Mis mä oon?

Minä, joka vielä viime lauantaina kerroin olevani fiksu ja urheilevani vain terveenä unohdin tämän taas ja menin aamulla uimaan. Paikkana oli Turku ja Samppalinnan maauimala, koska oli taas Turussa palaveri ja olin mennyt kaverille yöksi jo edellisiltana. En mä nyt enää kovin kipee ollut, mitä nyt vähän köhää oli, mutta en nyt ihan tervekään. Päätin unohtaa kaikki tekniikkadrillit ja vain uida, koska en ole kokeillut sitä 1,5k:ta putkeen koskaan ja nyt oli vähän niinkuin viimeiset mahdollisuudet Kiskoa silmälläpitäen. Lisäksi ulkona oli pirun kylmä, ja ajatuskin tauoista kauhistutti. Eli alkuun vähän verraa, loppuun vähän verraa ja välissä 1,5k. Rata oli 50m ja toisessa päässä tein aina jopa volttikäännöksen. Aikaa meni jotakin 32,5 minsaa, joten puoli tuntia olisi syytä Kiskossa alittua, jos en nyt kovin vinoon ui, olisin kyllä jaksanut uida tota vauhtia vaikka maailman tappiin asti, siltä se ainakin siis tuntui.

Illalla jatkui sitten mun kunniakas suunnistusurani. Maastossa ei ollut kauheasti polkuja, joten päätin ottaa taas 3km:n radan. Se oli yksi elämäni viisaimpia päätöksiä. Saatoin vähän eksyä. Viisi ekaa rastia meni oikein hyvin, mitä nyt kakkosrastilla meni vähän vikaan ja löysin väärän rastin, mutta pikaisella palaamisella pääsin takaisin kartalle ja rastikin löytyi. Vitosrastin jälkeenkin olin vielä hetken ihan menossa mukana, mutta kutosrastin etsintä muutti kaiken. Etsin sitä ehkä noin tunnin. Siis tunnin. Sen piti olla jollakin jyrkänteellä ja löysinkin paljon kallioita ja jyrkänteitä, mutten oikeaa. Aikani harhailtuani päätin kysyä neuvoa, kun näin vähän ihmisiä. Kysyin, missä olen ja mulle vähän naurettiin, kun vastauksen kuultuani kerroin, että luulin olevani noin puoli kilsaa lännemmässä. Eikun takaisin. Löysin seuraavan jyrkänteen vihdoin ja rastinkin sitten. Mutta taas väärä rasti. En tiennyt taaskaan yhtään missä olin. Vajaan tunnin harhailtuani, kengät tsiljoonaan kertaan kasteltuani (kerran piti kenkä kiskoa mudasta irti, kun se olisi halunnut jäädä sinne mieluummin kuin harhaillut mun kanssa) ja jäätyäni kompassin narusta kiinni ties mihin puskiin, aloin jo miettiä, että mitenköhän löydän edes maaliin. Alkoi jo vähän ahdistaa. Muutin taktiikkaa. Älä etsi rastia, löydä joku! Sekin osoittautui vähän vaikeaksi, mutta vihdoin kuulin puhetta. Kirmasin kuin uudesti syntynyt ääntä kohti ja kun vihdoin näin vilauksen jostain paidasta, joka oli menossa poispäin huusin viimeisillä voimillani (pieni dramatisointi on aina paikallaan) ja varsin hädissäni, että hei, älkää menkö, auttakaa vähän. No, mut neuvottiin rastille (välissä kastelin jalat taas pari kertaa), ja tunnin piina oli vihdoin ohitse. Loppurastit oli varmaan melkein kaikille samat ja tyydyin juoksemaan (=raahautumaan) reitin muiden perässä suunnistamatta tippaakaan. Aikaa meni lopulta melkein kaksi tuntia kolmeen kilsaan ja olisittepa nähneet, kuinka mudassa olin. Kotiinpäin tullessa kyselin karttamerkkejä kaverilta (ja mä oon hei vanha partiolainen...). Jos olisin tiennyt, mikä on sillan ja mikä hakkuuaukean merkki, en olisi oletettavasti eksynyt niinkuin nyt eksyin. Nimittäin ylitin sen yhden pirun sillan ihan kutos rastin etsinnän alussa ja se puro/joki vei suoraan sille rastille. Tiesin kyllä sen, mutta luulin, että siltoja ei karttaan merkitä, enää en luule, nyt tiedän, että olin väärässä. Ensi viikolla uudestaan, mua ei noin vain lannisteta! Toivottavasti nyt kuitenkin paranisin, eikä mun tyhmyydestä seuraa taudin pitkittyminen. Loppuun vielä villi kuva mun valmistujaisbileistä, huomaa ruusun maljakko, aitoa biokemisti-kamaa.