lauantaina, toukokuuta 30, 2015

Huiput ja pohjat

Elämäni top kakkoseen (tuo olkapää taitaa kuitenkin ainakin vielä olla se top 1) kuuluvasta vammasta kuntoutuminen on melkoista vuoristorataa. Tällä viikolla on koettu nimittäin sekä huippuhetkiä, että niitä pahimpia aallonpohjia prosessissa.

Pahinta tällä viikolla on ollut ajoittainen täysin hirveä kipu, johon olen herännyt muutama aamuna. Torstai-aamuna tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin ottamaan saikkupäivän, mikä on todella historiallista, yleensä raahaudun töihin siinäkin tilassa, kun kaikki järkevät ihmiset olisivat saikulla. Pahinta kivussa lienee se, että särkylääkkeet ja kylmä eivät auta siihen mitään - kyseessä lienee siis jonkinlainen hermosärky. Muutenkin kipujen kanssa on ollut välillä todella hankalaa, ja tilannetta ei helpota se, että polvesta on pinnasta tunto pois - ehkä ikuisiksi ajoiksi, mutta polven sisällä jossain tuntoaisti näyttää olevan ihan täysin voimissaan.

Huippukokemuksiakin siis kuitenkin on. Tällä viikolla niitä lienee ainakin kaksi. Ensimmäinen oli se, että niin toivottomalta kuin se hetki sitten vielä näyttikin, niin nyt jo jalalla voi muutaman kampikierroksen pyöräyttää. Pyöräilystä ei tosiaan puhuta, jalan on oltava melko lailla kantapää polkimella ja joka kierros kiristää ja sattuu ja tuntuu, mutta siitä se lähtee. Tällä viikolla, kymmenen kierrosta päivässä, ensi viikolla sitten kaksikymmentä.  Toinen iloinen juttu on, että tällä viikolla olen tehnyt ensimmäisen oikean "reenin", kävin testaamassa, voinko vesijuosta ja vesijuoksin kauheasta tuskasta (veden vastus on yllättävän kova) huolimatta 10 minuuttia. Tämän päälle vielä potkin viisi minuuttia (sekin sattui, vaikkei polvi edes siinä taivu), josta itse asiassa ihan uin 50m. Ei kuulosta paljolta, mutta tällä olkapäällä se on melko runsaasti. Nauratti oikein, kun perusuinnilla altaan päästä päähän pääsi 17 vedolla, kun paras suoritus koskaan on 15 vetoa, ei siis ihan täysin liene uintitaito kadonnut. Uidahan en oikeasti ehkä enää koskaan voi, mutta aina voi yrittää, ensi viikolla uin jo 75m.

PS. Kepit on heitetty kokonaan nurkkaan. Se on melkoinen huippujuttu myöskin!

torstaina, toukokuuta 21, 2015

Mustaa valkoisella

Välillä (= noin aina) kuntoutus turhauttaa aika lailla, kun tuntuu, että asiat ei etene. Voimaa ei tule lisää, polvi ei taivu enempää ja kiputaso pysyy samana. On siis aika muistuttaa ihan itseäänkin, että onhan tässä parin viime viikon aikana edistytty vaikka kuinka:

  • pystyn käymään suihkussa seisaaltaan, eikä jakkaralla istuen
  • pystyn pukemaan sukat ja housut seisaaltaan
  • voin kävellä yhdellä kepillä
  • pystyn viemään ihan itse roskat
  • pärjään työpaikkaruokalassa ilman apua
  • voin juoda teetä sohvalla, koska pystyn kantamaan teekupin keittiöstä myös olkkariin
  • pystyn seisomaan yhdellä jalalla myös vammajalalla
  • ohitin eilen ensimmäisen normaalisti, suht. normaalilla vauhdilla kävelevän ihmisen kepeillä
  • polvi taipuu todistettavasti pienen lämmittelyn jälkeen yli 10 astetta enemmän kuin toissaviikolla
  • kipulääkkeitä ei tarvita yöksi kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa
  • ruoanlaitto yms. pitempään seisaallan olo ei väsytä polvea
  • tänään menen ensimmäistä keraa salille - ainakin tekemään polvijumppaa ja haistelemaan tunnelmaa, vielä pari viikkoa sitten en olisi edes päässyt salille 
  • olen jo istunut pyörän päällä
Kunto(utus)pyöräni, huomaa muodikkaat pyöräkengät

Motivaattoriksi itselle viritin Lucyn odottamaan olkkarin nurkkaan. Ei ehkä fiksuin mahdollinen kuntoutuspyörä, ja olishan mulla tossa Iisakin, joka ehkä olis hieman parempi, mutta... Traineri nyt vain sattuu olemaan tällä hetkellä 26-tuumaisen kiekon asetuksissa ja sen vaihtaminen 28-tuumaan on jo terveenäkin tuskallista, saati nyt, kun en pääse lähellekään kyykkyyn. Kuntoutan polveni siis tri-pyörällä, eihän siinä sitten mitään. Jostain pyörätyökalupakin (kyllä, mulla on pyöräjutuille oma :) pohjalta löytyi vielä flattipolkimetkin, lienee kuitenkin parasta aloittaa niillä. Nyt sitten istuskelen pyörän päällä päivittäin fiilistelemässä ja venytän polvea niin pitkälle kuin kampea saan käännettyä, onhan tääkin nyt jo jotain :)

sunnuntaina, toukokuuta 17, 2015

Kuntoutus alussa


Reilu viikko sitten matkustin Kelan tukemasti taksilla Peijaksen sairaalaan pelonsekaisin tuntein: onko luutuminen alkanut hyvin ja ennen kaikkea, onko polvilumpio luutunut oikeaan asentoon. Lääkärin mukaan kaikki oli niinkuin pitikin ja pääsinkin eroon ortoosista.
Parempi kuin tasan 8 viikkoa sitten, jolloin matkustin juurikin ambulanssissa...

Fysioterapeutti ei sitten ollut kovinkaan tyytyväinen ollenkaan, koska a) en ollut rasvannut ja hieronut arpea ja b) polvi ei taipunut sitä toivottua 90 astetta ja c) koska en osannut kävellä kepeillä niin, että olisin laittanut painoa jalalle tarpeeksi. Sinänsähän hieman minua kismitti melko paljon ko. suhtautuminen, koska olin ensimmäistä kertaa fysioterapiassa (vaikka lääkärin ohjeissa olikin, että 3 viikon kohdalla ensimmäistä kertaa olisi pitänyt käydä, ei minulle tätä käyntiä kuitenkaan suvaittu antaa) eikä kukaan ollut ikinä maininnut mistään arpien hieronnasta tai antanut mitään muitakaan ohjeita. Reisilihas varsinkin oli myös niin kadonnut, että tuntui, että jalka petti heti alta. Jalan taivutuskin sattui aivan järjettömästi ja jalan ojennus suoraksi istuessa osoittautui täysin turhaksi yritykseksi (tämä oli siis ollut kielletty tähän asti). No, jumppaohjeita sitten annettiin ja eihän tässä ole muu auttanut kuin jumpata.

Jos polvi saatiin taipumaan fysioterapeutilla 85 asteeseen, niin nyt ollaan viikossa edetty ehkä reilu 5 astetta. Tuskastuttavan hidasta on siis meno. Polven taivuttelu sattuu edellen ihan järjettömän paljon ja ennen jumppaa onkin pakko ottaa särkylääke. Mulla on edelleen melko hyvä kipukynnys, mutta tää taipumiskulman suurennusprojekti on tuonut kyllä tuskan kyyneleet silmään aika monta kertaa. Ja vielä tuokin. Mun suuri tavoite on, että kesäkuun alkuun mennessä pääsisin ajamaan ekan kerran trainerilla (siis pienimmällä vaihteella ja pienimmällä vastuksella). Tämä olisi jo sallittua, jos polvi vaan taipuisi, mutta kun ei siis taivu. Taipumaa tarvittaisiin vielä tuollainen 15 astetta lisää pyörällä ajamiseen. Sitten kuntoutuminen varmaan helpottuukin aika lailla.

Kepeillä joudun kävelemään vielä tovin, mutta maanantaina olisi tarkoitus heittää sisätiloissa toinen keppi menemään ja viikon lopulla sitten ulkonakin. Ja reilun viikon päästä aletaankin kulkemaan sisällä ilman sitä yhtäkin keppiä. Teoriassa tän voisi tehdä vähän aiemminkin, mutta puhuttiin fysioterapeutin kanssa, että näin kannattaisi kuitenkin edetä, jotta ontumisvaihe jäisi pois - siitä kun voi olla aika paljon haittaa. Tällä hetkellä vielä huomaa, että jalka on ihan vempula, jos esim. yrittää seistä yhdellä jalalla ilman tukea (se on siis ihan sallittua, kun polvi on suora) - ei vaan riitä voima. En olisi ikinä uskonut, että mun lihakset voi vaan kadota noin totaalisesti!

Kaihoisasti olen katsellut ulkona lenkkeileviä ja pyöräileviä ihmisiä ja vielä kaihoisammin olen lueskellut kisasuunnitelmia ja -raportteja muiden blogeista. Jotenkin sitä toivois, että nää vastoinkäymiset alkaisivat loppumaan ja polvi kuntoutuisi kivasti ja olkapääkin kokisi jonkin ihmeparantumisen... Olen toki tehnyt olkapäätä silmälläpitäen kaiken, mitä olen voinut tässä polvea parannellessa, mutta tuo kaikki ei mitenkään kovin paljoa ole ikävä kyllä ollut. No, ehkä mä syksyllä jo juoksen, viime kerrasta alkaakin olla kohta aikaa kohta jo kymmenen kuukautta...