiaan vähän vaikeuksia, kun toisen käden sormissa on taas vähän tunnottomuusongelmaa. Eilisellä lenkillä tömäytin taas kovaa vauhtia kuoppaan, kun edellä ajava ei varoittanut. En taida tämän ajokaverin kanssa enää lenkille, koska muutenkaan hänen kanssaan ei ollut kauhean hyvä ajaa. Vaikken osaa itsekään peesijuttuja oikeastaan ollenkaan, niin jonkinlainen järjenkäyttö on kuitenkin sallittu. Ei sillä, että me peesivedolla kovin pitkää matkaa olisi edes ajettu.

Juoksuosuus tulee ja menee. Kilpailija saapuu maaliin hieman alle 54 minuutin ajassa. Miltäs nyt tuntuu?

Kilpailija: Aika rankkaa oli juoksu ja en ole kyllä kilometrivauhtiin yhtään tyytyväinen, 15 sekkaa pitäisi saada vielä siitä pois. Toki juoksuharjoittelu on ollut aika vajavaista tänä vuonna. Juoksu tuntui paljon vaikeammalta kuin eilen 80km:n pyöräilyn jälkeen, jolloin juoksin saman lenkin. Toki eilen sekä pyöräilin, että juoksin paljon hiljempaa. Valmistautuminenhan tähän kisaan ei ollut kovin kummoista, ei kevennelty kyllä yhtään, eli harjoituksen kannaltahan tämän otin. Toisaalta eilisiltainen leffa ja apteekkishoppailu puolenyön aikaan olivat kyllä varsin rentouttavia, joten lataus oli ihan hyvä. Lopussa juoksussa olisi ollut vielä varaa kiristää ehkä vähän pois, kun ottaisi kunnon loppukirin. Kilpailun aikana totesin, että se uinti ei taidakaan olla triahlonissa se pahin osuus, pyöräily on aika kova ja juoksukin viimeisenä. Kisakampauksen toimivuus kaikenlaisiin urheilulajeihin tuli taas todistettua ja en aio siitä kyllä luopua. Parempaa ei vaan oo!

Mitkä ovat tulevaisuudentavoitteesi?

Tietysti muuttua wannabe-triahlonistista oikeaksi sellaiseksi. Lisäksi ensi viikolla pitäisi kyllä taas vähän panostaa tuohon uimiseen. Muuten aion ottaa vähän rennommin kuin tällä viikolla, vaikka olenkin suunnitellut taas pidentäväni viikonlopun pyörälenkkiä kympillä. Tavoitteisiini on nimittäin lisätty Tour de Helsingin ajaminen syyskuun alussa. Se on samana viikonloppuna kuin Helsinki City Triathlon, joten jos saan logistiikan pelaamaan, voisi osallistua molempiin, jos en saa pyörää, itseäni ja kamppeitani mitenkään järkevästi kisojen väliseksi yöksi pääkaupunkiseudulle, niin sitten pitää miettiä, kumman jättää väliin. Polvikin on ollut viime aikoina varsin hyvä, joten toiveikkaana katselen tulevaisuuteen. Iltarasteille aion osallistua taas kunhan järjestetään tarpeeksi lähellä, kun sain vihdoin kompassinkilähetyksenkin maalta. Vähän kyllä hirvittää tuo perusmatka ja sen pyöräily, kun ei tunnu oikein vauhtia löytyvän mistään ja kovaa pitäisi jaksaa 40 kilsaa. Loppuun haluan vielä kerran kiittää todella ansiokasta toimitsijatyötä!

perjantaina, kesäkuuta 04, 2010

Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat

On kärsitty, on, että kruunun olis syytä jostain löytyä. Mutta ei tää nyt pelkkää kärsimystä oo ollut, vaikka melkoista tuskaakin on taas koettu. Keskiviikon liikuntapäivä oli menestys, paikalle saatiin kolmisenkymmentä ryhmäläistä (miksiköhän siitä alaryhmästä, missä mä oon ei ollut ketään!) ja kaikki heittelivät ja jopa pelasivat ainakin vähän aikaa. Proffa ihan soitti seuraavana päivänä, että olinpas järjestänyt kivasti iltapäivän, kyllä lämmitti mieltä kovasti. Sitten alkoi se kärsimysosuus. Poljin Noksulle vähän reenaamaan vesitornin purtsille. Lähdin tosi ajoissa kerrankin, että jää vaikka vähän aikaa etsiä paikaa ja mulla oli karttakin mukana. Joo, ei auttanut. Pyörin sielä ja täällä, mutta ei sielä mitään vesitorneja ollut. Henkilökohtainen gps-palvelunikin oli huolehtimassa tulevan olympiavoittajan raittiin ilman saannista, joten kartta-apu oli vähän vajavaista. No, löysin onneksi paikallisen, josta mua sitten neuvottiin auliisti oikeaan paikkaan. Lopulta olin myöhässä jonkun 20 minsaa, vaikka olin ollut lähistöllä jo vartin ennen reenien alkua. Reenit sisälsi kaikkea enemmän ja vähemmän tuskallista juttua, kuten askelkyykkykävelyä takaperin ylämäkeen. Kyllä siinä taas Laurilan tyttö oli kovilla, mutta oli ihan mukavaa pitkästä aikaa tehdä jotakin niin, että oli kanssakärsijöitä. Takasin päin pyöräily sujui taas kovin hitaasti, mutta mitäpä sen väliä, kun näitä kuulemma ei lasketa eli 59 kilsaa ei ollut reeniä muka (itse olen vähän eri mieltä kyllä).

Torstaiaamulla Hesaan, kurssi oli taas kiva ja pääsin uimastadionille. Se oli kamala pettymys. Porukkaa tosi paljon, lapset hyppi niskaan ja muutenkaan en tykännyt oikein uida sielä. Lieneekö uinnin tahmaisuudella taas ollut aihetta asiaan, tuntuu, että uinti on kadonut ihan täysin ja ei kulje edes sitä vähää, mitä ennen. Kärsin lopussa vielä 400m potkuja ja tuntui, että se kesti ikuisuuden, eli edes potkut ei kulkeneet yhtään. Ymmärrän kyllä toisaalta, miksi porukka viihtyy tuola, koska mäkin ehdin saada selkääni uikkarin rajat ton yhden uinnin seurauksena. Onneksi en palanut, mutta eipä mua se rusketus ole ikinä niin kiinnostanut. Jos en kelpaa ilman rusketusta, niin sitten en kelpaa. Raahauduin seuraavaksi hotelliin ja koska olin niin kuollut, hain vaan jotain tosi epäterveellistä ruokaa ja koin hotellikuoleman. Vähän tylsää, kun enää ei ole Hesassa ketään tuttuja. En edes jaksanut lähteä etsimään sitä Kauppatoria, kun jo hotskulle menin muutaman mutkan kautta. Onneksi olin unohtanut ottaa mukaan vain sellaisia puolitärkeitä juttuja.

Perjantaiaamuna kävin Töölönlahdella hölkkäämässä. Ymmärrän, miksi porukka tykkää juosta tuola, koska olihan sielä kaunista. Kolme kierrosta oli mulle kuitenkin ihan riittävästi, kyllä siinä ehti jo tylsistyä kauniimpaankin reittiin. Juoksu muistutti oletettavasti katujyrän etenemistä, koska reidet oli ihan juntturassa keskiviikon vuoksi. Kurssin jälkeen kävin vielä vähän kirjaostoksilla. En muistanutkaan, että Akateeminen kirjakauppa Hesassa on niin ihana, melkein sen takia voisi muuttaa sinne. Sitten kun pokkarit oli vielä tarjouksessa, niin tarttuihan niitä mukaan. Harmittavasti en kuitenkaan muistanut tämän kirjan nimeä, enkä kirjoittajaakaan. Tampereella tuota tuskin on, ainakaan pokkarina, joten nyt jäi kirja saamatta :( Mutta hei, se Kauppatorihan oli ihan lähellä Akateemista. Yleisesti olin aika positiivisesti yllättynyt Hesasta. Ehkä sielä voisi asua. Illalla en saanut enää pakotettua itseäni salille, mutta tein tämän ohjelman 15 toistolla/liike. Joka välissä vielä 3 yleisliikettä, vaikkakin viimeisissä 10 setissä en enää jaksanut punnertaa tosta etunojasta. Voin myös kertoa, että pidin kyllä taukoja, viimeiset hypyt olivat jo varsin matalia ja monet ohjelman liikkeistä ei todellakaan onnistunut. Kylkikeinunta oli ihan mahdoton ja olisitte varmasti halunneet olla kärpäsenä katossa, kun sitä yritin tehdä. Huomiselle olen sopinut 80km:n pyörälenkin. Kuinkahan jaksan? Onneksi se sentään lasketaan pyöräilyksi! Ja eiköhän tää reenailu tästä muutu kohta taas vähän vähemmän tuskaiseksi. Tai ainakin toivon niin.

tiistaina, kesäkuuta 01, 2010

Ihmeellistä elämää

En ole aina ihan varma, että miten kestän itseäni, kun onnistun eksymään joka paikkaan, mutta toisaalta mulla on harvoin sellaisia kovin tylsiä hetkiä, joten en pääse tylsistymään (vaikka blogin kirjoittamistahdista voi päätellä, että iltaisin on sittenkin vähän tylsää ja tahtoisin kovasti Tanskaan ja Teknologin keittiöön takaisin). Lisäksi niin kauan, kun en havaitse, että päälläni olevassa paidassa on vielä henkari (näinkin voi kuulemma ihan oikeasti käydä), voin kai olla ihan tyytyväinen. Tänään olen onnistunut taas suorittamaan oikein kunnolla Otaniemessä päässä. Eksyin muun muassa CSC:n parkkihalliin. Niin, aina voi kysyä, että mitä ihmettä tein kyseisessä paikassa. Mun siis piti vaan vähän oikaista, mutta sitten havaitsin, että se ovi, mistä mun piti mennä olikin "Vain äärimmäisiin hätätilanteisiin"- ovi. Koska olin kuitenkin jo lukinnut itseni johonkin ihme käytävään, oli ainoa poistumistie parkkihallin kautta. Lopulta tämä reitti oli siis kaikkea muuta kuin oikoreitti, kun sieltä sitten kävelin autoluiskaa pitkin ulos. Onneksi sentään löysin sen luiskan, ensin näin nimittäin vain autopesu-oven. Ei se aamuinenkaan ihan tyylipuhdas saapuminen ollut, mutta silloin jouduin oikaisemaan (tai no, oikaisemaan ja oikaisemaan) vain niiden autoluiskien ja jonkun kuorikekasan yli, kun tietysti jäin bussista ihan väärässä kohdassa. Jos tämä olisikin ollut eka kerta CSC:llä, niin olisi suoritus ollut hyväksyttävämpi, mutta oon mä sielä ennenkin käynyt. Toisaalta tein ehkä ennätykseni Kamppi-Tampereen juna välillä, 6min fiksuissa (=epämukavissa) kengissä, sisältäen junalipun oston, joten voinen olla päivään kuitenkin tyytyväinen. Niin ja kurssi oli oikein kiva ja hyödyllinen, torstaina sitten taas jatketaan :) Kelikin näyttää hyvältä uimista ja Kauppatorin vierailua varten. Ja perjantai-aamuna ehdin varmaan lenkillekin Töölönlahdelle (jos löydän sen...). Toivottavasti uinti sujuu sitten torstaina paremmin kuin tänään, hyvistä uinneista oli vaan muisto, kun mihinkään ei kulkenut ja volttikäännökset päätyi rataköysiin ja nenä oli täynnä vettä ja ohjelmakin jäi kesken kun olin vaan niin hidas ja ehdin altaaseen niin myöhään. Eilinen pyöräilykin oli vähän tahmeaa ja kukaan vastaantuleva pyöräilijä ei moikannut, vaikka yritin kovasti kaikkia morjestaa. Ihan tylsää. Jumitus sunnuntain salisession jälkeen saattaa kyllä vaikuttaa tahmeuteen, mutta ei nyt aina voi kulkea muutenkaan.

Vaikka pahimmasta suklaanhimosta oonkin jo toipunut, niin kyllä taas oli tänään vaikeaa, kun kaikki muut söi CSC:n korruptiokarkkeja. Ne tuoksui niin hyvälle! Ja jätskiäkin tekis kovasti mieli, mutta kun ei näy pakastimessa ja ostaa ei saa :( En enää ikinä pidä karkkilakkoa kesällä (taisin tosin juuri sinetöidä kohtaloni tolla lauseella ja karkkilakko on tosiasia ensi vuonnakin).

Huomenna on töissä seminaaripäivä ja sen jälkeen vedän muille urheiluohjelmaa, eli pelataan ultimatea. Kävin heittelemässä lainaamiani kiekkoja vielä eilen illalla myöhään ja voi kun oli kiva heittää taas pitkästä aikaa, jos olisi aikaa menisin aina silloin tällöin höntsäämään, mutta enpä taida ehtiä, eikä jalatkaan varmaan tykkäis. Jos meidän ryhmäläiset on edes yhteensä yhtä innoissaan kuin minä pelisessioista (vaikken itse edes pelaa), niin hyvä siitä tulee. Nyt voisin tutkia vaikka veroilmoitustani. En ole pitänyt kauheasti kiirettä sen kanssa, kun se virallinen versio tupsahti postista "jo" viikon viimeisen palautuspäivän jälkeen. Arvostan kutienkin verovirkailijoita erityisesti siitä, että puhelimessa asiaa toukokuun alussa tiedustellessani kysyivät minulta, että onko siinä ilmoituksessani jotain korjattavaa. Helppohan se on tietää näkemättä niitä lappuja.