keskiviikkona, elokuuta 31, 2011

Summa summarum

Olen jo selostellut jokseenkin kattavasti, miten treenailen eri lajeja. Triathlon kuitenkin on yksi laji, jossa on kolme osasuoritusta, joten jonkinlainen yleiskatsauskin harjoitteluun lienee paikallaan. Tarkoitus on siis kunnon harjoituskaudella (eli n. puoli vuotta ennen kisaa aletaan, tätä ennen peruskuntoa vaihtelevasti ja monipuolisesti) reenailla  kutakin lajia 3-4x viikossa. Siitä voi sitten laskea, että aika monena päivänä tehdään kahtakin lajia, jolloin toinen reeni ennen töitä alkaen noin kello kuus ja toinen sitten töiden jälkeen/illemmalla. Kun päälle tulevat vielä lihashuollot puntin, joogan, pilateksen ja venyjen muodossa, niin kyllä tämä harrastus aika aikaavievää puuhaa on. Toisaalta, en edelleenkään katso telkkaria, kun en ko. laitetta omista ja näin ollen keskivertosuomalaiseen verrattuna säästän vuorokaudessa kolmisen tuntia. Venyjä teen tosin Gilmoren tyttöjen tms. seurassa.

Talvikaudella juoksua ja pyörää korvataan luistelulla ja hiihdolla, uintia olen pyrkinyt pitämään ympäri vuoden ohjelmassa vähintään sen 3x viikko, vaikka nyt kesällä selkäongelmien vuoksi jouduinkin tästä loppukaudesta tinkimään. Treenit yleisesti pyrin rytmittämään niin, että kovemmat harjoitukset eivät olisi peräkkäisinä päivinä tai ainakaan ei samana päivänä kahden eri lajin kovaa harjoitusta. Yleensä aamutreenit on niitä rauhallisempia, tosin uinnissa tämä ei aina pidä paikkaansa. Koskaan en tee samaa lajia kahta kertaa päivässä.

Triathlonin neljättä osa-aluetta, vaihtoja treenaan jonkin verran. Pyöräilyn jälkeistä juoksua siis kerran viikossa n. 15 minuuttia pidemmän pyörälenkin jälkeen ja tämän lisäksi muutamissa brick-harjoituksissa tulee pyörä-juoksuvaihtoja. Uinnin jälkeistä pyöräilyä en tainnut harjoitella kertaakaan tänä vuonna. Pyöräilykenkien pukemista pyörän päällä harjoittelin sitten sitäkin enemmän, kun on kuivaa, voi lenkin aloittaa ihan hyvin sukkasillaan, jolloin siinä ekoilla sadoilla metreillä on sitten helppo tätä osa-aluetta treenata ja lenkin jälkeen sitten tietyti sitä kenkien poisottoa.

Ensi vuodeksi tarkoitus olisi kasvattaa treenien pituutta. Frekvenssi on jo riittävä, nyt aletaan haalimaan vähän pidempiä treenejä. Tämä kuitenkin maltilla, jatkaen vuoden aikana hyväksi havaittua "Vähemmän on enemmän" linjaa. Palautumisesta ei saa tinkiä, koska muuten treeneistä on lähinnä haittaa ja vammautuminen on liian suuri vaara. 

Tänään off-season on ohi. Huomena sitten pitkästä aikaa tri-seuran uintireeneihin, mitäköhän siitäkin tulee? Ja miten selkä kestää? Se on ollut viime aikoina todella pahana, kipeä oikeastaan koko ajan, vaikken ole uinut sitten vanajavesiuinnin. Pitäisi vissiin oikeasti soittaa sille fyssarille. Olisi hyvä tietää, mikä ongelma selässä on.  Kuulemma välilevyn pullistuma on melko epätodennäköinen, kun kipu ei säteile jalkoihin, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Joku vika selässä tai jossain muualla kropassa kuitenkin on ja syksyn aikana tämä olisi syytä saada kuntoon.

 Se on siinä. TkT.

perjantaina, elokuuta 26, 2011

Aika vierii

Kummasti se aika on mennyt vaan. Melkein kolmekymmentävuotta. Jotain on kai aikaankin saatu, siitä todistaa huomiset juhlat, joita varten on tänään leivottu kolme mustikkaista mascarponejuustokakkua, sekä 75 munakoiso-halloumi-tomaatti-piirasta. Toisaalla on väsätty lakkacharlottaa. Off-season ja alle  elämäni alle kolmikymppisenä saa mukavan päätöksen, kun saa nähdä tärkeitä ihmisiäni. Aamulla taidan ehtiä juoksemaankin :)

Tänään kävin Ratinassa radalla. Off-seasonillahan näitä ei pitäisi tehdä, mutta poltteli nin kovasti, niin tein testin, jolla voi aika luotettavasti arvioida vitosen ajan. Ensi vuodeksi kilsavauhtia kun parantaa kaksi sekuntia, niin mennään jo yhden haamurajan ali. Siinä onkin yksi hyvä tavoite ensi vuodelle. Muitakin tavoitteita ensi kesälle on. Jortsu nyt tietysti. Mutta mitä muuta. Siinä onkin ollut pohtimista. Ehkä puolimara alkukeväästä, mutta mitä teen loppusyksyllä. Olisi kiva käydä tekemässä puolimatka jossain muuallakin kuin Suomessa. Mutta missä. Melkein kaikissa kisoissa pyöräreitin korkeuserot on mulle ihan liikaa. Pitäisi olla tasainen reitti, kun ylös en jaksa kiivetä ja alas en uskalla laskea. Harmi, että Aarhusin puolikas (Århus on nykyään Aarhus, ovat menneet vaihtamaan nimensä vuoden alussa) on ihan väärään aikaan, siellä olisi ollut melkein kotikenttäetu ja tutut tiet. Tosin sieläkin on aika paljon mäkiä, muttei liian pelottavia. Aarhusin puolikkaalla tänä vuonna oli sitäpaitsi lyhennetty uinti, kun vesi oli liian kylmää. Kuulostaa melko tanskalaiselta. No, ehkä mä keksin jonkun kivan kisan elo/syyskuulle, sitten täytyy vielä saada joku vakuutettua, että kyseinen kaupunki on ihan todella kiva ja sinne kannattaa juuri tri-kisojen aikaan tehdä matka, koska yksinään ulkomaille kisaamaan meno olisi liian hermostuttavaa.

Ennen ensi kesää on kuitenkin muita juttuja. Työnantaja maksaa meille syyskuun lopussa kympin kisan, joten sinne tietysti mennään. Lokakuun lopussa onkin sitten pitkän radan mastersmestaruuskisat, joihin olisi tarkoitus osallistua. Ikävä kyllä pisin matka tänä vuonna on 800m, joten varmaan se, 200, 100 ja 50 olisi tarkoitus urakoida, ja viestejä sitten tietysti myös. Ja sitten, helmikuussa, Finland Ice Maraton. Jostain kumman syystä olen tänään ikävöinyt luistelua kovasti. Ja haaveillut kovasti näistä. Mun vanhat luistimet ei oo oikeastaan kovin hyvät sellaiseen luisteluun, mitä mä teen, vähän liian pitkät ja aika painavat, nuo olisivat niin ihanan kevyet ja nopeat. Pikaluistin olisi tietysti vielä nopeampi, mutta kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kertovat, että pikaluistin jalassa on aika tuskainen, jos pitkään luistelee, enkä halua sellaista, retkiluistimilla mennään.

Ennen näitä kaikkia juttuja pitäisi kuitenkin oikeasti saada tuo selkä kuntoon. Uimattomuus ei ole paljoa auttanut ja ei myöskään se, jos on tekemättä mitään. Olen aika neuvoton tämän kanssa, toivottavasti jumppapallo ja salikuuri sekä joogailu auttaisivat selkäongelmaan. Jos ei auta, on mulla onneksi jo lähete fyssarille ja hyvän fyssarin tiedotkin takataskussa.

Keskiviikkona onnistuin iltarasteilla hämmentävän hyvin. Pummasin pahemmin vain kahta rastia ja maalia (miksi, oi miksi seuraat muita, jos ne näyttävät menevän väärään suuntaan?), ja nämäkin rastivälit siis menivät noin 12 minuuttiin, ei siis mitään puolen tunnin katastrofeja. Ekaa kertaa vitosella onnistuin tekemään myös rastivälillä pohja-ajan. Tämä tosin johtui siitä, että löysin ensin kolmosen, vaikka olin menossa kakkoselle ja sitten kakkoselta pystyin vain suoraan juoksemaan kolmoselle, aikaa meni näemmä 46 sekuntia :) Koko vitosen reittiin meni silti yli puolitoista tuntia, mutta kun rastejakin oli 17, oli tämä ihan ok. Voittajalle hävisin tällä kertaa nimittän vain reilun puoli tuntia, kun aikaisemmilla kerroilla olen viettänyt yli tunnin kauemmin metsässä. Oliskohan mahdollista, että olen jopa vähän kehittynyt tässä jutussa?

tiistaina, elokuuta 23, 2011

Haile on mun idoli!

Tämä on kyllä totta. Gebrselassie on mun ehdoton juoksuidoli, kun suomalaiset suuruudet eivät oikein enää ole lentäneet voitosta voittoon minun ollessani pieni. Sitä paitsi Haile näyttää aina iloiselta mistä saa lisäpisteitä. Mutta pois Hailesta ja palataan siihen, miten minä juoksen.

Ensinnäkin: juoksen aika vähän. Maksimiviikolla on tullut mittariin noin 35 kilometriä ja tyypillisesti juoksumäärä on 20-30 km viikossa. Olen aina vähän ihmetellyt muiden suuria juoksumääriä, mun ihan maksimiviikko ikinä on ollut 67 kilsaa viikossa ja tämä siis vuonna 2005, jolloin vain juoksin. Silloinkin treenasin kyllä keskimäärin 40 kilsaa viikossa ja mara meni siis ihan helposti alle 3.30. No, jotenkin juoksu on vaan aina tarttunut muhun kovin helposti, ja toisaalta, jotkut kyllä ui paljon vähemmän kuin mä ja menevät silti paljon lujempaa, joten kai mulla on vaan jotain juoksutaipumuksia. Pisin lenkki tänä kesänä oli 1,5h.

Toiseksi: en juokse vk-lenkkejä. Edellinen on tehty sekin vuonna 2005. Nykyään juoksen vain pk:ta tai sitten lujaa brickeissä / vetoja. Vedot (800/1000/2000) tehdään kisavauhtia nopeammalla vauhdilla. Vetojen palautukset aina kävellen. Kuten myös aina alku- ja loppuverra kävellen. Lisäks ohjelmassa on usein alkuverran yhteydessä sellaisia kiihdytyksiä eli  4-6x50-100m. Nämä kuluu myös alkulämppään ennen kisoja.

Kolmanneksi: Pk on hidasta, siis oikeasti hidasta.   Pk-vauhtina mulla on siis 6-7min/km. Kun ottaa huomioon, että vikassa kisassa vauhti oli ~4.20/km, niin voi havaita, että ero on aika suuri. Pk-vauhdista on tingitty vain kaksi kertaa, mutta se oli juoksuseuran vika ja oma vika, kun en kehdannut juosta hiljempaa. Kerran viikossa pk-vauhdilla mentiin myös pyörän jälkeen juoksemaan vartti jalkojen vaihtoon totuttamiseksi.  Kolmen kuukauden treenijaksosta eka kuukausi oli pelkkää hiipimistä. Kyllä otti pattiin, kun kaikki juoksi ohi. Sitten saatiin onneksi ottaa mukaan jo mäkijuoksua ja maksimaalista juoksua myös. Kolme kertaa Cooper putkeen neljän minsan palautuksilla oli  tuskaista. Siis todella tuskaista. Näitä ei tehty onneksi kuin kerran ja sitten pääsi juoksemaan niitä vetoja, joissa piti toppuutella itseään ja silti mentiin liian lujaa.

Neljänneksi: Lenkkini olen juossut ajan, en pituuden mukaan. Jos tänään vauhti on 7 min/km, niin sitten puolen tunnin lenkillä juostaan reilu neljä kilsaa, jos taas vauhti oli 6min/km, niin sitten ehdittiin viis kilsaa.

En tiedä, toimiiko tää mun juoksuharjoittelu optimaalisesti, mutta tulokseen olen äärimmäisen tyytyväinen. Muissa kisoissa ei oikein kulkenut, kun kunto oli vielä kesken, mutta Aulangolla tein kyllä elämäni juoksun, sitä kelpaa muistella vielä pitkään, niin helppoa ja vaivatonta se juoksu oli. Reitti oli tasainen, joten suuri määrä ratajuoksua oli sopivaa treeniä, mäkisemmälle reitille pitää juosta enemmän mäkisessä maastossa. 


sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

EM-kisat talkoolaisen silmin

EM-kisat oli ja meni. Itse tuli oltua paikalla jonkin verran, pe ja la sellaisen normityöpäivän pituinen siivu ja tänään, kisapäivänä vähän enemmän. Aika moni oli paikalla paljon enemmän, toiset kellon ympäri ja kisoja varten oli tehty töitä jo kuukausia. Mun hommat oli oikeastaan aika rentoja, jos kokonaiskuvaa katsoo. Kisatkin oli jotain ihan muuta kuin ne isommat kekkerit, missä on tullut oltua töissä, yleisurheilun MM-kisoihin ja nuorten olympiafestareihin verrattuna nää oli tosi pikkukisat. Ensimmäiset päivät vietin kisatoimistossa rekisteröitymisessä ja kaikenlaisten asioiden selvittäjänä, kun kisaajilla oli tietysti monenlaista kysymystä. Aika moneen kysymykseen tosin joutui vastaamaan, että kisainfossa selviää, ihan ei osannut vastata kysymyksiin siitä, saako kompressiosäärystimiä käyttää märkäpuvun alla tai antaa erikoislupia tehdä pyörätsekkaus erikseen. Asiaa ei oikein auttanut se, että nähtävästi kansainväliset hemmot keksivät kaikenmaailman lisäjuttuja, kuten yhtäkkiä pitikin olla kypärätarroja ja niitä sitten jouduttiin jakelemaan vielä urheilijoille, jotka olivat jo torstaina kamansa hakeneet. Pääasiassa kuitenkin oli siis melko leppoisaa, mutta viimeinen tunti ennen rekisteröitymisen loppumista oli melkoisen hektinen, kun kaikki suomalaiset tulivat tietysti vasta silloin. Löin vaan sarjassa rannekkeita käteen ja selitin samat asiat aika moneen kertaan, en tainnut edes havaita, olivatko henkilöt miehiä vai naisia, sen verran kiire siinä oli.

Tänään, kisapäivänä sitten autettiin erinäisissä asioissa, eli kuudesta lähtien tehtiin kaikenlaista, muun muassa yritettiin ohjata urheilijoita menemään veteen rekisteröintipisteen kautta, yritettiin ottaa pyöräväliaikoja (josta luovuttiin, kun laite ei toiminut, vaikka mitä tehtiin ja vaikka kuinka sitä oli edellisenä päivänä testattu), avustettiin kuuluttajaa tunnistamaan numeroita ja sarjoja ja sijoituksia (vähän vaihtelevalla menestyksellä tosin) ja lopulta kaivettiin chippejä hikisistä urheilijanilkoista irti. Ihan liikaa talkooporukkaa ei luonnollisesti ollut paikalla, joten syöminen jäi (aina se talkoissa jää) kyllä vähäiseksi ja jalkojen päällä olo on lopulta melko rankkaa, joten kyllä tässä tietää jotain tehneensä. Hienoa oli kuitenkin nähdä kärjen kisaa ja loistava Hastin nousu kakkoseksi juoksuosuudella, hämmästellä yleisön runsasta (siis oikeasti runsasta) määrää Ratinassa, kannustaa viimeisiä urhoollisia maaliin reilusti yli kymmenen tunnin ajoilla ja olla iloinen tuttujen hienoista kisoista ja itsensä ylittämisistä. Niin ja olla vihainen sille autoilijalle, joka päätti pysähtymismerkeistä huolimatta ajaa vaan ja aiheuttaa yhden kilpailijan loukkaantuminen pyöräreitillä. Uskomatonta toimintaa taas kerran  autoilijalta. Pyöräilijät joutuvat koko ajan käyttämään erinäisten asioiden vuoksi kiertoteitä, voisitteko tekin sopeutua edes puoleksi päiväksi. Niin ja tietysti tuli myös katseltua sillä silmällä pyöriä ja erityisesti yhtä QR:n Luceroa ;) Ja vähän haikailtua itse kisaamaan. Nyt väsyttää, vaikka lähdinkin pois kisoista jo kuutta ennen, oli vielä matka  Hesaan edessä. Vajaa tunti sitten vasta kotona ja silmäluomet lupsuu kyllä melkoisesti. Huomenna saan taas soitella erinäisiin paikkoihin ja kysellä, onko sieltä lähetetty mulle laskuja. Posti sentään myönsi mokanneensa.

--

Tahdon Tour de Francelle!

No en tahdo. En yhtään. En tahdo edes pyöräillä. Se on ollut koko kesän aikamoista pakkopullaa. No, on sitä silti jonkin verran tehtykin ja nyt on tarkoitus selvittää, että miten treenaan pyöräilyä.

Vastaus taitaa olla, että aika huonosti. Mulla ei ole mitään hajua, että miten  olisi fiksua treenata, vaikka olenkin toki yrittänyt ottaa oppia erinäisistä treenioppaista. Selvää lienee, että määrää pitäisi lisätä. Kilometrejä tänä vuonna varmaan jotain 2000 (sisältää cc-ajelut) ja jos viikkotuntimäärä kaikkien treenien osalta on vaikka 14, niin tästä on pyörää viis, uintia viis ja juoksua neljä. Ei sen nyt ihan näin pitäisi mennä, vaan pyörää pitäisi kyllä olla vähän enemmän ohjelmassa. Ensi vuosi onkin pyörän teemavuosi.Toivottavasti tähän touhuun tulee nyt jotain järkeä, koska pyörä kulkee kyllä niin kovin heikosti.

Tän vuoden tavoitteiden ollessa perusmatkalla, koin, että mitään ylipitkiä lenkkejä on turha tehdä. Jos kisa kestää reippaasti alle kolme tuntia, niin miksi pyöräilisin paljon ajallisesti pidempiä . Pisin pyörälenkki olikin 3h 15min ja näitä tehtiin vain yksi. Keväällä lähdettiin 1,5h:sta ja kasvatettiin lenkkiä viikottain aina 15 minuutilla. Keväällä tehtiin myös vähän yhden jalan pyörityksiä ja kahden jalan spinnailuja, kesän aikana sitten  tuli mukaan myös n. 5 min mittaisia, lähellä maksimivauhtia olevia "vetoja", tempoja (yleensä 20 min ja joskus 40 min) ja lenkkejä, joilla ei saanut ajaa putkelta. Näiden lenkkien pituudet olivat 1h-2h. Sitten välillä (erityisesti joka kolmas viikko) 45 min-1h15 min pituisia todella rauhallisia lenkkejä. Siinä se sitten olikin. Kilometripituuksia lenkeistä ei ole talletettu erikseen, tämän vuoden olen ajatellut enemmän lenkin kestoa. Eikä tässä kauheasti muuta ole kerrottavaa, tarttis tehdä jotain tälle kyllä, kun vaan tietäis mitä. Tarttisin pyörävalmentajan. Tai edes jonkun ohjelman. Tai edes kirjan, jossa kerrottaisiin, miten treenata.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2011

Älä luota suomalaiseen

Välillä harmittaa niin vimmatusti.
  • Blogger on päättänyt toimia tosi huonosti
  • Tavanomainen iltarastisekoilu maanantaina ei harmittanut, mutta se, että Helsingissä ei ole helppoa suunnistaa vierailla alueilla pyörällä harmittaa. Suunnitelma "Seuraa Kehä ykköstä ja sitten Vantaanjokea" osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Seitsemä kilsan matkaan meni 50 minuuttia, kun jouduin niin monta kertaa palaamaan takaisin, kun väylä menikin johonkin ihan muualle kuin miltä näytti. Pyöräkartassa ei tietenkään ole tiennimiä (sentään siinä on, missä on Espoo ja Vantaakin mukana) ja minut pelasti totaaliselta eksymiseltä se, että oli mukana kompassi, jolla saatoin suunnata kartan. Siis sen pyöräkartan! 
  • Matkalla jouduin väistelemään joitain teinipyöräilijöitä ja harhauduin ajamaan alas kilometrin korkuiselta rotvallilta. Rengas tyhjeni ikävästi. Pumppua ei mukana. O-ou. No, rengas ei tyhjennyt kokonaan. Kotona en saanut kuitenkaan pumpattua rengasta täyteen, joten päätin vaihtaa sen, kai siel joku reikä jossain on. Randonneurit vihaa mua vieläkin, vaikka saankin ne jo muuten hyvin vaihdettua, niin niiden pois ottaminen on tuskaa edelleen. Tarkemman tutkiskelun jälkeen totesin, että eihän siinä renkaassa, eikä venttiilissäkään mitään vikaa ole, vaan pumpussa oli joku häikkä. Eikun rengas takaisin ja tuhrattua aikaa taas puoli tuntia elämästä. Blah.
  • VR on vihonviimeinen pulju. Sunnuntaina matka-aika Lempäälästä Hesaan tuplaantui. Ei ollut kivaa se.
  • Posti on toinen pulju, mihin ei voi luottaa. Eivät lähetä todellakaan Turusta postiani tänne, vaikka ostin sen vuoden pidennyksenkin tuohon. En tiedä, missä on. Valitin jo kerran asiastamo, tuloksetta. Ihan kiva, että mun lehdet ja laskut ja kaikki on teillä tietämättömillä. Huomenna vaadin päästä jakelupäällikön tms. puheille, uhkailen kuluttaja-asiamiehellä tai jotain. Tuskin saan koskaan saapumattomia lehtiäni ja kirjeitäni. Postin palvelutäti vaan sanoi, ettei heillä ole mitään keinoja tällaiseeen. Joo, ei varmaan ole, mutta ei tarvis ollakaan, jos ihan vaan kääntäisitte sen postin, minkä lupaatte. Nyt pitää sitten arvailla, mistä mulle olis tullut postia ja soitella niihin paikkoihin.
  • Viimeisenä niittinä suomalaisten palvelujen luotettavuuteen, luottokortin tilillä näkyi kaksinkertainen katevaraus. Vähän jo kylmäsi, että nyt on jossain kortti kopioitu. Tätä selviteltiin sitten tietysti pankin kanssa ja lopulta virhe oli vain siinä, mitä näkyi mun verkkopankissa. Parempi näin, mutta yksi uneton yö siinäkin meni.
  • Tässä kämpässä krenaa kaikki. On tosi hienoa, että ilmastointi ei toimi. Ja että siksi kylppärissäni haisee viemärille - koko ajan.
  • Naapurini ovat ketjupolttajia, joten parvekkeen ovi on pidettävä kiinni. Aina.
  • Tiskikone, jonka olen hommannut, ei ole täälä vielä. Eikä ole soittoa kuulunut, että olisi lähiaikoina tulossa.
Iloisia juttujakin on.
  • Kahden mailin aika parani tiistaina kuusi sekkaa, mikä oli kiva. Juostiin sentään vesisateessa. Tuntui kyllä niin pahalta, ettei tosikaan. Joku yritti lopussa ohi, mutta tsemppasin viimeiset metrit. 
  • Pyörän valinta etenee. Aerobarit fittauksessa oli 1,5cm korkeammat kuin esim visionin. Tämän ei pitäisi olla  QR:n kanssa suuri ongelma, varsinkin, kun jos oikein ymmärsin, on sitä head tubea (mikä lieneekään suomeksi) vähän korotettu, vrt. http://www.ddtech.dk/wp-content/uploads/2010/12/2011-Quintana-Roo-Seduza-review.pdf  . Eli melko varmasti hommaan QR:n pikkupyörän. Jos on jotain mielipiteitä vielä, niin olisin kiitollinen. Toinen vaihtoehto on se Kuota.
  • Tekemäni punajuuripasta oli aika nannaa.
  • Kerroin niistä lempilenkkareistani, jotka on kuin mulle valettu, eli NB:n 740-tossuista. Havaitsin, että ainakaan tällä hetkellä niitä ei tehdä naisille ja tuli kiire saada toinen pari vasrastoon (toki mulla on muitakin lenkkarimalleja, en ikinä juokse vain yhdellä kenkämallilla). Tänään posti toi amazonilta paketin, jossa odotti alla olevat lenkkarit, 40 egee, ei postikuluja ja parempi värikin kuin se aiemman parin oranssi. Hyvä diili joo.
  • Lempäälässä tuli melottua tommonen kymmenen kilsaa pariin tuntiin. Kanavassa oli aika jännää.
Uudet aarteet.
Kanavassa.

Viikonloppu meneekin sitten talkoillessa. EM-kisoissa siis. Pe-su. Aika kivaa. Suosittelen talkoilua kaikille. Sen jälkeen ei enää tee mieli valittaakaan liian korkeista jäsenmaksuista, lisenssien pakollisuuksista yms. Mutta reittimerkinnöistä kyllä ;)

sunnuntaina, elokuuta 14, 2011

Miksi en ole pingviini?

Mulla on yksi hyvä esikuva uinnissa. Tästä voi katsoa. Jospa osaisin lentää vedessä yhtä hienosti.

No, koska en ole pingviini, niin uintia on syytä harjoitella. Ihan alkuaikoihin uintitreeneissäni en nyt palaa, mutta kävin kyllä tekniikkakursseja ja otin muutaman yksityistunninkin uinnissa ja näistä oli kovasti apua.

Kuten kerroin, Tanskassa uin tri-treeneissä aika innolla. Sielä triathlontouhu on aika eri tasolla kuin Suomessa ja laji on muutenkin tunnetumpi ja arvostetumpi. Itsellä oli mahdollisuus käydä uintitreeneissä kolme kertaa viikossa, hyvillä uimareilla kuusi! Ja treeniajat oli yleensä hyviä, kuudelta, puol kasilta, puoli kahdelta, eli ei niitä lepakkovuoroja, jotka Suomessa taitavat olla monen tri-seuran kohtalona. Niin ja treeniaikaa oli aina se 1,5h, joskus kaksikin. Mukana oli aina valkku ja valmis ohjelma - kolmelle eri tasolle, uimareita reeneissä oli yleensä jotain 40-50, mutta ratojakin oli 3 pitkää tai 6 lyhyttä, jotka oli jaettu nopeuden mukaan. Homma todellakin toimi.

Olin aika aktiivinen ja kyselin paljon valmentajilta vinkkejä tekniikan parantamiseen, kun kerran oli mahdollisuus. Tanskassa opin, että uinti on joukkuelaji, uskokaa tai älkää. Suomeen palattuani halusin siis päästä uintitiimiin ja menin mukaan mastersuintitouhuihin. Treenit olivat/ovat melko epäoptimaalisia triathlonia varten, mutta henkinen hyvnvointikin on tärkeää ja meidän uintipoppoo (ja koko masterstoiminta yleensä) on tosi huippu. Mastersuinnin puolesta olen käynyt myös sellaisilla mastersleirillä, missä pari Suomen parasta mastersuimaria luotsaa porukkaa. Nämä tyypit siis uivat esim. vinstan vaparia kisoissa tuollaiseen 25 sekkaan yli neljäkymppisinä, joten ne taitaa tietää uinnista jotain. Uskon, että nämä touhut ovat kehittäneet uintiani aika lailla. Ja mastersuintikisoissa on hyvä mokailla, niin ei sitten tri-kisoissa tarvi :)

No, aina en  siis treenaa porukan kanssa, vaan joudun uimaan ilman treeniseuraa, jos ei niitä ihania "nopeita kuntouimareita" oteta lukuun. Koska olen kokenut, että uintiohjelma on hyvä olla, muuten treenissä ei välttämättä ole päätä eikä häntää, niin olen hommannut tämän kirjan. Olen tykännyt valtavasti. Kirja tomii, jos on jotain käsitystä uinnista, ihan alkajalle treenit eivät sovi, ovathan niiden pituudet 2200-3500. Kirjassa on seitsemänlaisia harjoituksia. Endurance on pääasiassa ykkösalueella (eli siis tosi hiljaa) tapahtuvaa uintia ja tämä on ehkä tärkein harjoitusmuoto. Sitten on olemassa Endurance (Speed) harjoituksia. Tässä on paljon peruskuntoa, mutta lisäksi on lopussa lyhyitä sprinttejä, jotka on toki myös tärkeitä silloin tällöin. Sitten on Endurance (Form) harjoituksia.  Näissä on myös peruskuntoa, mutta myös drillejä aika paljon yleensä. Tämän lisäksi teen joskus pelkän tekniikkaharjoituksen, jolloin verrojen lisäksi teen 68x25m yhteensä eri drillejä. Endurance treenien lisäksi on Force, Muscular Endurance, Muscular endurance (Distance) ja Anaerobic endurance harjoituksia. Force-harjoituksissa on paljon lättäreillä ja pullarilla uintia, Muscular endurancessa uidaan reipasta vauhtia erilaisia settejä (50-200m toistoja) ja distance versiossa käytetään vähän hitaampaa vauhtia, käytännössä kisavauhtia. Sitten on noi anaerobiset harjoitukset, jotka on ihan kamalia. Tarkoitus on uida aina mahdollisimman lujaa ja ohjeissakin sanotaan, että ei haittaa, vaikka treenin loppupuolella mennään hitaampaa kuin alussa, eli tämä on todellakin epämukavuusalueella menevä treeni. Pääasiassa kuitenkin treenailen siis tekniikkaa ja kestävyyttä ykkös- ja vähän kakkosalueellakin. Koskaan en vaan ui putkeen koko treeniä, avovedessäkin teen erilaisia sarjoja. Pisin yhtäjaksoinen uinti treeneissä on 1500 ja tätä tapahtuu ehkä kerran puolessa vuodessa. Uitavat matkat riippuvat treenistä. Kestävyystreenit 3000-3500m (tarkoitus kasvattaa ensi vuonna tätä vähän), puhdas tekniikkatreeni yleensä 2000m ja sitten nuo reippaammat ovat yleensä 2500-3000 metriä pitkiä. Uintitasoani testailen säännöllisin väliajoin. Masterskisat antaa jotain osviittaa, mutta perustestini on tuossa uintikirjassa oleva 3x300 30s palautuksella. Tarkoitus on uida nuo 300:n pätkät 15s:n sisään. Jos ei mene, on testi mennyt pieleen. Noista sitten lasketaan sellainen T-vauhti, jota käytetään usein esim. noissa Muscular Endurance seteissä. Yleensä uin viikossa 3-4 kertaa ja matkaa kertyy 6-15 kilsaa, yleensä noin 10, harvoin vain 6, mutta tosi harvoin myöskään 15.

Uintiohjelmani sisältävät paljon myös potkuja, vaikka tämä on usein triathlonistien välttämä harjoitusmuoto. No, mun on pakko potkia, kun nilkat on niin jäykät. Alla olevasta kuvasta sen näkee selvästi. Nilkka on melkein 90 asteen kulmassa, eli jarraa. Ei hyvä. Tanskassakin potkittiin paljon, ja niin kauan kuin niillä menee triathlonissa paremmin kuin Suomessa, jatkan potkutreenejä, niin v-mäisiä kuin ne ovatkin.

Loppuu vielä pari videota uinnistani. Alkuun malliesimerkki siitä, miksi tiheä käsivetofrekvenssi ei ole uinnissa kovin hyvä juttu. Tässä ei siis enää uida vaparia, vaan kolibria :)


Sitten pari videota mun hitaammasta uinnista . Nämä on jo paljon parempaa, mutta ongelmia on. Käsi tulee veteen kyynärpää edellä (erityisesti vasen) ja kyynärpää tippuu osittain tämän vuoksi. Tarkkasilmäinen huomaa myös ongelman, jonka olen jo korjannut, eli vasemman käden sormet ei ole yhdessä. Vasen käsi myös seilaa liian kaukana keskilinjasta, kun taas oikea käy mahan alla vähän keskilinjan yli (näitä ei tosin näistä videosta nää). Niin ja sitten on ne nilkat... Huomaa myös eri potkufrekvenssi. Hitaassa uinnissa käytän 2-tahtia, nopeassa tikkaan 6-tahtia. Positiivisinta näissä uinneissa oli tosi hyvä liukuasento. Voin kertoa, että olen harjoitellut pelkkää liukuakin erinäisiä tunteja. Samoin kellumista treenaan usein vielä uintitreenin lopuksi aina muutaman minuutin. Mutta eks oo hieno uimalakki, taidan sittenkin olla vähän pingviini :)




lauantaina, elokuuta 13, 2011

Vanajavesiuinti 2011, 3000m harrastesarja

Valmistautuminen avovesiuintiin oli tasan yhtä hyvää kuin niin usein ennenkin. Perjantaina siis unohdin syödä, menin nukkumaan joskus kahdelta, kun kello soi vartin yli viis ja tällaista. En tosin usko, että tämä kauheasti vaikutti, olinhan edellisen yön nukkunut ihan hyvin ja kyllä mä sitten korvasin energiavajetta eräillä hiilihydraattipitoisilla jutuilla, joita voitte ihan vaan arvuutella.

Tosiaan, ensin bussilla Malmille, sitten puksuttimella Malmilta Tikkurilaan ja vielä maitojunalla Hämeenlinnaan. Jonotusta, vessajonotusta, tyytyväisyyttä siitä, etten osallistu SM-sarjaan (vesi +18), vähän käsien pyörittelyä, märkkäri päälle jne. Sitten mentiinkin jo veteen ja pisin yhtäjaksoinen uintimatka ikinä edessä, eli 3 kilsaa. Oonhan mä reeneissä toki uinut reippaasti ylikin, mutta uintireenit on vähän erilaisia kuin pistellä menemään ilman taukoja koko matka. Lähdin taas oikeasta reunasta, koska se on mulle aika hyvä paikka. Paitsi ettei nyt ollut, koska jostain kumman syystä ajauduin oikealle koko ajan. Kiemurtelin vaikka kuinka tai se poiju  vaihtoi jatkuvasti paikkaa, epäilen vahvasti jälkimmäistä. Uin rauhallisesti ja ekan kiekan jälkeen aikaa oli mennyt vajaa 20 minsaa. No, sitten aloin kiemurtelemaan vasemmalle. Loistavaa. Uin ensin väärää poijua kohti, mutta kyllä se oikeakin löytyi lopulta. Tässä vaiheessa alkoi olla jo vähän vaikeaa nähdä maali- ja lähtöalueen poijua, lasit kun olivat melkoisessa huurussa (etsin puoli kahdelta yöllä sitä sellaista huurteenestoainetta, mitä mulla kyllä on ja joka toimii, mutten löytänyt vartissa ja luovutin). Iloisena yllätyksenä jouduin karmeaan aallokkoon ja tuntui, että lähinnä menen taaksepäin. Jälkikäteen kerrottiin, että kolme venettä päätti ohittaa uintipaikan sillain melko vauhdikkaasti yhtä aikaa. No, kaksi kilsaa täyttyi  ja viimeinen jäljellä. Perässä oli monta valkolakkista, jotka oli samalla matkalla. Kohta ei ollut perässä, vaan menivät ohi, kun uin taas väärää poijua kohti, törmäsin vastaantulijaan(!), uin liikaa oikealle, liikaa vasemmalle, liikaa oikealle, liikaa vasemmalle. Kääntöpaikalle pääsin. Edessä näin huurun läpi pari uimaria, joita päätin seurata, koska en nähnyt maalipoijua ollenkaan. Näin just ja just linnan, ja siis se linna oli ehkä parisataa metriä uintireitin vieressä. Yritin kiristää vauhtia, mutta eihän siitä mitään tullut, kun uin taas vinoon. Maalia ei näkynyt ennen kuin olin parinkymmenen metrin päässä. Sinne sitten vaan ja ajassa 1.01.57 suoritus maaliin. Sitten menin oksentamaan puolet Vanajaveden sisällöstä rantakivikkoon. Niissä veneiden aalloissa tuli meinaan taas otettua vähän vesinäytteitä ja sen jälkeen yökkäilin aina välillä sielä vedessäkin.

Suoritus oli ihan ok siihen nähden, että uinti on nyt ollut vähän heikoissa kantimissa. Toivoin tunnin alistusta, muttei tämä nyt niin huono ollut. Uin varmasti lisäksi aika paljon ylimääräistä, mutta avovesiuintiin kuuluu myös onnistunut suunnistus, joten sillä on turha selitellä verkkaista vauhtia. Ihan kiva tapahtuma oli, ensi vuodeksi selkä kuntoon (aika kipeeltä tuntuu nyt, vaikkei se itse uintia haitannut) ja viisi tonnia kehiin.Sijoitus oli 8/19. Jos miehetkin otetaan huomioon, niin silti olin siinä puolenvälin paremmalla puolella. Se on multa hyvä uinnissa - varsinkin kun täälä oli ehkä vähän keskimääräistä enemmän uintiorientoitunutta porukkaa.

Muutama viiden tonnin urhoollinen on vielä matkalla. Sielä ne poijutkin näkyvät. Voin kertoa, että aika pitkä tuo matka poijuille aina oli. Tai siis siltä se ainakin tuntui.

perjantaina, elokuuta 12, 2011

Pummailija vai eksyjä?

Keskiviikkoisesta suunnistus"onnistumisestani" rohkaistuneena lähdin torstaina yrittämään uudelleen. Tällä kertaa Keravalle. Poljeskelin sinne reilun tunnin, matkalla tajusin unohtaneeni ottaa juotavaa mukaan, joten hain kaupasta vielä vissypullon. Jälkikäteen mietittynä hieman riittämätön evästys oli mulla mukana, koska mitään syötävääkään ei ollut. Koska täällä päin rasteilla on vaihtoehdot 3,5 ja 7, eli ei sitä nelosta, joka olis mulle just sopiva, ei tosi helppo, muttei niin kovin vaikeakaan, otin tietysti sitten taas vitosen. Joo. Se on mulle liian vaikea yhä edelleen.

Nyt reitti oli tosin vähän helpompi, kun maastosta sai jotain käsitystä, mutta aikamoista pummailua ja eksymistä tämäkin oli. Nelosrastille meni vielä ihan OK, hidashan mä olen metsässä, mutta rastit löytyi kivasti. Sitten tulikin emämoka. Koska kyseessä oli tollanen perhosreitti (eli rasti numero 4/7/10) oli sama, nelosrastilta oli viivat sekä vitoselle ja kutoselle. Onnistuin vilkaisemaan karttaa väärin ja paahdoin kutosrastille, kun en osaa näemmä edes numeroita. Hyvin paahdoinkin, mutta tajusin sielä, että voi voi, väärä rasti. No, vitoselle sitten. Tällä välillä eksyin sitten vähän ja pyörin taas ihan kuutamolla varmaan vartin sielä metsässä. Sitten tajusin, että kun menee tarpeeksi länteen, niin tulee vastaan oko polku tai pelto tai tie, ja voin paikantaa itseni. Näinhän kävi, en siis joutunut kysymään keltään. Kutosrastille löysinkin sitten sieltä vitoselta kohtuu nopeasti, olihan sielä jo käyty. Seiskarasti oli sama kuin nelonen, mutta vaikka olin jo käynyt sielä, niin taas pummailin ihan urakalla. Jotain kehitystä on kuitenkin tapahtunut, sillä tajutessani, että olen taas jossain ihan väärässä paikassa, pystyin kuitenkin paikantamaan itseni 50 metrin tarkkuudella kartassa. Silti etsin sitä rastia aika kauan. Loppurastit löytyi sitten ihan kohtuu hyvin (eli siis tällä standardilla löysin sadan metrin säteelle rastista ja sitten haravoin maastoa kunnes rastilippu ja muut suunnistajat paljastivat rastin sijainnin), paitsi vika. Siis anteeksi vain, mutta jos rasti on jonkun ladon vieressä, niin kannattaisiko juosta sinne ladolle, eikä jäädä sata metriä ennen latoa pyörimään pusikkoon. Amatöörien puuhastelua pahimmillaan. Metsässä vietin 1.54.00. Eli vielä kauemmin kuin keskiviikkona. Ke radan pituus oli tosin 4,3 ja eilen 5,2, joten vähän vähemmän käytin aikaa  per kilometri. On tämä silti aika surullista tämä mun suunnitustoimintani.


Sitten piti jaksaa vissyn voimalla kotiin. Ylämäet oli kuin vuoria ja energiat oli ihan loppu. Yhteensä tähän reissuun meni melkein viis tuntia, että onneksi kotona odotti päivällä leipomani kesäkurpita-paprika piirakka.

 

Maanantaina on rastit paloheinässä. Enköhän mä ota taas vitosen kuitenkin, kun tää menee niin tosin hyvin. Ai niin, vihdoin mun kämpässä näkee jotain. Ihan sitten jo eilen tulivat niitä ruuveja kattoon laittamaan, olivat tosin kilttejä ja laittoivat samalla lamputkin, ettei mun tarvinnut niitä sitten onneksi alkaa laittamaan. 

torstaina, elokuuta 11, 2011

Miten minusta tuli triathlonisti?

Se, miten minusta tuli triathlonisti, liittyy vammoihini aikas lailla. Täältä siis pesee. Tämän kirjoituksen on tarkoitus rohkaista kaikkia, että aika moisistakin jutuista voi toipua, ja että vaikeat vammat voivat johtaa myös uusille, kivoille poluille. Eikä tarkoitus ole todellakaan kerätä mitään sääliä, koska ilman näitä juttuja en varmaan edes istuisi tässä ja elämä olisi aika erilaista.

Kaikki alkoi vuoden 2005 syksyllä. Uusi maraenkka ja olin elämäni kunnossa. Pirkan hölkkään siis. Sinä vuonna piti mennä lujaa. Rahkeet oli kympin sakkiin, ehkä vähän parempaankin sijoitukseen. Ekat kymmenen kilsaa meni kevyesti ja siihen se sitten jäikin. Jonossa juostiin, lehtien alla liukas kivi, Kipa nurin. Hölkkä ja koko Pirkan kierros päättyi Valkeakosken terveyskeskukseen, eli 20 kilsaa jäi suorittamatta nilkan nyrjähdyksen vuoksi, kun 269 oli taisteltu hiihtäen, pyöräillen, soutaen ja vähän juostenkin. No, tämä oli siis alkua. Tämän jälkeen olin vuoden putkeen pienessä flunssassa ja kuumeessa. Siis vuoden. Yleiskunto romahti ja elämä oli ankeaa ja vaikeaa, mikä mua vaivasi, sitä ei saatu lukuisista testeistä huolimatta selville. Tämä vaikutti elämässäni kaikkeen, olin varmaan aika vaikea ihminen tuona aikana näin jälkikäteen mietittynä, sillä en pystynyt oikein keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, että mikä mulla on. Joulun 2006 alla tajusin testata kavereilla punkkaamista ja asia ratkesi, olo helpottui heti. Nähtävästi kämpässäni oli hometta ja mä olen vähän kaikelle allerginen. Nykyäänkin reagoin tosi helposti, jos jossakin on sisäilmaongelma.

No, 2007 kevät meni sitten kivasti. Pelasin salibandya, aloitin ultimaten. Joukkueeseen pääsy ultiksessa tarkoitti sitä, että treenasin ihan hulluna. Ikävä kyllä ultimate on aika rankka laji jaloille. Puolustusasento ottaa akilleksiin ja kun lajia pelataan nappiksilla se on jaloille vielä rankempaa. Lisäksi jouduimme treenaamaan Santalahden kivikovalla puistoalueella, kun ei ikinä saatu kenttävuoroja (myös miehet treenasi siellä ja hei, me ja myös miehet pelattiin SM-sarjaa!). Hommasin sitten akillesjänteen peritendiniitin. En edes tajunnut tätä heti, vasta kun oli liian myöhäistä. Se olikin sitten paha tulehdus. Ei parantunut millään. Lopulta päädyttiin leikkaukseen, kun tilanteeseen ei auttanut mikään (kaikki kyllä kokeiltiin) ja en tahtonut päästä aamuisin sängystä ylös.

Akillesjänneongelmien aikaan ainoa mahdollinen urheilumuoto oli uinti. Mähän en siis osannut oikein ollenkaan uida (siis ihan oikeasti, just ja just pystyin sen uimataidon vaatimuksen, 200m selvittämään ja tämänkin lähinnä selkäkelluntana). Ja inhosin uintia. Tämän vuoksi olin hylännyt ajatuksen triathlonista aiemmin, vaikka muuten  laji oli jo pitkään houkutellut. Nyt oli kuitenkin opeteltava uimaan. Vaikeaa se oli, mutta pikkuhiljaa pystyin jo kroolaamaan 25m, aikaa tähän meni varmaan minuutti. Triathlon alkoi siintää mielessä. 2008 kesällä tämä kuitenkin kilpistyi työjuttuihin, mutta Silvia sentään tuli kuvioihin.

No, akillesjänne tuli kuntoon, mutta oikea polvi oli alkanut vaivata akillesepisodin aikana. Tein päätöksen lopettaa ultimate ja salibandy, koska nämä olivat liian kuormittavia lajeja mun kropalle. Päätös oli vaikea, mutta luulen, että oikea. Polven lisäksi vasenkin akilles kenkkuili. Tämä saatiin kuntoon, polvi ei.  Kaikkea yritettiin taas, kävin tsiljoonalla lääkärillä ja fyssarilla ja lopulta päädyttiin tähystykseen, kun ei mistään mitään löytynyt. Oli kesä 2009, ja polvi tähystettiin, löydettiin laajentunut Hoffan rasva, jota poistettiin. Loppujen lopuksi tästä ei ollut mitään apua. Uintitaito karttui koko ajan, koska tämä oli laji, jota pystyin tekemään. Kisoihin en taaskaan leikkauksen vuoksi päässyt.

Syksyllä 2009 lähdin tutkijavaihtoon Tanskaan 6kk:ksi. Triathlon siinsi vahvasti mielessä ja liityin paikalliseen tri-seuraan ja kävin ahkerasti heidän uintitreeneissään 3x viikko. Lisäksi pystyin vähän juoksemaan (siis pikkuhiljaa kasvatin lenkin pituutta viisi minuuttia viikossa lähtien viidestä minuutista) ja käytin mahtavia Tanskan pyöräilymahdollisuuksia hyväksi. Huhtikuun alussa minun piti palata Suomeen ja harjoittelu jatkui mm. harkkaduathlonien muodossa Noksulla. Kesäkuussa vihdoin starttasin ekaan triathloniini!!! Se oli huippua. Sitten heinäkuussa Kiskoon ja oli vielä huipumpaa, vaikka tosi rankkaa kyllä. Polvi vaivasi edelleen ja se leikattiin heinäkuun puolessa välissä uudelleen. Tämä leikkaus auttoi jonkin verran, mutta ei parantanut ongelmaa kokonaan. Tuomio on, että polvi ei luultavasti parane koskaan, rakenteeni vähän niinkuin estää sen. Lisäksi painin kyynärpääongelman kanssa uidessa, puutuvien sormien kanssa pyöräilyssä ja nyt uutena juttuna alaselkä reistaa erityisesti uidessa. Urheilija ei totisesti tervettä päivää näe. Olen kuitenkin löytänyt jonkinlaisen tasapainon vammojeni kanssa ja voinen jatkaa triathlonia melko täysillä.

Summa summarun: 1 vuosi homeongelmaa, 1 vuosi akillesongelmaa, 3 vuotta ( ja jatkuu vaan) polviongelmaa. Näiden vammojen ansiosta mä siis opettelin uimaan ja musta tuli triathlonisti. Olen siitä kovin iloinen, vaikka joskus haikailenkin joukkueurheiluaikoja.

---

Tänään kävin taas iltarasteilla, nyt Sipoossa, jonne poljin. Kysyin sedältä, että onko 5km vaikea ja sanoi, ettei kovin, joten otin radan. Joo, oli se vaikea. Kaikki rastivälit suunnalla, koska polkuja ei ollut ja pelkkää ryteikköä ja tuhat kalliota, joita mun kokemuksella ei erota toisistaan. Viis ekaa rastia löytyi silti hämmästyttävästi, etenin hitaasti, mutta varmasti ja rastit olivat suoraa siinä, missä pitikin, ei pummin pummia. Kutosrastiväli olikin sitten yli kilsan ja sitten kosahti. Eksyin. Löysin suon, mutten tiennyt, kumpi se kahdesta vaihtoehdosta on ja ei mitään mahdollisuuksia selvittää, missä olin. Onneksi löysin yhden suunnistajan, jolta sain kysyttyä, missä olen, sitten rastikin löytyi helposti, rastiväliin meni jotain 40 minsaa... Seiskarastikaan ei oikein löytynyt, vaan kävin ensin maalissa ja seurasin sitten valkoista nauhaa rastille... Aikaa meni koko rataan 1.44, josta kahteen vikaan rastiin 55minuuttia, voi jestas. Alla kartta, vähän liikaa mun suunnistustaidolle.



Viime viikon rasteilla, joiden kartta alla pummailin aluksi, mutta lopuksi meni jo paremmin. Vika rastiväli meni porukasta nopeiten ja maaliinjuoksu (mun bravuuri yleensä, kun voi juosta valmista polkua ;) oli toisiksi nopein.



Loppuun vielä kuva tän päivän ruoasta, menussa oli siis fenkolilohta. Ohje lyhykäisyydessään ohessa, eli lohifile merisuolakerroksen päälle, lohen päälle hienonnettua fenkolia ja sitruunaviipaleita. Uuniin 225:ssä asteessa. Helppoa ja niin hyvää.


tiistaina, elokuuta 09, 2011

Bikefitting ja Self-Transcendence, 2mailia

Kyllä tää off-season on melkoista. Voi tehdä ihan mitä huvittaa, kun missään ei ole paperilappua, jossa kerrotaan, että tänään juokset 4.23 vauhtia vetoja. Viime viikon vedin ihan täysin lonkkaa ja söin joka päivä liikaa karkkia. Ainoa uheilusuoritus oli iltarastien 3km rata (yritin ostaa 5km:n karttaa, mutta huomasin vasta maalissa, että mulla olikin kolmonen :) ja pyöräily sinne. Loppuviikosta alkoi kuitenkin selkä ja polvi ilmoittamaan, että tarttis tehdä jotain, lepo ei sovi. Ei kun tuumasta toimeen.

Eilen käytiin yhden uintitutun kanssa Kuusijärvellä polskimassa kolme kertaa rata ympäri. Oli oikein hyvä treenipaikka, mutta ei voi kuin sanoa, että on tämä järvitilanne aika surkea täällä päin maailmaa. Jos jostain löytyy järvi, niin se on sitten niin pieni, ettei tosikaan. Järvi-ihmiselle tämä Järvi-Suomen ulkopuolella asuminen vaatii totuttelua. Tämä oli muuten kenraaliharjoitus lauantain Vanajavesiuinnille, jossa polskin 3 km harrastesarjassa. Harkitsin jo SM-sarjaa, mutta se on niin myöhään, että päivän aikataulut menisivät pilalle, kun olisi tarkoitus päästä kokeilemaan melontaa sitten illemmalla.

Tänään sitten olikin jännää tiedossa, kun menin bike fittingiin Nummelaan PROBIKE:en. Aion siis hommata ihan oikean tri-pyörän, mutta koska se ei ole kovin helppoa ja koska Suomessa ei paljon pieniä tri-pyöriä kokeilla, koin tuon olevan ihan tarpeellinen, vaikkei liian halpa ollutkaan. Lopputulokseen olin varsin tyytyväinen. Ja sitten toisaalta en ollut, mutta ei ole fittaajan vika, että mulla on hankalat mitat pyörän ostoon.   Fittingissä mittailtiin kaikkea ja kuvattiin ajoa jne. Yhteensä joku reilu kolme tuntia tuohon meni aikaa. Sellaisella joka suuntaan säädettävällä rungolla testailtiin eri asentoja, kammen pituuksia jne. Tutkittiin myös notkeutta, joka vaikuttaa ajoasentoon. Lopputulos oli, että mähän olen melkein perfect :D Notkeus oli ihan jees ja parasta oli se, että käytännössä olin ihan suora, eli että vasen ja oikea puoli toimivat samalla tavalla. Tämä siitä huolimatta, että oikea polveni on mitä on (tästä siis lisää ensi postauksessa). Olin tosi tyytyväinen myös siihen, että hyvällä ajoasennolla polvikulmat olivat sellaiset, että ei pitäisi tuottaa ongelmia ja erityisesti se, että pyörittäessä polveni menivät aivan suoraan, eli eivät vatkanneet sivuille mitenkään. Ongelmiani olivat lonkankoukistajien kireys (ne olivat kuulemma siellä 10% kireimmästä päästä...) ja nilkkojen jäykkyys, eli ei mitään uutta mulle.  Kun tällaiset asiat ja penkin korkeus oli saatu säädettyä, alettiin sitten säätämään aeroasentoa. Sitä väännettiin ja käännettiin ja lopulta oltiin valmiita. Lopputuloksena oli seuraavat mitat: stack 45, reach 39 ja drop 11. Siinä olikin sitten se epätyydyttävä osuus. Arvatkaapa mitä nuo mitat siis tarkoittavat:  mulle sopivassa pyörässä on käytännössä 650 kokoiset vanteet. Voi p. Mun mielikuvissa tämä tekee elämästä hankalaa sillä sisä- ja ulkorenkaita, eikä kiekkojakaan tuohon niin vain hommata lähikaupasta. Positiivista muuten oli tuossa fittauksessa se, että olen tähänkin asti ajanut käytännössä hyvillä säädöillä. Klossit on oikeassa kohdassa ja penkki oikean korkuinen. Silvialla tosin ei pääsen kovin alas, joten tuo droppi on varmaan jotain max 3 cm.


Nyt olen sitten pähkäillyt tätä pyöräasiaa:

Alunperinhän olisi halunnut tämän ihan jo siksi, että se on niin päheän näköinen peli, että se kulkisi jo sillä voimalla lujempaa. No, jo ennen bike fittingiä mittoja tarkastellessa tulin siihen lopputulokseen, että taitaa olla vähän turhan "long and low" asento mulle. Pyörä on siis hylätty, snif.

Ei hätää, QR:llä on myös tämä. Sekin on a) hieno, b) sen pienin koko olisi kuin valettu noihin mun mittoihin. Osatkin on (kai) jees ja hinta siinä kipurajoilla.

Paljon halvemmalla saisi tämän, mutta osat on jo vähän huonommat ja vissiin runkokin sitten (kai). En oikein tiedä, olisiko tämä mulle kuitenkin riittävä. Geometria sama kuin Lucerossa.

No sittenhän on Cervelo. P2 on aika samoissa hinnoissa kuin tuo QR Lucero. Kiekot lienevät huonommat, ketju ja rataspakka paremmat. Tykkään enemmän QR:n ulkonäöstä. Sitäpaitsi kaikilla on Cervelo. Mutta olisko tämä sitten kuitenkin parempi kuin Lucero? Entä sitten P1, en ihan tajua, miksi se on niin paljon halvempi kuin P2? Cervelolla pikkukoon stack ja reach menevät aika lähelle mun optimia, muttei yhtä hyvin kuin QR:llä. Sekä Cerveloissa, että QR:ssä aerobarien malli olisi mulle hyvä. Ranteiden on oltava suorana, muuten tulee ongelmia. Näitähän voi tietty vaihtaa, mutta jos paljon joutuu osia vaihtamaan, niin voi tulla kalliiksi.

Onhan muitakin vaihtoehtoja. Esim Felt. B16 tai jos jostain löytyisi hyvä tarjous, niin ehkä jopa B14. B14 on tietysti parempi, mutta B16 kyllä hienompi. Tässä myös seuraava koko pienimästä voisi ehkä mennä, koska kuulemma säätämällä voi vielä n. 3-4 cm isompi stack käydä, silloin saisi 700c renkaat. En vain ole ihan varma, onko se kuitenkaan hyvä idea? Pikkukoossa reach on vähän lyhyt, mutta sitä voi kai stemmillä säätää?

Tai sitten Kuota. Tämä olisi geometrialta myös juuri sopiva, vähän tylsän näköinen vain.

Nyt toivonkin, että jos on jotain mielipiteitä tai neuvoja, niin lausuu ne ääneen pikaisesti. Olen vähän pulassa tämän kanssa nimittäin. Muita pyöriä, jotka sopisi mun mittoihin en löytänyt, erityisesti sellaisia, mitä saisi vielä jostain tilattua.


Tässä vielä kuva bikefittingistä. Aika heikkolaatuinen, mutta saa kai siitä jotain käsitystä siitä testipyöräpenkistä.

No, sitten päästäänkin taas muihin juttuihin. Jotkut tietävät, että olen jo pitkään käynyt vähintään yhdessä juoksukisassa vuoden aikana. Viime vuonna meni hilkuille, kun kuusi tuntia ennen vuoden vaihtumista Teivon tammalähtö lähti liikkeelle. Tänä vuonna päätin suorittaa tämän jutun vähän aiemmin. Menin siis Self- Transcendenceen juoksemaan kaksi mailia. Nämä juostaan viikottain Munkkivuoressa ja taustalla on kai jokin rauhan aatekin, en kovin tarkasti ottanut tästä selvää. Juoksureitti oli tasainen ja tasan kaksi mailia. Aikaa mulla meni vissiin 12.3x, eli kivasti onnistuin juoksemaan, vaikka valmistauduttu ei ja enhän mä tollaisille matkoille ole harjoitellut, enkä ole lyhyillä matkoilla muutenkaan hyvä. Vauhtikin oli melko tasaista, kun ensimmäiseen kiekkaan meni 6.18. Olin kakkonen, ykkösnainen teki pitkän loppukirin, johon mulla ei ollut mitään rahkeita. Tuli tosin lopuksi kiittelemään, että kun juoksin melkein koko matkan hänen takanaan, niin oli pakko tsempata. Ihan kiva tapahtuma, ja oiva testireitti, jota voisi harkita ensi vuonna tason mittaamiseen. Hintakaan ei päätä huimaa (3e), tosin järjestelytkin ovat melko askeettiset. Lopuksi sai mehua ja kolme parasta mitalin. Ai niin, juoksin muuten hame päällä. En kehdannut laittaa vaalean sinistä tennishametta koska se on todellakin lyhyt, mutta mulla on sellainen vihreä VÄHÄN pidempi ja hyvin toimi. Hame on kivempi kuin shortsit, ehdottomasti. Jalassa oli muuten sitten tällaiset (naisten malli tosin). Näitä oon käyttänyt lähinnä radalla ennen, mutta toimi tuolakin hyvin. Ei voita tosin mun lempikenkää, näillä juoksen kaikki tri-kisatkin, noissa toisissa tulisi luultavasti ongelmia vaihdossa, koska iltti on niin lyhyt.

maanantaina, elokuuta 08, 2011

Uiherlan kentältä se lähti

Triathlonharrastukseni on varsin uusi, mutta urheiluharrastus ei niinkään. Se, miten päädyin triathlonin pariin on seuraavan postauksen aiheena, mutta sitä ennen kerron, mitä olen puuhastellut aiemmin?

Joskus, kun olin yhdeksänvuotias minut ja pikkusiskoni vietiin Uiherlan hiilimurskaradalle ensimmäisen kerran urheilukouluun. Isoveli oli viipottanut siellä menemään jo kauan, mutta vihdoin minäkin pääsin mukaan. Uiherlan kenttä on sellainen kolmesataametrinen, ja melkoisen huonokuntoinen. Keskellä nurmialueella pelattiin niin jalkapalloa kuin pesäpalloakin ja melkoisen epätasaisissa oloissa, nurmi sentään leikattiin. Pituushyppypaikan lankku oli muistaakseni vähän mädäntynyt ja hiekkaakin oli aika vähän. Korkeushyppypaikalla rimana oli sellainen metallinen kolmiorima, joka todellakin sattui, jos onnistui hyppäämään sen päälle - uusi saatiin, kun eräs luokkakaverini hyppäsi sen poikki. Heikointa kentässä oli kuitenkin juoksurata, jossa nurmenkasvu oli tiheämpää kuin siellä varsinaisen nurmen puolella. Asiaan saatiin vuosien aikana tosin välillä parannusta, kun kaupunki saattoi käydä myrkyttämässä heinät joskus toukokuussa. Hienoa oli myös, jos joskus kentälle oli vedetty edes lähtö- ja maalilinjat, ei sitten tarvinnut niin paljoa arpoa, että mistä se 800m lähteekään... Niin, sinne urheilukentälle meidän vietiin ja siellä harrastettiin. Kaikkia lajeja tehtiin ja kivaa oli, vaikka tulostaso ei päätä huimannut. Käytiin muuallakin kisoissa, ja niissä ei menestytty (olen mm. hypänyt korkeutta Hanna Mikkosen kanssa kerran kaksistaan, hän aloitti siitä korkeudesta, joka jäi mun tulokseksi...). Parhain lajini oli varmaan 300m, siinä kerran Hämeen piirin sisulisähuipentumassa olin omassa ALKUerässäni peräti viides, kun normaalisti tappelin siitä, etten olisi jäänyt viimeiseksi koko kisassa. Siinä lajissa taisin muuten jopa tehdä C-luokan rajan, muissa lajeissa ei toivoakaan.

No, viistoistavuotiaana loppui sisulisäkisat ja olisi pitänyt mennä nuorten sarjoihin. Niissä ei enää ollut mukana muutakuin kohtuuhyviä urheilijoita ja niin loppui minun yleisurheilu-urani, kun en omilla umpisurkeilla tuloksillani enää halunnut mennä mukaan häviämään puolta kierrosta 800 m:llä. Asiaa olisi tietysti auttanut, jos oltaisiin harjoiteltu enemmän kuin se kerran viikossa urheilukoulua, mutta oikeastaan ei harmita, koska meille yleisurheilu oli leikkiä ja kaikki saivat osallistua.

Vuoden ajan sitten en tehnyt mitään, mutta sitten piti keksiä jokin urheiluharrastus. Oriveden tarjonta oli aika rajoittunutta, lentopallossani ikäiseni pelasivat vissiin SM-sarjaa, eikä se laji muutenkaan kiinnostanut. Koripallotoiminta oli alkanut pari vuotta aiemmin ja nimenomaan naisille. Sinne oli melko helppo mennä mukaan, kun ei ne muutkaan niin kovin hyviä olleet. Ekan vuoden treenailin, sitten jo pelasinkin. Pallonkäsittelytaitoni ei oikein ollut hyvää, mutta yleisurheilun huono juoksija voi olla koripallossa hyvä tässä taidossa ja niin sain pelatakin (no, ei meillä nyt niin paljoa ollut pelaajiakaan) ihan kivasti, kun olin ihan kohtuuhyvä puolustaja. Kerran taisin tehdä jopa yli kymmenen pistettä pelissä. Pelasin Orivedellä niin kauan kuin siellä oli joukkue, kävin Tampereeltakin opiskelemaan muutettuanikin pelaamassa. Joukkue kehittyi vuosien aikana ja alun "hävitään alle 50 pistettä" tavoitteet katosivat ja vikana vuonna oltiin jo sen alimman divarin puolessa välissä. Sitten siirryin Tampereelle pariksi vuodeksi, mutta nilkat paukkuivat, enkä oikein löytänyt paikkaanikaan joukkueissa, kun pelattiin aika erilaista koripalloa kuin Orivedellä.

Vaihdoin sitten salibandyyn. Taas treenailin vuoden, ja sitten suoraan kakkosdivariin (naisilla neljä Sisä-Suomen alueella). Alkuun istuin lähinnä penkillä, mutta valmentajan vaihtumisen myötä pääsin kauden vikoissa peleissä jo aika paljon kentälle, kun löysin roolini. Se liittyi a) juoksemiseen alivoimassa ja b) maskipelaamiseen normipelissä. Olin kai ihan hyvä maskipelaaja, kun itsepäisesti kökötin siinä maalin edessä, vaikka mitä tapahtui. Aika monta räkämaaliakin siitä paikalta tein.

 
Pelattiin myös keväisin erästä höntsysarjaa, Leidi-liigaa. Tässä on juurikin voitettu kyseinen sarja. Kuvassa on myös pikkusiskoni, joka on päässyt salibandyssä vähän pidemmälle kuin minä, ensi kaudella nimittäin pelaa SM-sarjaa.

Samoihin aikoihin mut houkuteltiin ultimaten alkeiskurssille. Ihastuin lajiin täysin ja tämä taisi olla ainoa joukkuelaji, jossa jopa osasin jotain. No, en niinkään heittää, mutta ultimatessa on iso kenttä (käytännössä jalkapallokentän kokoinen alue) ja siinä riittää lääniä juosta. Muutaman viikon alkeiskurssin jälkeen pyydettiin mukaan naisten treeneihin ja kohta jo joukkueeseen. Mukaan tuloni jälkeen kävin sen kesäkauden jokaikisissä treeneissä ja se palkittiinkin omalla roolilla puolustuskentässä. Se oli sellainen juoksurooli...

Jos tehtiin katko puolussa, pääsin  hyökkäämäänkin. En tiedä, miten tässä tilanteessa kävi, mutta kuva on kropattu ja osoitteesta, http://www.helsinkiultimate.fi/kajaste/2007EUCR/Naiset/, kuvaajana Matti Kajaste.

Sekä ultimate- että salibandyurat loppuivat lopulta melko lyhyeen vammojen vuoksi. Erityisesti ultimatea on kova ikävä ajoittain ja muutenkin joukkuelajeja, niissä kun on se me-henki ja yhdessä tekemisen meininki jotain ihan muuta kuin mitä triathlonissa olen kokenut (tämä ei tarkoita, että triathlonissa olisi jotenkin huono henki, mutta ultimatessa oli aivan eri tasolla). Samoin uudet tulokkaat otettiin avosylin vastaan ja oli kunnia-asia, että kun oli uusi henkilö treeneissä, niin pidettiin heti nimikierros, että tulokas tunsi itsensä tervetulleeksi. Kuten olen jo selostanut, niin olen kovin ujo, mutta ultimatepiireihin minut imettiin siitä huolimatta todella nopeasti ja helposti mukaan ja en oikeastaan koskaan tuntenut oloani hankalaksi sen takia, että en olisi tuntenut ihmisiä. Ultimaten yksi hienous on myös se, että tuomareita ei ole, eikä tarvita, siitä pitää "Spirit of the game" huolen. Pelin loputtua myös kokoonnutaan aina loppurinkiin, jossa kädet toisten harteilla yritetään tsempata vastustajajoukkuetta tms.Voi kunpa triathlonissakin olisi vastaavanlainen henki, niin ei tarvitsisi purnata peesauksesta yms, koska kukaan ei peesaisi.

Koripallouran aikana siis havaitsin, että pääsen kentälle lähinnä juoksutaitoni vuoksi. Tämän vuoksi aloin käymään lenkeillä. Sitten halusin jonkun päämäärän juoksuharjoitteluuni ja pyysin äidin mukaan Pyynikkijuoksuun, etten jäisi viimeiseksi. En jäänyt, eikä äitikään. Eka kymppi rankalla reitillä meni alle 50 minsan ja niin sitä rakastuttiin viimeistään tällöin juoksemiseen. Puolimaraton loppusyksystä meni jotain 4.52 vauhtia. Seuraavana vuonna sitten puolimaraton ihan kivasti Turussa ja eka mara viiden minsan kilsavauhtia. Tajusin, että tässähän mä en olekaan niin huono kuin kaikessa muussa. Seuraavana vuonna puolikas meni jo reippaasti alle 4.30 vauhtia, maraton meni "tosi huonosti", kun aika oli 3.39 ja jotain. Seuraavana vuonna sitten tulikin harrastettua hiihtoa, pyöräilyä ja vähän soutua Pirkan kierroksen merkeissä. Maraton meni aikaan 3.24.08 keskimäärin 40 kilsan viikkotreenaamisella (mutta suurella määrällä sitä hyötyliikuntaa). Se olikin sitten viimeinen maraton, vuosi oli 2005 ja erinäiset ongelmat ovat estäneet pidemmät juoksut siitä lähtien.

Loppuun laitan vielä linkin  videoon naisultimatesta, kun suurimmalla osalla ei ehkä ole pelistä kovasti havaintoja ja kun nyt tuli taas fiilisteltyä niitä hienoja aikoja lajin parissa. Huomautettakoon, että mä en dyykkaillut tuolla tavalla, beachultimatessa taisin kerran dyykata. Ultimatea siis tässä.

Ja ihan loppuun lyhyt selostus Spirit of the Gamesta, joka oikeasti toimiin, eikö kaiken urheilun pitäisi tuota noudattaa?

"Ultimate nojautuu perinteisesti urheiluhenkeen, joka antaa vastuun reilusta pelistä pelaajan itsensä kannettavaksi. Kilpailuhenkinen peli on suositeltavaa, muttei pelaajien keskinäisen kunnioituksen, sääntöjen noudattamisen tai pelaamisen ilon kustannuksella. Ultimaten sääntöjen tarkoituksena on kuvata ne periaatteet, joiden mukaan pelataan. Ultimaten säännöt on laadittu olettaen, ettei yksikään pelaaja tahallaan riko sääntöjä. Tämän takia säännöissä ei ole ankaria rangaistuksia tahattomien rikkeiden varalle, vaan säännöissä kuvataan keinot jatkaa peliä ikään kuin rikkomusta ei olisi sattunut."

perjantaina, elokuuta 05, 2011

Kuka, mitä, hä?

 Esittelyn hoidan tällä kertaa ystäväkirjan tapaan.

  • Nimi: Kipa
  • Lempinimi: Kipsu, Kipsukka, Kipsuliini, Kipsuli :)
  • Ikä: Tiukasti alle 30 vielä monta monituista viikkoa
  • Työ: En varmaan pääse koskaan pois yliopistolta oikeisiin töihin, akateemisessa vapaudessa on tosin puolensa. Ja onneksi minulla ei enää ole varsinaisesti akateemista vapautta, koska luennot on pidettävä.
  • Koulutus: On sitäkin tullut hankittua.
  • Lempiruoka/juoma: Hyviä ruokia on niin monia, etten tiedä, mikä olisi lemppariani. Ehkä joku tosi hyvä ruokaisa salaatti. Juomista ykkössijaa taitaa pitää vastapuristettu appelsiini+verigreippimehu.
  • Lempiväri: Sininen. Punaisesta en tykkää ja pinkki on ehdottomasti sopiva väri vain ja ainoastaan pyörissä. Niihin se sitten sopiikin hyvin :)
  • Lempieläin: Pingviini. Ne ovat kovin sympaattisia
  • Luonne: Itsepäinen, tunnollinen, päämäärätietoinen ja ujo. Bloggaamisessa on se hyvä puoli, että voi tutustua jopa vähän ihmisiin etukäteen ja sitten niille ehkä uskaltaa puhua jotain. Lapsena en uskaltanut edes soittaa mihinkään, vaan pistin pikkusiskoni hoitamaan kaikki puhelut. Nykyään kyllä uskallan jo soittaa ja tehdä sähkösopimuksen tai hoitaa muutenkin asioitani. Joskus jopa saatan puhua vieruskaverille bussissa. Tarpeeksi tutussa seurassa en ole yhtään ujo, mutta esim. pikkujoulut puolituttujen kanssa ovat minulle kauhistus. Jostain kumman syystä luennon pito neljällesadalle ihmiselle ei ole mitenkään pelottavaa, ei enää edes englanniksi.
  • Lempijutut tällä hetkellä: Urheilu, ruoanlaitto, hömppäkirjojen lukeminen., lautapelailu. Lisäksi tykkään numeroista. Siksi blogissakin raportoin aina kisojen yhteydessä sijoituksia eri osuuksilla.
  • Karmein paheeni on ehdottomasti karkin ja kaikkien muiden herkkujen ylenmääräinen syönti. 
  • Ihanin ominaisuuteni on se, että minuun voi luottaa. 
  • Kadun etten lähtenyt opiskeluaikanani vaihtoon. 
  • Elämäni tähtihetki on toivottavasti vielä edessäpäin. 
  • Keksintö jota ilman en voi elää on pyörä. Ehdottomasti.
  • Koska viimeksi suutuit ihan tosissasi? Lauantaina kisoissa taisin olla hyvin hyvin vihainen.
  • Oletko ollut julkisella paikalla yöpuvussa? Olen joskus hiiviskellyt yökkäreissä rappukäytävässä. En sentään hammastahnaa naamassa niinkuin jotkut.
  • Toivonut olevasi vastakkaista sukupuolta? Monta kertaa. Mm. silloin kun pojat saivat pelata korista ja tytöt meni step-aerobicia liikuntatunneilla. Muutenkin nämä kerrat liittyvät aina jotenkin urheiluun. Muuten olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, että olen nainen.
  • Onko sinulla monia kavereita? On kavereita jonkinverran, muutama todella hyvä ja tärkeä ystävä, jotka merkitsevät mulle todella paljon ja sitten paljon tuttuja.
  • Minne haluaisit mennä? Aarhusiin, Pariisiin, Islantiin.
  • Mitä pelkäsit pienenä nukkumaan mennessä? Sitä, että joku tulee tappamaan meidän perheen ja/tai minut. Mulla oli tätä varten pakosuunnitelma valmiina. Voi olla, että katselin liikaa ovenraosta salaa jännittäviä tv-ohjelmia. Sellaiset tuulettimella varustetut lamput, jollainen oli Twin Peaksissa harmostuttavat vieläkin. Pelkäsin myös jättiläisrölliä, sellaista noin sata metriä korkeaa.  
  • Pahin haava/murtuma/ym joka sinulla on ollut?  Ei oo ollut mitään tosi pahoja. Mutta sitäkin useammin sitten niitä semipahoja.
  • Oletko mielestäsi notkea? No en.
  • Oletko allerginen siitepölylle? Juu.
  • Paljonko katsot televisiota? En omista telkkaria, luovuin siitä jo kauan aikaa sitten. Rasittavaa on, että viestintävirastosta soitellaan mulle jatkuvasti ja kysellään telkkarista. Taisin viimeksi avautua heille asiasta vähäsen ja toivotin käymään katsomaan. Ei ole tarkastajaa näkynyt.
  • Mitä luultavasti tekisit nyt, jos et olisi koneella? Venyttelisin
  • Onko sinulla ajokortti? On, muttei autoa. Kymmenen vuotta sitten osasin jopa peruuttaa peräkärryä, enää ei onnistuisi.
  • Nukutko valot päällä? En koskaan.
  • Pidätkö suklaasta? KYLLÄ.
  • Uskotko aina kaiken mitä sinulle sanotaan? Miltei kaiken.
  • Mitä teit ennen kun tulit nettiin? Poljin Tuusulaan iltarasteille, suunnistin vähän, pummailin paljon, poljin takaisin.
Tässä piti olla pari kuvaakin, mutta ei ole, kun kamera taisi hajota lopullisesti. Tai sitten muistikortti, tiedä näistä.

keskiviikkona, elokuuta 03, 2011

Tulossa

Koska mulla on off-season tämän kuun ajan (johon tosin sisältyy joitakin kisoja, kuten avovesiuinti ja varmaan joku parimailinenkin ja vihdoin pääsen iltarasteillekin testaamaan uutta emittiäni), ei tässä ole kauheasti mitään kerrottavaa tulossa. Mulla lienee kuitenkin muutama uusi lukija (jos oikein tarkkaan laskee, niin voi olla, että ollaan jo yli kymmenessä lukijassa), joten ajattelin hieman valottaa lukijoita, että kuka mä olen ja treenailuistani. Kuun aikana saatte siis toivottavasti lukea seuraavat postaukset:

  • Kuka, mitä, hä? (kuka minä olen)
  • Uiherlan kentältä se lähti (urheiluhistoriani)
  • Miten minusta tuli triathlonisti? (vammahistoriani)
  • Miksi en ole pingviini? (uintiharjoitteluni)
  • Tahdon Tour de Francelle! (pyöräharjoitteluni)
  • Haile on mun idoli! (juoksuharjoitteluni)

Loppuun vielä päivän kevennyskuva. Aulangolla joku ui vähän vinoon ja tuli rantaan pikkaisen lumpeiden ja ulpukoiden  seassa. Koska Pöpsy pelkäsi, että se olen minä (muistellaanpa niitä viime vuoden lummevierailuja), otti hän henkilöstä kuvan ja sitten zoomasi kuvaa todetakseen helpotuksekseen, että ei, se en ollut minä ;) Kuka hän on, sitä en tiedä, ehkä joku tunnistaa?

tiistaina, elokuuta 02, 2011

Triathlonin kausianalyysi

Triathlonkausi on paketissa ja nyt voi sitten analysoida, että miten meni.

Hyvin meni. Otetaan ensinnäkin lähtökohdat:

Viime vuoden heinäkuussa leikattiin taas oikeaa polvea. Polveen kehkeytyi alun hyvän paranemisen jälkeen arpikudosta vaikka muille jakaa ja sitä sitten kortisonilla poisteltiin aina joulukuulle asti. Jalalla tekeminen oli siis aika vähäistä, uimaan pystyi ja saleilemaankin. Sitten pystyinkin harjoittelemaan melko mukavasti hetken, kunnes vasemman jalan polveen tuli vähän ongelmaa suihkukompurointien vuoksi. Luistelemaan onneksi pystyi ja hiihtämäänkin, vaikka mun tekniikalla hiihto on vissiin vähän liian rankkaa peruskuntotreeniksi. Finland Ice Maraton (eli 80 km luistimilla) melkein miinus kolmessakympissä kuitenkin aiheutti akillesjänteen takana olevan bursan tulehtumisen ja käytännössä en voinut käyttää kenkiä kahteen kuukauteen. Hieman haasteellista talvella muuten ja harjoittelu ei sitten oikein tietysti edennyt tänä aikana. Onnistuin myös tiputtamaan levypainon jalalleni, mikä nyt ei varsinaisesti ollut hyvä idea ja aiheutti taas hetken kepeillä kävelyä. Sitten kun lisätään tähän muutot Turkuun ja Hesaan, tohtorin väitökseni ja ihan yletön työstressi (ja usein myös ihan konkreettinen -ahdistus) muutenkin, ei lähtökohdat ehkä olleet optimaaliset, vaikka lopulta melko hyvin sainkin harjoiteltua Turkuun muuton jälkeen (no eihän sielä voinut mitään muuta tehdäkään). Hienona juttuna oli se, että tavallisesti sairastan kunnon flunssan monta monituista kertaa vuodessa, nyt olen selvinnyt vuoden ajan ilman kunnon lentsua. Pientä köhää ja kuumeilua on ollut, muttei mitään parin viikon treenitaukoja. Selvästi strategiani pestä käsiä koko ajan ja käyttää sarvikuonoa on tepsinyt.

Tämän kesän tavoitehan oli kuitenkin mennä kisaamaan Joroisille. Bursakatastrofi aiheutti kuitenkin sen, että tiesin, että jos menen ja yritän harjoitella puolimatkalle, rikon itseni. Olen ollut niin rikki jo muutenkin monta vuotta, että vaihdoin suunnitelmaa ja päätin alkaa treenaamaan vain perusmatkalle, tavoitteena hyvä aika Noksun (Hämeenlinna) kisassa ja Kiskossa aikaa piti myös parantaa. Päämäärien ja harjoitusohjelman väkästämisen jälkeen sain toteutettua harjoituksista n. 90%, mikä on ihan hyvä ottaen nuo elämän muut stressitekijät huomioon. Selkäongelmat kesällä myös tiputtivat muutaman uinnin pois.

Välillä huolestutti. Maanantaireeneissä Tampereella (ennen bursaa siis nämä) muilla oli trainerit mukana ja mä vaan juoksin. Duathlonreeniä ei siis tullut talvella ollenkaan. Taas kerran en luottanut omaan tekemiseeni, vaan mietin, mitä muut tekee. Enkä miettinyt, että mitä itse teen. Nii-in, muut ehkä teki duathlonia, mutta keräsivätkö he kolmen tunnin luistelulla peruskuntoa talven aikana? No eivät. Kuinka moni muu vetristi nilkkojaan potkuharjoituksilla ja uintiasentoaan muiden lajien uinnilla? Aika harva tahkosi perjantain uintivuorolla  tekniikkaa, kun minä scullasin. Ja tosi harva teki volttikäännöksiä, mitkä tehostaa ainakin mun uintitreenejä ja siirtyminen  avoveteen olikin tänä vuonna helpompaa, kun uinnissa ei ollut ollut 25 metrin välein tilaisuutta ottaa happea kunnolla (vaan päinvastoin) . Joten voisi ehkä ajatella, että muut voisivat olla huolissaan ;)

Kisat menivät kivasti. Äärimmäisen epäoptimaalisella harjoittelulla ja valmistautumisella juhannustriathlon meni sillain ihan ok:sti, mutta eihän musta oikein tollasiin pikarypistyksiin ole, oon liian hidas. Kisko sitten oli jotain ihan järjettömän hienoa, kakkossija ja voittaja oli ihan oikea triathlonisti, joka on ollut SM-mitaleillakin. Enkä hävinnyt edes ihan kamalasti. Harkkakisassa taisin olla paras nainen, mutta ei siellä nyt ollut kovin montaa naista vissiin mukanakaan. Aulangolla jatkettiin siitä mihin Kiskossa jäätiin, eli sama nainen voitti mut suunnilleen samanlaisella voittomarginaalilla.

Vauhtikin on parantunut kummasti.  Kiskossa paransin lähes 9 minsaa ja harkkakisassakin meni 4,5 minsaa viimevuotista vähemmän. Sanoisin, että melkoisen hienoja lukuja, eikö? Uinti on nopeutunut jonkin verran, vaikka vielä talvella toivottomalta tuntuikin. Kehitystä on siis tapahtunut, mutta on siinä vielä tekemistä. Ihmettelyn aiheenani on se, että vaikka kävin vain neljä kertaa (+ kisat) avovedessä treenaamassa, niin kisauinnit sujui hyvin. Uin melko suoraan, ei tullut paniikkeja ja erityisesti ei väsymystä, niin kuin viime vuonna (ne voltit, ne voltit). Pyörälenkeillä en etene  yhtään, mutta kisassa keskari onkin sitten yli 30. En tajua. Pyörä on kuitenkin muihin verrattuna kovin hidasta ja asialle pitäisi kyllä tehdä jotain, en vain tiedä, että mitä.  Juoksu on mennyt ihan jees, vikassa kisassa varmaan mentiin jo jotain 4.20 vauhtia, mutta tiedä siitä sitten, kun en luota reitin olleen kymmentä kilsaa. Parasta vikassa kisassa oli se, että vihdoin tuli se ihana juoksukisatunne. Kaikissa muissa tri-kisoissa juoksu on ollut vaan ihan kamalaa, eikä siitä ole voinut nauttia yhtään, mutta lauantaina palasin vihdoin siihen juoksukisaflowhun, jota olen odottanut niin monta vuotta taas. Vaihdoissa olen petrannut tosi paljon myös, ne on niitä helppoja minuutteja pois ajasta.

Ikäviäkin juttuja on ollut. Oikean polven arvoitus on vähän niinkuin ratkennut, mutta tulos on se, ettei se koskaan kokonaan parane, toisen leikkauksen jälkeen kuitenkin polvi on ollut parempi, mikä on kiva juttu. Selkäongelmat ovat uusia ja ikäviä, ne pitäisi nyt saada kuntoon. Lihaskuntoilun olen laiminlyönyt täysin, mutta nyt alkaa jumppapallo- ja jumppakuuri. Henkilökunta pääsee osallistumaan myös yliopistoliikuntaan ja eiköhän ne halvat hinnat kuljeta mut taas joogatunnille etsimään sisäistä viisautta. 

Entä sitten tulevaisuus. Niin, ensi vuonna se puolimatka ja aloitan sitten suoraan SM-sarjasta. Kuulostaa aika hurjalta, mutta oon mä pelannut ultimaten SM-sarjaakin kuusi viikkoa lajin aloittamisen jälkeen, joten eihän tässä ole mitään hätää. Tätä ennen aion kuitenkin vähän päivittää erityisesti pyöräilykuntoani ja ehkä jopa varustusta. Tähän asti oon pärjännyt pyöräilypaidalla, mutta ehkä sellainen kisatoppi olis jees, pikanauhat mulla jo on, tri-pyöräilykengät eivät liene välttämättömät, mutta kivat ne olis. Mutta tahdon ja tarvitsen uuden pyörän. Silvia on toki hyvä ja ihana, mutta kyllä mä sillä annan tasoitusta muille. Kovasti olen googlaillut ja pari pyörää on kiikarissa. Siinä menee ne asuntosäästöt, mutta jos Hesaan jään, niin eipä mulla ole ikinä varaa kivaan kämppään, kun mihinkään luukkuun en aio muuttaa. Niin, mutta kohti ensi vuoden alumiinikisaa (vrt. kemian jaksollinen järjestelmä) sitten vaan.

Loppuun haluan sanoa, että 17 sekuntia voi joskus merkitä niin kovin paljon. Jos olisin ollut lauantaina tuon verran hitaampi, itkisin ja harmittelisin varmaan vieläkin huonosti mennyttä kautta ja sitä, kun oon niin hidas ja tämä postaus olisi ollut jotain ihan muuta.

Ja niille, joilla kausi vielä jatkuu, niin hurjasti tsemppiä loppukauden koitoksiin.