Pyöräily Helsingissä

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, millaista on pyöräillä Helsingissä (siis ei urheilupyöräillä, vaan työmatkapyöräillä) ja verrata tätä Tampereen ja Tanskan pyöräilykulttuureihin. Turku jää postauksesta pois, koska sielä en pahemmin pyöräillyt muuta kuin kuudelta uimaan ja sitten lenkkiä ja nämä molemmat tilanteet siis eroavat aikas lailla normipyöräilystä.

Viimeisen sysäyksen tähän postaukseen antoi tämän päivän järkyttävä onnettomuus, jossa pyöräilijä kuoli, kun auton ovi avattiin suoraan päin näköä ja pyöräilijä lensi bussin alle. Ehkä jopa onnettomuutta enemmän järkyttivät kommentit, joissa monissa todettiin epäsuorasti tämän olevan oikeastaan pyöräilijän vika, varmaan ajoi liian kovaakin jne. Mulle on itselle käynyt kerran samalla tavalla (ilman sitä ruhjoutumista bussin alle) ja voin kertoa, että ei ollut paljoa vauhtia, ehkä noin 10km/h, kun olin lähestymässä risteystä, jossa oli punaiset. Muistan onnettomuuden kuin eilisen, vaikka siitä on kuusi vuotta aikaa. Olin tienaamassa vähän kinkkua leivän päälle postin jouluapulaisena ja jouluaatonaaton työvuoron oltua ohi piti hakea kotoa tavarat ja lähteä joulun viettoon Eräjärvelle linja-autolla, jonka lähtöön ei ollut liikaa aikaa (ja seuraava linkka meni neljän päivän päästä). Kiltisti ajoin Tampereella Kullervonkatua pitkin ja juuri ennen Tammelan puistokadun risteystä olinkin kanveesissa, kun ovi avattiin eteen. Ajoin siis tosi hiljaa ja ovi aukesi siinä vaiheessa kun olin jo auton perän kohdalla, eli eipä siinä ehtinyt reagoimaan mitenkään. Autoilijan selitys oli, että "kyllä mä katoin, ettei sieltä tule autoja". Pahasti ei onneksi tuolloin käynyt, polvi tosin tuli kipeäksi ja Crescent vähän kolhiintui, mutta pääsin onneksi silti ajoissa joulunviettoon sillä ainoalla bussilla.  Onnettomuuden vastapuoli oli oikeasti pahoillaan. Niin varmaan oli tänäänkin, mutta se ei paljon auta. Liikenteessä on oltava huolellinen.

No sitten siihen asiaan. Vaikka tääläpäin onkin nyt sattunut kovin ikäviä, on Helsingissä silti mielestäni melkoisen hyvin pyöräilyasiat. Täällä ei ole joka paikassa täysin käsittämättömiä yhdistettyjä kevyen liikenteen väyliä, joita Tampere on pullollaan, vaan ainakin minun käyttämilläni reiteillä monissa paikkaa jalkakäytävä ja pyörätie on erotettu. Autoilijat yrittävät edes vähäsen ja en ole meinannut jäädä auton alle kuin ehkä viisi kertaa näiden puolentoista kuukauden aikana, jotka olen täälä asunut. Se on vähän se, jos vertaa siihen, että Tampereella tämä oli käytännössä päivittäistä. Tampereella myöskään autoilijoita ei voisi vähempää kiinnostaa joku pyöräilijä. Tyypillistä tamperelaista käytöstä kuvaa tapaus, kun olin polkemassa kaatosateessa (taas vauhti oli maltillinen, n. 20km/h) kotiin läpimärkänä. Olin tulossa risteykseen, josta tarkoitus ajaa suoraan, paikalla oli siis suojatie ja pyörätien jatke. No, kolmion takaapa ilmestyi siihen keskelle suojatietä yhtäkkiä auto ja mä jouduin jarruttamaan. Siinä sitten vähän kohauttelin olkiani, että mitenkäs tässä näin kävi, kun autosta ei perinteiseen tapaan päässyt ohi edestä eikä takaa ja siihenpä  kuski vastasi näyttämällä mulle keskaria! Että näin (ja kyllä, näytin kyllä sitten takaisin, en mäkään nyt ihan kaikkea suostu tyynesti ottamaan vastaan). Hienoa liikennekasvatusta muuten sille pelkääjän paikalla istuneelle n. 10-vuotiaalle pojalle. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, Tampereella kääntyvät autot eivät väistä, ajoradalla ajettaessa ei oikealta tuleva pyörä olekaan etuajo-oikeutettu ja torvet soi, kun esim. ajan Satakunnan sillalla ainoalla mahdollisella tavalla, eli ajoradalla. Tampereella oppii onneksi tarkkaavaiseksi, sillä siellä pyöräilijä on lainsuojaton, jonka pinnojen väliin voi hyvin tunkea sateenvarjon (kun kävelee siinä Tampereen melkein ainoalla oikealla pyörätiellä), pyörätiet ovat yleisiä parkkipaikkoja, pyörätiet loppuvat kuin seinään ja lisäksi tunnetusti pyöräilijä on pelkkä köyhä ituhippi, joita ei keskustaan tarvita, jotta autoille olisi ne kaikki kymmenen parkkipaikkaa Hämeenkadulla.

Kun saavuin Helsinkiin tuosta Suomen pyörävihakaupungista, tulin melkein paratiisiin. Täällä jutut toimii paljon paremmin. Autoilijat eivät vihaa minua. Se on hämmentävää. Toki täälläkin törttöillään, tukitaan suojatiet jne, mutta en ole esim. kertaakaan meinannut jäädä oikealle kääntyvän auton alle suoraan pyörätietä ajaessani. Bussi on kyllä kiilannut todella pelottavasti ja muutenkin ammattiautoilijat tuntuvat olevan röyhkeimpiä. Täällä olen myös kokenut sen, että jo kertaalleen suojatien päälle ajanut auto on peruuttanut pois tieltä, kun olen ajanut (etuajo-oikeutetusti) pyörätietä. Työmatkareittini on melko sujuva, erityisesti Vallilaan asti pääsee tosi kivasti. Sitten Vallilan teinikoulupojat kyllä tukkivat pyörätietä usein, mutta pääasiassa täällä ei kävellä pyörätiellä. Runeberginkadulla on yksi vaaranpaikka, kun bussikaistaa ajaen itse menen suoraan, mutta muut autot kääntyvät. Ainoastaan kerran selvästi näyttämäni suuntamerkki, että jatkan suoraan ei ole toiminut ja tuli melko vaarallinen tilanne, mutta olenkin alkanut pehmenemään Tampereen paaduttamasta pyöräilyilmastosta, koska "eihän se ollut edes lähellä". Täällä on myös kivoja pyörätaskuja yms . Puutteitakin toki on. Ykkönen on opastus. Kehä ykkösen pyörätiestä näen vieläkin painajaisia, en mene sinne enää ikinä, koska en löydä pois vaan joudun harhailemaan siellä ikuisesti. Pätkä Märskystä Sturenkadulle on myös haastava. Kadulla on jotain ihan pyörätieltä näyttävää, mutta kun ei ole merkkiä, niin ei siinä kai saa ajaa. Muitakin hankalia paikkoja on, mutta toistaiseksi olen vielä lopulta selvinnyt. Yksi Helsingin hienouksia on  muuten se, että täälä ei ole mitenkään erikoinen, jos ei omista autoa. Tampereella ei voitu alkuunkaan ymmärtää autottomuutta, koska kaikkihan auton haluaa, kun se on niin kätevä. Erityisen kätevä se on kilometrin matkoilla kauppaan maitoa ostamaan, kun ensin sitä autoa lämmitetään puoli yötä ja sitten se vielä kaivetaan lumihangesta. "Siis miten sä voit ajaa pyörällä talvella, eks sun tuu kylmä?" "Ostaisit nyt jo sen auton, miten voit elää ilman sitä." Niin, mutta siis mielestäni pyöräily Hesassa on ok. Mielipide olisi varmaan toinen, jos en olisi ajanut kymmentä vuotta Tampereella, mutta kun vertailukohta on Tampere, on Helsinki tosi hyvä pyöräilykaupunki.

Miten asiat sitten voisivat olla. No paljon paremmin. Tanskassa se toimi. Ei vaaratilanteita, kaikki kunnioittivat toisiaan liikenteessä, ei torvensoittamista, keskisormia. Toisaalta ei myöskään valottomia ninjapyöriä tai sääntöjä rikkovia pyöräilijöitä, joita Suomessa on ihan riittämiin. Itse asiassa oman subjektiivisen laskelmani perusteella olen tullut siihen lopputulokseen, että pyöräilijät törttöilee enemmän Helsingissä kuin autoilijat. Ja kun aina vedotaan siihen, että hyvähän sielä on, kun ei tule lunta jne, niin voin kertoa, että tuona vuonna kun Aarhusissa asuin, oli poikkeuksellinen talvi ja lunta tuli. Pyörätiet aurattiin ensin ja asiat rullasi pyöräilyn osalta (autoilijat olivat enemmän ongelmissa, kun eivät omista kunnon talvirenkaita). Lisäksi Tanskassa satoi ja tuuli koko ajan, mutta nämä perinteiset suomalaisten pyöräilemättömyystekosyyt eivät vähentäneet pyöräilijöiden määrää mitenkään. "Ei ole huonoja säitä, on vain huonoja varusteita."

Viikonlopun ruokalista

On syötävä, jotta jaksaa reenata. Oon siis syöny. Viime viikonloppuna menyyssä on ollut mm.

 Täysjyvälasagnea

 Jääkellarin lohella (oli muuten helppo tehdä) ja turkkilaisella jogurtilla täytettyjä lettuja

Raparperiruukkuja vaniljajäätelön kera.

Kaikki kolme kokkailua onnistui hyvin ja ruoat oli vallan maistuvia (ainahan mun kokeilut ei onnistu, vaikka kaikki on syödyksi tulleetkin, makuhermoni ovat vain vähän vaativat). Erityisesti noi raparperiruukut oli loistavia, ulkonäkö ei nyt ehkä ihan anna täyttä oikeutta ruokalajille, mulla kun ei ole taiteellista lahjakkuutta pätkääkään.

Oon vieläkin niin kovin iloinen lauantaista. En ymmärrä, mistä se vauhti taas kisaan löytyi,  kun vielä kolme viikkoa sitten en pystynyt juoksemaan tuota vauhtia edes tonnin vetoja. Sunnuntaina hyvä mieli jatkui, kun kävin polkaisemassa syksyn vika maantielenkin. Oli ihanaa ajaa pitempään ihan yksin auringonpaisteessa ja vaikka meno oli väsynyttä, niin ei haitannut. Iltauinnit Märskyssä on kanssa hienoja. Hienointa niistä tekee ehdottomasti se, että reenin jälkeen voi mennä vielä vähän sinne "hieronta-altaaseen" lillumaan ja rentoutumaan. Aamu-uinneilla rentoutuminen kannattaa jättää väliin, jottei nukahda kesken luennon pidon :) Pikkuhiljaa pitäisi kyllä alkaa toimimaan vähän Porin kisoja silmällä pitäen. Tän aamun Pingviinien Helsinki-jaoksen reenit oli laiskaa potkimista, kun Tampereella kuulemma vedetään sarjoja tyyliin 4x100 nelosta. Koskahan mä oon uinu viimeks muuta kun ykköstä tai kakkosta? Ehkä heinäkuussa. Huomena on ansaittu lepopäivä kropalle, aivot yrittää taas ymmärtää tanskaa.

Ronssia rantakympillä

Snorkkeli reppuun ja kehonhuoltotunnille. Selkä kuntoon ja kohti Otaniemeä, onneksi jokerilinja kuljettaa, niin ei tarvitse pelätä eksymistä. Kisapaikalle ehdin passelisti, sillä en joutunut jonottamaan kovin kauaa. Kohta paikalla olikin sitten muutaman sadan metrin jono, mitä en kyllä yhtään ihmetellyt, sen verran hidasta toiminta siinä tiskillä oli. Pitkät verrat ja vk-lenkki alkakoon. Hetkinen, viisi minuuttia ennen lähtöä kerrotaan, että lähtöä siirretään, koska kaikki ei ole ehtineet hakea numeroansa. Hieno homma, t-paita ja shortsit tällä kelillä on vähän viileet ja en nyt viittisi enää verrata lisää.

Vielä kolme sekuntia ennen lähtölaukausta kuvittelen juoksevani kivan vk-lenkin 4.30 vauhtia, puoli sekuntia lähtölaukauksen jälkeen olen jo päättänyt yrittää 4.10 vauhtia ja jos ei olla kympin sakissa niin karkkipäivää ei tällä viikolla sitten ole. No niin Kipsukka, juokse nyt suklaankiilto silmissä.

Eka kilsa 4.00. Jahas, tänään tapahtuu katkeaminen. Toka kilsa 4.00. Jahas, katkeaminen taitaa tulla aika pian. Kolmas kilsa 4.05. Parempaan suuntaan mennään. Sitten ei enää ollutkaan käsitystä kilsa-ajoista, en nimittäin tietenkään muistanut, että mun mittarissahan on se lap-toiminto. Neljännen kilsan jälkeen alkaa tuntua kamalalta. Niin kamalalta, että sellaiselta saisi tuntua vasta kahdeksan kilometrin jälkeen. Kuudennen kilsan jälkeen on reitin ainoa mäen tapainen, pahalta tuntuu, mutta lyhyt se oli. Varsinkin kun kymmenen metriä edessäpäin viuhtoo poninhäntä, jonka olen jo kauan aikaa sitten päättänyt ohittaa. Poninhäntä pinkoo aika kivaa vauhtia ja vähän alkaa huolestuttaa, josko sittenkään pystyn ohittamaan. Kahdeksassa kilsassa tiedän, että selviän tästä. Alle 10 minsaa jäljellä ja menen poninhäntätytön ohi. Sitten alan yökkäilemään. Voi apua, tämän pitäisi tapahtua vasta loppusuoralla. No, paha olo helpottaa, kun  alan metsästää seuraavaa naista, joka on selvästi väsähtänyt melko pahasti. Yhdeksässä kilsassa saan seuraavan "uhrin" kiinni, mutta tyttöpä ei päästä ohi vaan kiilaa. Sillä lailla. Ohitan sitten, mutta tyttö menee heti takaisin ohi. No, jäänpä vähän hiillostamaan tähän taakse. Sadan metrin hiillostus riitti ja tyttö jää taakse. Mutta missä on maali? Tätä vikaa kilsaa on juostu jo kolme minuuttia ja kun kentälläkin juostaan vielä kolmesataa metriä, niin pitäis kyllä kohta alkaa tulemaan. Ei se tule. No nyt tulee aukio, tossa on kympin kyltti, aikaa mennyt alle 41 minsaa. Hienoa, täähän on ylipitkä. Ja mä en jaksa enää yhtään. Ollaan kentällä. En pysty, tuskaa. Hyytymistä, mutta niin vain pääsin maaliin ja loistava kolmossija plakkarissa. Jos matkaa olisi ollut vielä puoli kilsaa, musta olis kyllä menty ohi, sen verran vauhti kyllä hidastui lopussa. Matkaa oli siis pirulliset 460 metriä liikaa ja aikaa meni 42.34. Vauhti 4.05, mistä en uskaltanut uneksiakaan. Palkintojen jaossa selviää, voittajan nimen kuultuani, miksi samalla radalla uintitreeneissä uivaa seurakaveria ei näkynyt enää lähdön jälkeen, on vähän eri tason juoksija kun minä. Palkinnot olivat muuten kohdillaan, 50 lahjakortti Sellon Intersportiin ja karmean ruma pokaali. Kun työnantaja maksoi osallistumisen, niin tässähän tuli ihan tienattua :)

Sitten kohti Märskyä ja palkintona loistokisasta inhokkejani potkuja (siksi se snorkkeli oli mukana...) ja lähtöhyppyjä. Mutta sitä ennen suklaata ostamaan.

Olen tosi iloinen. Iloa ei hälventänyt edes täydellinen eksyminen kun yritin Märskystä kotiin. Miksi bussi, jossa lukee Oulunkylä, ei mene Oulunkylän asemalle? Tarvitsen jonkun paikallisoppaan tänne. Puolet uintikamoistakin unohtui Märskyyn, mutta haetaan ne sitten huomenna. Samaan tapaan kun eilen tuli haettua Pirkkolasta sinne torstaina jäänyt uikkari. Oppaan lisäksi tarvitsen jonkun muistuttelijan.

Testissä: rengasraudat

Testi on suoritettu vuosina 2009-2011. Ultimatum-testikappaleena ovat olleet CC:ssäni olevat Vittoria Randonneur renkaat, jotka ovat tuottaneet pulmia allekirjoittaneen lisäksi eri foorumien mukaan muillekin. Renkaat ovat sitten kyllä olleet kovin loistavat (ei rengasrikkoa kertaakaan näillä), mutta kun renkaan poissaaminen vanteeltakin vie jo 15 minuuttia ovat nämä melkoinen haaste (vrt. Pro Raceen en tarvitse enää edes rengasrautoja kun laitan rengasta takaisin paikoilleen...). Erinäisiä rengasrautoja on siis kokeiltu ja ohessa testin tulos.

Savonia, aito ja alkuperäinen rengastyökalu, jota käytettiin jo aikoinaan Crescentin talvirenkaita vaihdettessa. Vääntyy, ei toimi. Bonusta monikäyttöisyydestä, loistava erityisesti jälkiruoissa.

PRO rengasraudat. Vääntyy vaikka 360 astetta, mutta ei auta pätkääkään renkaan vanteelta irti saamisessa/vanteelle saamisessa. Toisaalta ei lohkeile, mistä bonuksia. Hylätty kehnona.

Halpismalli Tanskasta. Ostettu varmaan 7 elevenistä kympillä (kr, eli noin 1,5 eurolla), Tanskassa saa erinäistä peruspyöräkamaa mistä vain. Toimi Trekin alkuperäisissä renkaissa tosi hyvin, ei oikein tehoja Randonneureihin. Paremmat silti kuin PRO:t.

Tacx. Kuulemma hyvä. Olen eri mieltä. Näillä on kuitenkin mahdollista saada rengas vaihdettua, jos on tarkkana. Itse en ollut ja siksi rautoja jäljellä enää kaksi kappaletta.

Park Tool. Hyvä. Toimii. Pelastaja. Miinusta siitä, että pää saattaa lohjeta. Kivan värinen. Kuuluu luottokamoihini. Käytä sinäkin.

----

Urheilupuolella on valoa näkyvissä. Sain tehtyä treenisuunnitelman rungon, joten saan tähän juttuun vähän ryhtiä ja välttynen pahimmilta yli-/alilyönneiltä. Uinnissa hetkittäin olen onnistunut tekemään ehkä jopa puoli vetoa kohtuullisesti, joten tilanne ei ole ihan toivoton kai kuitenkaan. Tämän päivän treenien jälkeen selkäkään ei ollut kovin kipeä, kun kerrankin viisaasti jätin delffarit väliin ja tein selärin potkuja. No, jos selkä ei ole kipeä, niin vasurin sormet on vähän pois pelistä, kun onnistuin saamaan potkun suoraan rystysiin. Lauantainen kymppi menee varmaan ihan päin mäntyä, ja varmaan oikeasti juoksen sen lenkkinä. Sunnuntaina käyn fiilistelemässä Silvian kanssa vikan lenkin, sitten puunaan sen sisäkuntoon ja siirryn ulkopyöräilyssä CC:hen. Pitäisi löytää nyt vain kivoja polkureittejä, joita jaksaisi tahkota, maantiellä en pääse Trekillä eteenpäin ollenkaan.

Selkää varten sain vihdoin varattua myös fyssarin. Turun hieroja (jota kaiholla kaipailen vieläkin) suositteli yhtä henkilöä ja hänelle soitin. Kiireinen mies tuntuu olevan, kun ajan sain kuukauden päähän, mutta tyyppi onkin olympiajoukkueiden fyssari. Ehkä kelpaa siis mullekin :)

Eilen alkoi tanskan kurssi. On aika haastavaa... No, ääntäminen on aivan kummallista, ja asiaa ei auta yhtään se, että en päässyt ekalle kurssikerralle viime viikolla ja että kurssin  opetuskieli on periaatteessa ruotsi ja enhän mä ruotsia osaa. Tanskassa oleilu kyllä helpotti, koska mulle on ihan selvää, että frokost on lounas ja uge on viikko jne. Numerojärjestelmä on ihan käsittämätön. Viisikymmentä on puoli kolmatta kertaa 20, mutta se kertaa ja 20 jätetään luonnollisesti sanomatta.  Andre Wickström on muuten samaa mieltä kielen helppoudesta. Kurssilla oli kuitenkin kiva fiilis, ja mukavat Tanskan ajat palasi mieleeni. Ikävä sinne kyllä on.

Eilen tein ruoaksi tosi hyvää Salaattia lappilaisittain. Vähän kalliit raaka-aineet kyllä, mutta maku oli aika täydellinen. Puolukat jätin pois, en tykkää niistä, en ole koskaan tykännyt ja olen varma, että tämä johtuu siitä, että äippä kävi syntymääni edeltävänä päivänä puolukassa (!). Tämän päivän menuussa oli limettinen lohipasta. Lime on viime aikoina ollut mun suosikkiruoka-aineitani ja tämäkin ruoka oli jännän makuinen. Kaffirlimetin lehdet olivat ihan uusi tuttavuus, mutta sopivat kyllä ruokaan. Tämä oli hyvä maun lisäksi myös kovin helppotekoinen, joten kannattaa kokeilla.

 Limettinen lohipasta

Eilisen parasta antia oli muuten työmatkapyörähiillostus. Joku mies päätti, etten pääse siitä ohi, kun tulin risteyksestä taakse ajamaan. Polki putkelta ihan hulluna. No, miehellä sattui olemaan sama reitti kun mulla ja niinpä hänen takanaan ajelinkin sitten kolmisen kilsaa. Sitten taisi katketa selkäranta ja nyppylän päällä ajoi vähän tien sivuun, mutisi hengästyneenä, että mee vaan. Ei havaintoja, polkiko vielä kauan samaa reittiä, laskeskelin Trekillä karkuun pikaisesti. Vähän kyllä hymyilytti miehen toiminta, kun itse ajelin sellaista hitaasti ja hengästymättä vauhtia mutta näitä näkee aika usein. Sama mentaliteetti on tuola uimahallissa usein päällä, eilenkin Märskyssä jouduin ohittamaan yhden miehen ainakin viisi kertaa, kun se joka kerta päätti ponkaista päädystä juuri kun mä alan kääntymään volttiin. Allasetiketin puute on kyllä hieno asia.

Vain yksi päivä kaiken muuttaa voi

Lepopäivä selvästi auttoi, sillä tänään kulki pyörä ihan eri tavalla kuin vähään aikaan. Immersbyntien uutta asfalttia edestakaisin, yhteensä 54 kilsaa. Hyvä lenkki kivalla reitillä ja loistavassa säässä. Ja hyvä mieli, kun ei takunnut yhtään.

Illalla ruoaksi broileripurjopiirakkaa, salaattia ja jälkkäriksi mainiota minttuista mansikkapirtelöä, jota valmistin lahjaksi saamallani blenderillä. 

Huomena alkaa tanska, pitäisiköhän ottaa peruna suuhun mukaan?

Training Camp

Viikonloppu tuli vietettyä urheilupitoisissa merkeissä Training Campilla Noksulla. Perjantaina aloiteltiin sisäpyöräilyllä (jonne minä ulkopyöräilin). Meillä oli Wattbike tonnin tempokisat ja mähän sain "kunnian" olla heti ekassa ajoparissa  muutaman verraminuutin jälkeen. Ikinä silläkään värkillä ajanut, ja vaikka satulan saikin oikealle korkeudelle, olisi pitänyt varmaan vähän muitakin juttuja vekottimesta säätää, nyt oli aika vaikea ajaa. Itse tonni meni juuri sillain tyhmästi, eli liian lujaa lähdin ja törmäsin seinään sitten aika pian ja raahauduin maaliin asti. Aikaa meni kuitenkin alle 1.22, joten kai se ihan ok oli. Seinään törmääminen oli muuten tasan yhtä tehokas kuin Teneriffan uintileirin satasella eli vähän olisi kannattanut taktiikkaa muuttaa.

Lauantaina sitten ajelemaan Pyynikille. Ryhmässähän en oo ikinä ajanut, eli tämä oli ensimmäinen haaste, kun ajettiin Pynsän muunneltua pyöräkisareittiä ylös alas. Melkein kaikilla muilla oli tripyörät, joten alamäissä tuli turpaan aika pahasti, mutta ylämäissä sitten porukka taas kasaantui (toki siis meidät oli  jaettu kahteen ryhmään ja ne toiset meni menojaan). PK-sykkeistä ei kyllä ollut tietoakaan, mutta ei tainnut olla kaikilla muillakaan ainakaan koko aikaa. Yhteensä seitsemän kierrosta ajettiin kiihtyvästi ja vasta vikalla jäin vähän, eli ihan positiivisesti yllätyin, kun mä en ole kyllä mikään mäkikuningatar. Hienoa oli, että sain hyvää konkreettista oppia ajolinjoista. Tätä ei kirjoista opi. Sitten lähdettiin vielä juoksemaan Pispalaan yhteensä 1200 rappusta. Nyt olikin paljon kivempaa, vaikka mulla väsyikin kädet (!) aika lailla, melkein pahemmin kuin jalat. Illemmalla ravintoluennon jälkeen vielä uitiin ja totesin taas, että olen aivan hukassa uintini kanssa, siitä ei tule vain yhtään mitään.

Sunnuntai alkoi aamu-uinnilla. Tekniikkajuttuja (reisille meni) ja sitten vielä lättäri-pullarisettiä. Jotain positiivistakin löytyi, kun lättäreillä oli ihan jees uida, vaikka edellisestä kerrasta on jo pari kuukautta. Parasta oli kyllä se, että uin oikeasti ykköstä, kuten pitikin, eli maltoin mieleni. Uinnin jälkeen käytiin katselemassa uintitekniikkavideoita. Samoja juttuja sielä oli kuin ennenkin. Hassua kyllä on se, että ihmisillä on aika erilaisia näkemyksiä siitä, miten pitäisi uida. Uskoako uimareita, jotka pääsee pirun lujaa, muttei tiedä triathlonista oikein mitään, vai triathlonisteja, jotka ui heikommin, mutta jotka ovat lajin konkareita? No, mun potkut on paskaa ja nilkat ei taivu, kädet seilaa milloin missäkin, että ehkä nää nyt ensin kuntoon. Iltapäivällä oli sitten vielä pk-lenkki kuuluisaan Sasin nousuun ja Jumesniemeen. Mähän en sielä tietenkään ollut ajanut ja aika pelonsekaisin tuntein lähdin matkaan, kun en tiennyt, mitä odottaa. Sen olin kuullut, että pk ei aina ole pk:ta. Kävin varmistamassa kyllä vielä, että mua ei jätetä yksin sinne harhailemaan, jos tipun kakkosjengin vauhdista ;) Maantiepyörällä oli taas vähän vaikeeta, kun muutenkin olin porukan heikoin pyöräilijä. Alamäissä ja niiden jälkeen joutui polkemaan aivan tuskassa, että sai muut kiinni. Sitten kun en oikein uskalla ajaa edes tarpeeksi lähellä peesissä, niin välillä oli aika vaikeaa. Sasin mäki - no se oli pettymys. Olihan se pitkä, joo, mutta varsin loiva. Himmailin, kun odotin sitä kunnon mäen alkua ja sitten, hups, se mäki loppuikin! Loppumatkasta paineltiin vielä aika kyytiä ja taas oli alamäet pahimpia pätkiä, kun joutui polkemaan niin tosissaan. No, 74 kilsaa taitettiin reippaasti alle 2,5 tuntiin. Onneksi triathlonissa paras on aina vikana ja loppuun nopean kenkien vaihdon jälkeen vielä kevyt lyhyt juoksu. Jostain kumman syystä askel oli kevyt kuin mikä, ja rullasi mukavasti.

Kokonaisuudessaan leirillä oli mukavaa ja oli tosi kivaa olla taas muiden hurahtaneiden seurassa. Kun sitten  vihdoin puoli yhdeltätoista oltiin Silvian kanssa takaisin Helsingissä olisi tehnyt mieli vain mennä nukkumaan. No, en mennyt, vaan aloin tekemään malliratkaisuja! Venytelläkään en ehtinyt. Selkä kesti leiriä jokseenkin ok:sti, mutta kyllä se pitäisi saada kuntoon nyt aikas lailla pian. Uintitreeneistä ei tule mitään tätä menoa, ja laji on niin hukassa.

Tänään pidin ylimääräisen lepopäivän. Totesin tämän tulevan tarpeeseen, sillä kroppa on vähän nuhaisen oloinen ollut jo monta päivää ja univelkaakin on. Viime viikon juoksutestit menivät ihan reisille ja muutenkaan ei oikein kulje. Leirillä sitä paitsi muistutettiin palautumisen tärkeydestä, joten koin lepopäivän fiksuksi vedoksi tähän kohtaan. Lauantain kympin kisa taitaa vaihtua varovaiseen vk-lenkkiin, kai sitä nyt yhden voi vuodessa vk:takin juosta, kun kerran työnantaja maksaa.

Seuraavat suunnitelmat

• 24.9 Rantakymppi, Espoo
• 21-23.10 Pitkän radan mastersmestaruuskisat, 800 VU, 50 VU, 100 VU, 200 VU + mahdolliset viestit, Pori
• (Äärimmäinen ehkä 30.10 Hirvihölkkä, 10km tai 15km. Kun menee melkein kotioven ohi, Hertsikka)
• 31.12 Orbicon Nytårscup 4. runde, 5/10km, Aarhus, Jylland, Danmark, entisillä kotinurkilla on päästävä juoksemaan
• 25.2. Finland Ice Maraton, 100km, Kuopio
• 4.3.2012 Puolipirkka vapaalla, Jämi-Teivo

Näillä siis mennään, uintikisat on varmasti katastrofi, juoksuista en tiedä, luistelu on ehdoton seuraava  päätavoite ja Aarhusissa fiilistellään ja nautitaan (eli mun tapauksessa raastetaan pää punaisena).

Eilen tehtiin taas oppaan johdolla pyörälenkki, Tuusulanjärvi kierrettiin ja ajoittain olin jopa kartalla (siis silloin kun bongasin tuttuja luistelupaikkoja, muulloin olin aivan kuutamolla taas). Lenkkireitti oli tosi mukava, matkaa kertyi jotain 85. Itsehän olin kyllä aika heikossa hapessa vaikka mentiinkin hiljaa ja jäin mäissä tavallista enemmän, ja salaa toivoin, että tulisi joitain pätkiä, joissa voisi hyvällä omallatunnolla roikkua peesissä (no eihän niitä tullut). Onneksi sentään Silvia ei ollut väsynyt (paitsi etuvaihtaja kenkkuilee), joten alamäkeen sain rullailtua lujaa, kun mun ajoasento taitaa olla "vähän" aerompi kuin oppaan. Tänään on otettu sitten rennommin, eli pikkutangolla salilla pari laiskaa kyykkyä, kankeaa joogaa ja työmatkapyöräilyä. Olen käynyt nyt parilla eri vetäjän joogatunnilla, enkä ole oikein löytänyt ohjaajia omakseni, erityisesti kun ei ole tehty mun lempparia, aurinkotervehdystä. Harmittaa vähän tämä. Pilatesohjaaja löytyi kerrasta, oli tosi hyvä ja myös kehonhuollon vetäjästä tykkään. Täytyy varmaan ensi viikolla yrittää vielä kolmatta joogatuntia, koska laji olisi mulle ehdottoman hyödyllinen.

Lautasella oli tänään Artisokkabroileria ja uunijuureksia. Artisokat on tosi hyviä, uunijuurekset maistuu aina ja niinpä tämä ruoka ei todellakaan pettänyt.

Loppuun laitan vielä moneen kertaan kiiteltyjen munakoiso-halloumipiiraiden ohjeen, jos jotakuta kiinnostaa. Ainesyhdistelmä kuulostaa oudolta, mutta on todella hyvä. 75 piirasta katosi alta aikayksikön ja oli Louhisaaren siman (jota väsäilin siinä EM-kisa- viikonloppuna talkoiden jälkeen/ennen yömyöhään/aamuvarhaisella) ohella juhlieni hittituote.

250g voitaikinaa
muna tai maitoa voiteluun
1rkl tomaattipyreetä
375g munakoisoa viipaloituna
2rkl oliiviöljyä
5 tomaattia viipaloituna
125g halloumia ohuina viipaleina
silputtua oreganoa
(suolaa) ja pippuria

1. Kauli voitaikina (muotoile millaiseksi haluat :), voitele ja pistele haarukalla. Levitä tomaattipyree päälle
2. Sivele munakoisoviipaleet öljyllä ja paista kunnes ovat ruskistuneet hieman.
3. Asettele munakoisot, tomaatit ja juusto pohjalle. Ripottele pinnalle oregano, mausta maun mukaan suolalla ja pippurilla.
4. Paista 25 min 200 asteessa.

 PS. Tykkään kyllä kovasti uusista töistäni. Jotenkin tuntuu hassulta, että on mukavaa selittää päivän aikana noin 37 kertaa, miksi 2ln(6)=ln(4*9), mutta kyllä se vaan on kivaa. Se, kun opiskelija vihdoin tajuaa jonkun jutun sitä kovasti mietittyään, on aina yhtä mukava hetki. 

Saldot ja murua rinnan alla

Sunnuntaista alkanut treeniviikko taisi lipsahtaa vähän suorittamisen puolelle, vaikka yksi lepopäivä olikin mukana (joka kuluikin mukavasti mm. istumalla 1.5 h paikallisjunassa välillä Tapanila-Rautatieasema). Viikon saldoiksi tuli siis seuraavat lukemat

Pyörää 134 km, n. 5h. Lisäksi hyötypyöräilyä 146km n. 6h
Juoksua 4,5h, mistä tosin osa kävelypalautuksia ja verroja
Suunnistusta n. 1h
Uintia 2h
Salia 0.5h
Kehonhuoltoa 3h15min (sisältää joogan, pilateksen, lehonhuoltotunnin ja jumppapalloilun)
Venyttelyä 3h

Venyjä ja kehonhuoltoa en laske kokonaisrasitukseen mukaan, koska nuo ei ole varsinaisesti rasittavia juttuja, vaan huoltavia, mutta hyötypyöräily lasketaan. Viikon saldoksi tuli siis 19h, mikä ei nyt tässä vaiheessa vuotta ole mitenkään järkevää (eikä mun harjoittelussa noin niinkuin muutenkaan kuin ehkä poikkeustilanteissa). Pyöräkilsojakin taisi tulla ennätys, 280. Se on tosi hurja luku mulle. Ensi viikko tuskin tosin on paljon parempi määrien suhteen, kun on treenileiri viikonloppuna, mutta hyötypyöräilyn määrä tippunee nyt ainakin vähän ja suunnistustakaan ei pitäisi tulla.

Meno on ollut viikon aika tukkoista, uinti on aivan hukassa ja juoksukin tökkii, off-season teki siis tehtävänsä. Saas nähdä kuinka sielä parin viikon päästä olevalla kympillä käy. Jos ei viimeistelyviikolla ala askel lentämään saatan kyllä vaihtaa taktiikan kisaraastosta hyvään harjoituslenkkiin.

Tiskikone on palauttanut mut kokkausharrastuksen pariin.

Torstaina väsäsin Pirkan ohjeella jauhelihasukkuloita ja porkkanatagliatellea. Couscous taikinan pohjana kuulosti hyvältä, mutta oli pettymys, en tykännyt. Porkkanatagliatelle sen sijaan oli tosi hyvää.

Tänään kokkailinkin sitten omppu-broilerpaprikoita, perunahallouminyyttejä (joissa tosin paprikan korvasin tomaatilla) ja jälkkäriksi sitrusmarinoitua melonisalaattia. Pääruoka oli aika perusmakuista, ihan hyvää, muttei mitenkään ihmeellistä, mutta entä jälkkäri, taivaallista! Yhtäaikaa kirpeää ja makeaa, tykkään.

Päivän pääruokalautanen.

Pepen tempo 7.9 ja pyörän osapohdintaa

Kauhee kiire tuli, kun töissä ei ykskään printteri toiminut. Trekillä kotiin, pikapika vaatteiden vaihto, Silvia kainaloon ja menoks. Kauheeta vauhtia kaahaten kohti Sotungintietä ja ehdin ihan hyvin. Tiedustelin miten tempossa toimitaan (ei saa kuulemma peesata, jep, ei ongelma mulla, kun en pysy muiden peesissä) ja katselin sivusilmällä, mitä muut tekee.  Taktisesti onnistuin valitsemaan hyvän lähtövälin, eli mun jälkeen lähti joku 10v poika, joka ajoi vain 5km, eli oli suuri mahdollisuus, että musta ei ihan heti mennä ohi. Ekat kaks kilsaa meni ihan jees, sitten alkoi tuntua pahalta. Kääntöpaikalle selvisin, enää puolet jäljellä. Ja sitten alkoi järjetön vastatuuli. Melkoista taistelua oli reitin loppupuolisko, mutta vain yksi mies suhisti ohi. Ja silläkin oli aerokypärä ja levykiekko ja jotkut superajotrikoot (aika rumat ;). Vihdoin oli jäljellä enää 750 metriä, sitten 600, 400, 300, 100 ja vihdoin maalissa. Aika oli 17.56 (tai 54, en muista), ihan siedettävä siis. Ens vuonna lienee kuitenkin helpohkoa (tai sitten ei) parantaa aikaa vähän, jos on parempi pyörä (jonka nimi on sitten muuten Lucy, kun se joskus mulla on), ehkä paremmat kiekot, jätän kaikki juomapullot yms. romppeet pois painamasta, kuski ei ole ajanut 200 kilsaa edellisten neljän päivän aikana, se ei ole käynyt ekaa kertaa salilla neljään kuukauteen jumittamassa jalkoja edellisenä päivänä ja muutenkin sillä on parempi kunto.

Sitten kun Lucy on täällä, rahanmeno vain jatkuu. On hommattava polkimet ja luulen, että myös uudet ulkokumit. Sitten vähän myöhemmin kiekot ja melko varmasti satula aika piakkoin. Satula ei ole ongelma, mun ahteri tykkää niin kovasti Silvian satulasta, että hommaan tällaisen varmaan sitten Lucyynkin. Adamon hankkisin ehkä tosin muuten, mutta epäilyttää sen "nokan" leveys. Testasin bikefittingissä tuota ja oli mun mielestä edestä liian leveä. Niin, mutta polkimiin. Mulla on halvat polkimet nyt, mutta mitä eroa niillä on astetta parempiin? Ja saako siitä muka vielä jotain lisäetua (erityisesti mun tasolla), jos hommaa vielä kalliimmat? Tuskin, mutta saa selittää.

No, sitten niihin renkaisiin. Ei oo kyllä ihan kauheasti vaihtoehtoja olemassa 650c kiekkoihin. Pro racea kai saa, mutta olen hylännyt sen v-mäisenä, vaikka rullaakin hyvin. Sitten vaihtoehtoja on esim. Schwalben ultremo xz evolution, Continental Grand prix 4000 (S-versiota ei saa pienenä), Continental grand prix triathlon (mitä eroa näillä kahdella on?) ja esim. Vittoria Rubinho Pro, sitten on jotain Kendan renkaita ja on niitä muitakin. Sitä en ole tosin kauheasti katsellut, että miten noita saa Euroopasta, ainakin vissiin Continentalia ja Schwalbea saa. Suosituksia?

Ja sitten vielä ne kiekot. Ei oo helppoo ei tämäkään, pikkukiekkoja tekee aika harva valmistaja. Ainahan voisi ostaa Zipp:n 404:t. Jooei, liian kalliit. Hed on samaa kaliiberia, ei käy. No entäs halvemmat vaihtoehdot. Spinergy? Citec? Easton? Nämä on varmaan jo huonot. Ja en edes tiedä näistä kaikista, että saako niitä Euroopasta. Tai sitten ne pitää kasata itse (siis joku muu kasaa). Mitä kiekkoon tarvitaan? Vanne, pinnat ja jotain sinne keskelle. Öö. Ja mistäs ihmeestä niistä vanteista ja muista jutuista taas tietää, että onko ne hyviä, huonoja vai siltä väliltä. Ei voi ymmärtää.

Loppuun lisää kuvia v-mäisestä rengasongelmasta.Valkoinen töhnä lähti onneksi irti ihan kynsilakanpoistoaineella, ettei tarvittu kemman labraa tällä kertaa, ja veloplugitkin sain vanteeseen survottua.

Hyötyajoa ei lasketa?

No niin, eilen kirjoitin, kuinka täällä vähän välillä pelottaa ja mitäs sitten teinkään. Lähdin lenkille Viikin ulkoilureiteille, joilla useimmilla ei ole valaistusta. Menomatkalla oli hämärää, tulomatkalla oli pimeää. Tosin se juokseminen ei tuola kamalasti pelottanut, koska en mä varsinaisesti metsää pelkää, koska tuskin tuola mitään hulluja liikkuu (tai mistäs sitä koskaan tietää). Pimeässä vierailla reiteillä ei ollut kuitenkaan niin kovin helppoa tietää, missä on, olenhan jo kerran onnistunut eksymään kirkkaassa päivänvalossakin tuola. Onnekseni arvasin reitin oikein ja reilun tunnin lenkki kulki kivasti.

Tänään tulikin sitten puuhasteltua lähinnä tuota hyötajoa. Iltarastit oli nimittäin Velskolassa, Nuuksion kansallispuiston lähellä. Silvialla siis töihin ja töistä kohti rasteja. Rasteille päästyäni oli mittarissa jo 42 kilsaa, ja olin jo aika poikki, joten päätin armahtaa itseni ja otin nelosen, joka oli aika helppo. Olin niin kuollut, etten oikein jaksanut edes hiekkatiellä juosta, mutta ehkä tämän väsymyksen takia tein elämäni parhaimman suunnistuksen ilman pummin pummia. Käsittämätöntä! Reittivalinnatkin olivat kohtuullisen fiksuja, eli ei mitään kiipeän kaikki mäet ylös ja alas, vaan että kierrän sata metriä ja vältän kaikki mäet. Aikaa meni reilu 56 minuuttia, vaikka siis todellakin suurimman osan väleistä laahustin lopen uupuneena. Koko suunnistusreissulle olin ottanut mukaan pullon vettä ja yhden taatelipatukan. Onneksi maalissa oli myynnissä energiapatukoita, muuten olisin varmaan kupsahtanut kotimatkalle, kun ne kolme metsässä syömääni mustikkaa ei ihan olis ehkä riittänyt. Kotiin sitten illan hämärtyessä (ilman valoja, hyi!) ja päivän saldo 74 kilsaa, mutta näitähän ei lasketa, kun ei hyötyliikunnasta ole mitään iloa, eks se niin mennyt?

Menomatkalla jouduin muuten renkaanvaihtohommiin. Eturengas tyhjeni ja vaihtaahan tuo piti. Tyrmistys vaihtaessa oli suuri kun havaitsin renkaan reunan (se michelin pro race) jotenkin sulaneen kiinni vannenauhaan (en ole saanut aikaiseksi eturenkaaseen niitä veloplugeja). Samoin sisärenkaassa on ulkorenkaan reunasta kiinni jäänyttää valkoista töhnää, WTF? Alla huonoja kuvia, joista kyllä näkee idean, eli toi valkoinen töhnä on tullut siitä ulkorenkaasta. Vaikka noi renkaat onkin tosi rullaavat ja hyvän tuntuiset, niin en ole niihin muutenkaan kauhean tyytyväinen, sillä keräävät sellaista pikkusirua itseensä tosi paljon, eli uuteen pyörään pitää sitten miettiä jotain muita vaihtoehtoja, joita ei nyt kauheasti ole pikkukiekkoihin edes olemassa. Huomena pitäisi vissiin sitten aktivoitua ja laitettua tuo rengas kuntoon (veloplugit), että keskiviikkona voi tempoilla, michelini saa nyt kyllä välttää vielä.

Loppuun vielä kuva mun nykyisiltä kotihoodeilta. Kuulostaako paikan nimi tutulta Pöpsykkä?

 

Niin ja on ehkä hyvä, että muutin pois Hervannasta. Taas sielä ihan melkein mun entisen kodin vieressä on tapettu joku ja keskellä kirkasta päivää, sielä missä mäkin kävelin melkein joka päivä. Kamalaa.

Satku

Pitihän se tänä vuonnakin ajaa, satku meinaan. Sain lenkille oppaan, joten pystyin keskittymään ajamiseen, enkä kartan (minkä kartan?) seuraamiseen. Jossain Sipoossa me pyörittiin (en yhtään tiedä, että missä) ja sitten Porvooseen tultiin ja sitten vaan Itäväylää takaisin. Sipoon tiet oli kivat, Itäväylä ankea. Monella tiellä oli ihan uus asfaltti ja mikäs sitä peesissä polkiessa. Peesistä oli todellakin apua, syke laski aina toisen selän taakse piiloutuessa 20 pykälää. Ylämäissä jäin aina kyllä vaikka kuinka ja paljon, selvä kehittämisen kohde siis. Lähtöpaikkaa (tai siis sitä paikkaa, mistä osaan jo yksin kotiin) lähestyttäessä todettiin, että joudun ajamaan vielä aika paljon sakkorinkiä, jotta satanen tulee täyteen. Ankea vaihtoehto ei toteutunut, sillä päätettiin käydä vielä vähän katsomassa mulle Pepen tempon reittiä. Olin meinaan maininnut, että pitää käydä keskiviikkona  kellottamassa (surkea) aika ensi vuodelle vertailukohdaksi. Minähän en mitään tempoja ole ennen ajanut, että saas nähdä, miten käy, jos nyt vain suinkin onnistun paikalle menemään. Odottaakohan ne mut maaliin? Njoo, mutta lisälenkin ansiosta mittariin kertyi lopulta reilu 102 kilsaa ja uskomattomasti osasin viimeiset reilut 12 kilsaa yksin kotiin, vaikka pitikin ajaa Kehä III:sta pitkin alkuun vähän. Vähän kyllä teki mieli kääntyä sinne St Petersburg- kyltin suuntaan...

Oli kyllä kohtuullisen paljon mukavampaa ajella toisen kanssa kuin yksinään, täytyy varmaan enemmänkin yrittää hommata ajoseuraa. Hämmentävästi muuten havaitsin, että moikkauksiin vastaamisprosentti oli nyt huomattavasti normaalia parempi lenkin ajan,  paitsi nillä pätkillä, jotka ajoin yksinään, näillä kukaan ei moikannut. Yleisestikin mulle moikkaillaan tosi huonosti ja tää onkin saanut mut pohtimaan, että onko sellainen sääntö olemassa, että moikata ei saa a) tytöille b) hitaille ja c) valkoisille (ja vaaleanpunaisilla teksteillä varustetuille) pyörille. Pakkohan sen näin on olla, ei tätä muuten mikään selitä. Nytkin siis varmaan kaikki moikkaili ajokaverille eikä kukaan mulle.

Perjantain vetotreeni meni ihan reisille. Menin liian myöhään tohon Hertsikan kentälle. Se on tollainen välttävä hiilimurskarata (Uiherlaan verrattuna ihan pro) ilman viivoja, no kyllä se 600m on silti aika helppo mittailla muutaman metrin tarkkuudella ilman viivojakin. Vauhdin säätely on tosin vaikeaa, kun ei ole satasen välein merkkejä. No, vauhdit meni ihan pieleen, mutta enpä juossutkaan kuin 4x vedot. Kentällä oli meinaan hieman epämääräistä porukkaa.  Alkuverran ajan vieressä pelattiin vielä tennistä, mutta kun noi tennismiehet lähtivät, alkoi pelottamaan ihan kunnolla ja treenin teon sijaan keskittyminen meni niiden ryyppäävien ja epäilyttävien porukoiden vilkuiluun. Oli pakko lähteä pois, kun oikeasti vaan pelotti ihan älyttömästi, vaikka tuskin sielä nyt kukaan mun kimppuun olis oikeasti käynyt. Enää  en kyllä  mene perjantaina pimeällä (valoja ei kentällä tietysti ollut) mitään vetotreenejä tonne tekemään, en varmasti. Paitsi jos mun ylivilkas mielikuvitus joskus rauhoittuu.

Eilen oli aika löysä päivä, vähän vaan kävin kehonhuoltotunnilla, jumppapalloilin, punnersin ja löpsötin puol tuntia. Meni kyllä todelliseksi löysäilyksi tuo lenkki, kun keskisyke oli 110. En mä kyllä mielestäni niin hitaasti juossut, mutta joskus käy näin. Lenkin hauskin anti oli vastaantullut setä, joka ulkoilutti hilleriä. Hillereitä vois mun puolesta ulkoiluttaa enemmänkin, ei olis alkuunkaan niin pelottavia, kuten esim. rottweilerit. Yksi sellainen meinas käydä mun kimppuun perjantaina, omistaja roikkui kaksin käsin hihnassa, kun se koira päätti hyökätä mua kohti. Lisää pelottavia juttuja siis täälä päin ja vielä en oo edes maininnut sitä karmeaa Viikistä tulevaa keveyen liikenteen väylää. Sen ja autotien välissä on meinaan sellanen reilun kymmenen metrin kaistale pusikkoa, niin ettei vahingossakaan autotieltä nää sinne kevarille. Ei oo kivaa sielä pimeessä kävellä. Pyörällä se vielä menee, mutta kävellen alkaa taas mielikuvitus tehdä tepposiaan, varsinkin kun siinä pätkällä kävelee ajoittain (mun mielestä) hieman epämääräistä ja huojuvaa porukkaa. Kun muutettiin, Pöpsy jo huomautti, että toi kvl voi olla aika pelottava pimeellä. No todellakin se on pelottava!

Tänään pyörälenkin jälkeen kokkailin feta-pinaattipastaa, eilen lautasella majaili lohi kukkakaalipedillä. Kipa ♥ tiskikone.

PS. Äippä oli tänään taas rautaa, kun maratonin taivalsi. 

Taas mennään

Eli eilen sitten taas alettiin. Ekat uinnit melkein kolmeen viikkoon ja edellisestä kerrasta altaassa jo yli kuukausi. Edellisestä kerrasta triathlonseuran järjestäytyneistä uintireeneistä tuollainen puolitoista vuotta (Noksun uintiajat olivat kaukana järjestäytyneestä toiminnasta). Masterstreeneissä on tietty tullut sen jälkeen luuhattua. No, mutta takaisin näihin tri-seuran reeneihin. Olin aikaisemmin tiedustellut valkulta, onko mun taso riittävä kokeneitten ryhmään ja kuulemma oli. Ja kyllä mä sielä ihan hyvin pärjäsin, kyllä sielä jotkut meni lujempaa, mutta en mä kyllä hitain ollut (ainakaan selärin potkuissa :), hämmentävää. Poissa ovat ne ajat, kun mut tylytetään pois treeneistä... Aika rento ohjelma oli, "rankin" juttu oli vissiin 200m hengitys joka neljännellä, joka on jotain ihan muuta kuin ne Aarhusin hengitä joka yhdeksännellä tai piikki hengittämättä (joista jälkimmäiseen en ikinä pystynyt ja edellistäkin pystyin kiskomaan vain piikin verran, kun usein matka oli 100m). Vähän oli kyllä hassut reenit muutamasta syystä. Ensinnäkin, kun tulin altaan reunalle verraamaan, niin ei sielä ollut ketään. En sitten tiedä, eikö täälä harrasteta kuivaverraa, kun ei muut pahemmin näyttäneet sitä tekevän. No, mä aion tehdä sen joka kerta, tehkööt muut mitä lystää. Toinen hämärä juttu oli, että ohjelmassa ei määritelty mitenkään taukoja, oli vähän outoa, kun oon tottunut niin kovin tuijottaan sielä päädyssä kelloa. Kaiken kaikkiaan oli ihan kivaa taas uiskennella, ja selärin potkutkaan eivät olleet niin tuskaisia, kun vieressä ei mennyt joku mastersuimari tuplavauhtia. Selkäkin kesti ihan hyvin, eikä oo ollut mitenkään erityisen kipeä tänään tai eilen illalla. Niin, ja osasin Pirkkolasta kotiin eksymättä kertaakaan. Vahingosta viisastuneena en yrittänyt Kehän kautta. Kivasti mittariin eilenkin kertyi 30 kilsaa hyötypyöräilyä.

Tänään kävin pilateksessa ja vielä olis iltahämärissä tarkoitus juosta 8x600 @2.20, eli kiva treeni taas tiedossa (siis ei "kiva" vaan oikeasti kiva).

Muutenkin oon päättänyt tässä nyt vähän ottaa niskasta kiinni itseäni, eli nykyään karkkipävä on tosiasia ja nukkumaankin pyrin pääsemään ihmisten aikoihin. Iloisina asioina pääsen Tanskaan vuotta vaihtamaan ja taisin ilmoittaa itseni tanskan kielen kurssillekin, peruna suussa puhuminen, täältä tullaan :)

Tajusin muuten vihdoin, että eihän mun nyt kannata reenejä uida sillä kalliilla, 60 euron uikkarilla ja kävinkin hakemassa Prismasta pari treeniuikkaria, kun olivat puoleen hintaan, eli 35 eurolla kahdet ihan ok uikkarit. Pitäisi kyllä saada uusi kisauikkarikin, ei siks, että sillä pääsee lujempaa, vaan siks, että kisoissa, kun paahdetaan lujaa, sitä arvostaa, että uikkari on napakkaa kangasta ja toi vanha alkaa jo vähän lörtsähtään. Tällaisen hyväksi havaitun Speedon Quantum Splicen tarvitsisin, pingviiniväreissä tietty tällä kertaa. Näitä ei vaan tietysti saa Suomesta, jenkeistä tilaaminen on liian kallista postikulujen ja tullin vuoksi ja Euroopassa noilla on suolainen 75 punnan hinta. Harmi, että mulla ei oo nyt työmatkaa tulossa jenkkeihin.

Treeniuikkarit

Päivän paras juttu on kuitenkin alla. Joka pennin arvoinen on tuo laite.