Pikkuhaamu meets Mr Pecko

Juoksukisasta ja joulustakin on selvitty. Joulupukki toi tänä vuonna urheiluun liittyen jalkateräjumppaan pallot, joita olisi tarkoitus käyttää muutama kerta viikossa ko. tarkoitukseen. Muuten jouluviikko sujui kiireettömästi, lenkkareita ulkoilutin sentään suurimman sallitun määrän ja loppuajan yritin selviytyä selkäkivun kanssa, joka ei nyt näemmä mene pois edes nukkuessa. Huolestuttavaa, sillä yleensä mun selkäkipu tulee uimisesta/liiasta töissä istumisesta, mutta nyt se on jatkunut keskeytyksettä (no, lenkillä sentään on helpottanut) jo yli 10 päivää ja uintia/työntekoa ei ole viime aikoina harrastettu. Selkäjumppaa olen yrittänyt tehdä, mutta se on aika hidas tie kivun poistoon, varsinkin kun olkapään vuoksi mun jumppaliikerepertuaari on varsin rajoittunut.

Muuten olen opiskellut Suunto Ambitin käyttöä ja kirjoitellut sinne muutaman käyttökelpoisen appsin. Kunhan ehdin, voin kirjoitella käyttökokemuksia ja lisäksi vertailla Garmin 910:n. Mun verailussa Suunto voittaa mennen tullen, vaikka toki siinä on muutama asia huonommin kuin Garminissa.

Loppuun vielä kuvasarja siitä, miten käy kun maalle elämänsä ensimmäisen reissun tehnyt hoitokoira, joulun välipäivien itseoikeutettu tähti ja kaikkien suosikki, Mr Pecko (4kk), tapaa pikkuhaamun.

Ensitapaaminen...

jonka jälkeen pikkuhaamu todetaan tylsäksi vaaleanpunaiseksi palleroksi...

... ja Pecko menee keräämään voimia seuraavaan ulkoilu - eli riehuntasessioon.

 Hyvää uutta vuotta kaikille, olkoon se tätä vuotta parempi.

Kisakausi auki!

Aika kauan jännäsin, pääsenkö tänä vuonna kisaamaan o-l-l-e-n-k-a-a-n, mutta koska oon nyt voinut jo vähän juosta (yhteensä juoksupätkiä on tulut neljän tunnin ja reilun 35 kilometrin verran tässä syksyllä, tai no melkein koko vuonna) ja koska juoksutapahtumien kalenterista löytyi sopiva kahden kilometrin matka (pidempää ei jalat kestä, ja kuntokin tulisi vastaan), niin pitihän sitä mennä kokeilemaan, jaksanko niin pitkää matkaa edes juosta :)

Kisalenkkarit valmiina lähtöön Eltsun pukkarissa.

Kyseessä oli siis Helsinki Test Run, jossa voi juosta joko 2,4,6 tai 10km. Kahden kilsan lenkki juostaan siis Eläintarhan kentältä lähtien Helsinginkadulle päin, sitten stadionin ohi (ylämäkiiiii!!!) ja sitten taas kohti eläintarhan kenttää vielä uimastadikan ohi lähtöpaikalle. Virallinen mitta on kuulemma 1999,73m, eli se lyhintä mahdollista reittiä mitattu etäisyys on tuo, juostessahan siihen vähän lisää tulee väkisinkin. No, miten mulla meni?

• Vaihtoehto A. Miten voin olla näin p...a???? Siis mä oon juossut kympinkin lujempaa vauhtia!!! Säälittävää!!! Kyllä mun olis pitänyt juosta vähintään lujempaa kuin oon koskaan juossut edes kilsan. Olen todella pettynyt. Siis kun treenit on menneet niin lujaa, niin miks kisoista tulee aina tällaisia.
• Vaihtoehto B. No ei tää nyt oikein tyydytä mua, mutta onneksi (teko)syitä riittää, että kukaan ei luule, että olen oikeasti näin huono, vaikka se päivän kunto olikin. Siis oli vähän löysä olo (perusselitys), unohduin katselemaan maisemia (kannattaisko keksiä oikeasti jotain parempaa??), lihakset oli jo valmiina kipeät torstain punttisalista, kun intouduin kyykkäämään, kurkkukin oli vähän karhea ja juoksureitilläkin juoduin hetkeksi pussiin (hienoa, voin syyttää vähän muita??), en tajunnut aloittaa tarpeeksi lujaa, olen juossut vaan tosi vähän ja jalat ja olkapääkin pelotti ja lujaa olen juossut koko sykynä kolme minuuttia ja kaikkea muuta, syitä voin keksiä lisää.
• Vaihtoehto C. Aika mahtavaa!!! Jaksoin juosta tosi hyvin tosi lujaa. Pääsin oikein raastofiilikseen, ja vauhdinjakokin oli hyvä. Tästä on todella hyvä jatkaa. Ja jos tämä sitten olikin se mun elämän vika juoksukisa, jos jalat ei kestä, niin ainakin nautin joka hetkestä niin paljon kuin raastosta voi nauttia.

Valitsen vaihtoehdon C. Olen oikeasti aika kyllästynyt kisaraportteihin, joissa kovasti selitellään ihan kaikkea (vaihtoehto B), ja jäädään metsästämään sitä täydellistä kisaa, jota ei luultavasti koskaan tule - ainakaan kun kriteerit ovat melkoisen korkealla. Näille henkilöille (enkä nyt tarkoita ketään erityisesti, ja itsekin syyllistyn tällaiseen joskus), voisin muistuttaa, että eipä ne kilpakumppanitkaan nyt välttämättä niin kymppisuoritusta tehneet ja että tuloslista se on joka kertoo totuuden, ei ne testitulokset. Niin ja yleinen valituksenaihe: uinti triathlonissa: se nyt vaan kuuluu lajiin, että tulee osumaa, on ruuhkaa, muita pitää ohittaa jne. Jos et kestä, ala mastersuimariksi, niissä geimeissä saa uida omalla radalla. Vaihtoehto A taas kritisoi sitä, kun kuvitellaan itsestä hieman liikoja - tyyliin:  elämäni ekassa täyden matkan kisassa juoksen maratonin lujempaa kuin mitä olen juossut pelkän puolimaratonin koskaan tms. Ja sitten ollaan pettyneitä, vaikka tehtäis jopa ennätys. Näiden tapausten kannattaisi muistaa esim. se, että vaikka kympin matkalla, ennätyksen parantaminen 45minuutista 40 minuuttiin on aika ratkaisevan paljon helpompaa kuin 40 minuutista 35 minuuttiin ajan parantaminen.

Niin, mutta siis siihen "kisaan". Olin aivan hermona ennen starttia, sydän jumputti aerobisella kynnyksellä seistessä ja mietin, että hyydynkö ylämäkeen. Parkkeerasin itseni joukon perään (ekaks lähti 2 ja 4km;n juoksijat), koska tavoite oli melko maltillinen - jos jaksaisin juosta yhtä lujaa kuin olen maratonin kipittänyt, olisin tyytyväinen. Siispä 4.50 vauhtiin tähdättiin. Startti pamahti ja joukko lähti liikkeelle, vauhti tuntui kivalta, vaikka näkyikin menevän vähän liian lujaa n.4.30. Kohta jo ohittelin enimmäiset, kun vauhti tuntui liian hitaalta, mietin kyllä, onko tämä itsemurha, mutta totesin, että puoli kilsaa on jo mennyt ja kaadutaan sitten saappaat jalassa. Eka kilsa tuli täyteen ylämäen puolessa välissä, aikaa oli mennyt 4.25, eli saisi tokan kilsan juosta jo aika paljon hiljempaa ja silti pääsisin tavoitteeseen. Toinen kilsa toi mukanaan tutun oksennusfiiliksen, toivon selviäväni ylämäen loppuun, koska kokemus on osoittanut juostessa laattaamisen olevan helpompaa ala- kuin ylämäessä :) Kohta alkoikin alamäki ja matkaa oli enää reilu kilsa, sadat metrit kuluiva, tuska kasvoi, toinen kilsa piippasi aikaan 4.01 (!!!!) ja vielä muutamat metrit ja maalissa olin noin aikaan 8.31-8.32. (virallista aikaa ei tiedä, olivat pistäneet mun juoksuajakseni 9 minuuttia, mikä varmaan johtui juoksunumerostani, eli ysistä) Aivan älyttömän hyvä!!! Siis juoksin lujempaa vauhtia kuin mun puolimaraennätysjuoksussa ja mä kun tavoittelin maraennätysvauhtia. Neljän tunnin juoksuharjoittelulla tämä oli jotain paljon enemmän kuin suurimmissa haaveissani uskalsin toivoa. Jo se 8:lla alkava aika tuntui täydeltä utopialta. Ai niin ja olinhan mä eka naisten sarjassa, osallistujamäärähän oli hurja (3).

Kilpanumero vai loppuaika?

Loppuun toivotan kaikille hyvää joulua ja muistakaa iloita suorituksistanne, vaikkei aina niin nappiin menisikään. Koska kuitenkin, eikö urheilusta pitäisi nauttia?

Jumppaloma

 Saariselältä tultiin kotiin jo viikko sitten, mutta johtuen yhdestä elämäni kiireisimmästä työviikosta, en ole ehtinyt kauheasti kirjoittelemaan. Eipä sielä enää mitään kauheasti tapahtunut toki. Yhden päivän jätin hiihtämisestä väliin, kun olkapää oli niin kipeä, mutta muuten joka päivä tunnin pystyi hiihtämään. Kilometrejä tuli siis huimat 57... Ei kuulosta paljolta, mutta tälle olkapäälle todella isot kilometrit.

Pikkuhaamu takissa Rovaniemellä.

Muuten siis aloitin työt maanantaina ollen työpaikalla 7-21, tiistaina jatkoin töitä yhteen yöllä ja muuta pientä. Sain kuitenkin demon valmiiksi, torstaina oli sen esitys asiakkaalla ja sen jälkeen olikin melko keveä olo. Stressistä kertoo jotain ehkä se, että tiistaina kotiin tallustaessani kävely(+juoksu) lenkilläni oli sykkeet tuollaiset 30 pykälää korkeammat kuin sitten torstaina kun koitos oli ohi. Kannattaa siis ihan oikeasti ottaa vakavasti ja huomioon siinä reeniohjelmassa se muun elämän kuormitus, joka meillä  ei-ammattilaisilla voi ajoittain olla erittäin suurikin (no, miksei ammattilaisillakin, mutta heillä tuskin on useammin urheilun lisäksi niitä 50 tunnin työviikkoja). No, ensi viikon voin ottaa todella rennosti, tulihan viime viikolla sen verran plussaa työtunneissa ja ne kun pitää pitää ennen vuodenvaihdetta pois, niin ensi viikko on siis melko löysä. Ja sitten onkin taas loma :)

Eleganssia, suorat housut ja lenkkarit.Torstaina siis kävelin asiakkaalta kotiin, kun oli vain muutaman kilometrin päässä kotoa. Nämä kengät olivat tosin asiakkaalla vain laukussa, ei sentään jalassa :)

Olkapään suhteen kävin keskiviikkona fyssarilla. Hän totesi, että kipu ei voi johtua todella liikkuvuudesta, koska liikerajoitteen ovat todella pienet (siis mun käsihän liikkuu paljon paremmin kuin monella muulla), vaikka symmetria ei käsien välillä vielä toteudukaan. Myöskään voimatasoissa ei ole ongelmia. Koska kipua kuitenkin on päivittäin, tuli jumppa- ja venyttelykielto nyt reiluksi viikoksi, jos ne kuitenkin ärsyttävät olkapäätä. Olenkin nauttinut tästä aivan täysin rinnoin, ensimmäinen yli viikon jakso vuoteen ilman jumppaa!!! En ole tehnyt edes jalkajumppaa, koska en oikeastaan tiedä, että pitääkö mun tehdä sitä vai ei. Ehkä ei, koska fyssari ei sitä ole ohjeistanut. Olen siis ihan hyvällä omallatunnolla ollut vain iltaisin. Tämä on ollut aivan mahtavaa!!!! No, riemun loppuu varmaan ensi torstaina ja joudun taas salille tekemään kaikkea tylsää, mutta tämä jumppaloma tuli kyllä niin tarpeeseen. Tosin, se huono uutinen tuli, että fysioterapian keinoin tuohon kipuun ei enää voi oikein vaikuttaa, ja koska olkapää on edelleen päivittäin arka, niin kyllähän se kovasti mietityttää, että pääsenkö nojailemaan siihen pyöräntankoon enää koskaan.

Olka teipissä.

Recovery time 17h

Ehkä edellisistä postauksista onkin voinut päätellä, että täällä sitä ollaan, Saariselällä. Lauantaina ilapäivällä tultiin ja lauantaina aamulla lähdetään. Mielestäni olen hyvin ansainnut lomaviikkoni, vaikka se tarkoittakin, että ensi viikon alun istun töissä äärimäisen tivisti erään torstaina olevan demon vuoksi. Sitten (kai) helpottaakin ja yhtäkkiä lomailenkin taas joulun ajan loppiaiseen asti. On melko hämmentävää olla lomalla, kun edellisestä on jo aika paljon aikaa, saikkuja kun ei oikein voi laskea lomiksi, ne ovat lähinnä arjesta ja kivusta  selviytymistä.

Täälä on mennyt hämmentävän hyvin urheilun näkökulmasta. Ajattelin alkuun, etten voisi hiihtää varmaan muuta kuin vähän ilman sauvoja, mutta olenkin pystynyt hiihtämään joka päivä noin tunnin. Sunnuntaina (-26 astetta!) testasin perinteistä, mutta se oli liian rankkaa olkapäälle. Olkapää oli tosi kipeä loppupäivän ja totesin, että pertsa saa jäädä. Perinteisen tekniikkani on todella heikko ja muutenkin sitä on mielestäni vaikeaa hiihtää niin, että passailee toista kättä. Vapaa on luonnistunut sitten paljon paremmin. Onnekseni osaan luistella kuokkaa paremmin vasemmalle, eli juuri niin, että oikean käden kanssa voi vähän passailla. Alamäissä myöskin hiihdän melko paljon ilman sauvoja, jotta olkapää saa lepotaukoja. Ikävä kyllä opit hiihtokurssilta parin vuoden takaa tuntuvat kadonneen kuin tuhka tuuleen ja mäkisehkössä maastossa syke hipoo pilviä vaikka kuinka yritän hiihtää rauhalisesti. Mittari kertoo tunnin hiihtolenkin jälkeen palautumisajaksi 17 tuntia ja lenkin aikana väsymys meinaa korjata hiihtäjän monta kertaa puolelleen. Jotain edistystä kolmella lenkillä on kuitenkin tapahtunut, sillä vaikka syke ei ole laskenut lenkeillä, niin tänään pidin enää kolme lyhyttä taukoa tunnin aikana, eilen tarvitsin vielä kymmenkunta ja maanantaina raahustin vuorohiihtoa vapaansuksilla kun en enää jaksanut yhtään... (oli muuten sen verran hyvä pito, että onnistui hyvin, pakkastakin oli se parikymmentä astetta). Kuntohan on tällä hetkellä aivan maassa. Tuollaisia sykettä kohottavia harjoituksia olen tehnyt viimeksi tämän vuoden helmikuussa, joten voinette vain kuvitella, miltä tuntuu 9 kuukauden tauon jälkeen lähteä hiihtämään puutteellisella osaamisella vapaan hiihtoa rikkinäisellä olkapäällä maastoon, jossa tasaisuus on suhteellinen käsite.

Päivittäisen hiihtolenkin lisäksi olen käynyt kävelyllä ja nyt kun on vihdoin lupa aloitella juoksua, niin sitäkin on varovaisesti koitettu. Siis yhteensä viisi minuuttia - osissa. On muuten melko paljon vähemmän rankkaa kuin hiihtäminen, vaikka kummassakaan lajissa ei vauhdin huimaa ole koettu. Lisäksi eilen käytiin pari tuntia lumikenkäilemässä ja se olikin aivan mainiota peruskestävyysliikuntaa (mitä mä todellakin tällä hetkellä tarvitsen) ja raahasinhan mä tänne trainerinkin, kun kuvittelin, etten voisi hiihtää ollenkaan. Lucyn kanssa on tosin reippailtu ainoastaan kerran kolmen vartin ajan Gilmoren tyttöjen seurassa.

Jalat ovat selvinneet tästä rääkistä melkoisen hyvin. Hieman oireilevat, mutta enemmänkin sanoisin niitä tuntemuksiksi, en kivuksi. Edes juoksu ei tuottanut mitään pahoja seuraamuksia. Olkapää on edelleen aika huolestuttava. Se on arka oikeastaan koko ajan ja vaikka sillä nyt jotensakin hiihtääkin, niin ei se hyvä ole. Tässä vaiheessa olkapään pitäisi kestää oikein mainiosti pyöräilyä, mutta eipä oikein kestä. Uidakin saisi, mutta joo, ei se nyt ihan uintikuntoiselta tunnu. Lääkärin mukaan siis tässä vaiheessa kättä ei tarvitse varoa mitenkään, sitä ei saa käyttämällä rikki (kunhan en kaadu hiihtäessä), se myös taipuu huomattavasti paremmin kuin ennen kakkosleikkausta, mutta arkuus ja kipuilu vain jatkuvat ihan normaaliarjessakin. Ensi viikolla on fysioterapeutti ja loppiaisen jälkeen taas lääkäri, katsotaan onko siihen mennessä edistystä tapahtunut. Huolestuttaa melkoisen paljon, että jääkö olkapää tällaiseksi, sillä tämä haittaa tavallista elämää todella paljon, urheilusta puhumattakaan.

No, nyt toivon, että muutaman päivän olka vielä kestäisi ja että saisin sykkeen vähän laskemaan noilla melkoisen uuvuttavilla lenkeillä. Ehkä huomenna jaksan hiihtää jo niin, että levähdän hetken vain kääntöpaikalla...

Pikkuhaamu lumikenkäilee

Moi taas!

Tänään oli jännä päivä, kun kävin lumikenkäilemässä kaksi tuntia. Kiipesin pari sataa metriä Iisakkipään huipulle. Oltiin jo puurajan yläpuolella ja huipulla tuuli sekä pyrytti ja molempia tosi lujaa vielä. Melkein tuli kylmä, mutta onneksi oli pipo! Matkaa tuli yli 6km ja lumikengät oli todella tarpeen, jopa tällaiselle leijuvalle haamulle.

Lumikengässä.

Puolessavälissä reittiä. Pipo on jo mennyt tuulesta vinoon.

Keskellä päivää oli näinkin valoisaa. Lumi vain lensi ja opastetolpat olivat keränneet melkoisen lumikerroksen.

Pikkuhaamu Saariselällä

Moi kaikille!

Nimeni on pikkuhaamu. Olen vaaleanpunainen pallero ja näytän niin viattomalta, että saan kaiken anteeksi. Kätevää. Normaalisti päivisin vietän aikaa Pac-Mania jahdaten, mutta nyt olen lomalla. Tulin tänne Saariselälle eilen. Se olikin jännittävää. Junamatka Helsingistä Rovaniemelle kesti yön yli ja sitten ajettiin autolla vielä monta sataa kilometriä. Ja välillä tiellä oli poroja! Siinä ne vain olla  möllötti. Täälä on aika kylmää. -25 astetta! Se on vähän liikaa pienille haamuille. Kuvakollaasista voi selvitä, mitä kaikkea täälä olen ehtinyt puuhaamaan. Ja vielähän on lauantaihin aikaa tehdä vaikka mitä!

Nukkuminen on hauskimpia juttuja, mitä tiedän.

Lukeminen on yksi lempijuttuni. Tässä menossa John Steinbeckin Edenistä Itään. Pikkuhaamu suosittelee!

Pipo päähän, kun ollaan lähdössä ulos. Muuten tulee päähän jääpuikkoja.

Olen ajanut trainerilla. Siis mitä! Kuka hullu raahaa trainerin Lappiin? Vastaus on tässä tapauksessa olkapäävammainen, joka ei voi tehdä oikein mitään muutakaan kuin surruutella Lucylla. Ja ohjaustankoon nojaamatta tietysti :(

Olen hiihtänyt yhdellä suksella. Melkein mahdun monoon.

Olen syönyt terveellisesti.

 

Ja olen syönyt vähän vähemmän terveellisesti.

Nähdäänhän vielä, eks joo?

Pitkästä aikaa ja melko hyvä menu

Bloggaaminen on vähän jäänyt. Syitä tähän on parikin, ensinnäkin, ei ole paljon kerrottavaa tässä REENIblogissani (olen harkinnut kyllä nimen muuttamista kuntoutusblogiksi) ja toisekseen, töiden jälkeen harvemmin enää kotona konetta avaan. Kyllähän mä joskus töissäkin pidän taukoa ja kirjoittelen, mutta nyt olen olkapään vuoksi pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän ylimääräistä koneella, koska koneella roikkuminen tietysti jumittaa yläkroppaa, mikä ei ole kovinkaan hyvä juttu olkapäälle. No mitä mä täällä sitten nyt teen?!! Eilen töissä alkoi aivastuttaa ja illalla kuumemittari näytti pientä lämpöä, ja vaikka tänään olo onkin paljon parempi, on syytä ottaa rennosti, että paranisin mahdollisimman hyvin.Siksi en viitsi tänään influenssarokotustakaan hakea, vaikka se kuuluikin suunnitelmiini.

Siniset kinesioteipit jaloissa ja hame on aivan loistava yhdistelmä!

Mites muuten menee?

Olkapää siis taipuu nykyään paremmin kuin ennen leikkausta. Se on todella mahtavaa. Ikävä kyllä olkapää on myös paljon kipeä. Se ei ole mahtavaa. Erityisesti aamuisin siihen sattuu melko pahasti. Töistä (=tietokoneen näpyttämisestä) se ei tule kipeäksi, mutta kaikenlainen pilkkominen yms. toistuva tekeminen on liian rankkaa. Kuminauhajumppa ja venyttely ovat siinä välissä, olkapää saattaa hetken (alle 0,5h) tuntua rasittuneilta, mutta selvästi kipeäksi ne eivät tule. Se on hienoa!

Jalat. Ne eivät enää kiristä kovin paljoa. Arven kohdalta jonkin verran, mutta sitä työstetään jokailtaisella hieronnalla. Toki myös sääriä venytetään ja nykyään saan venytykset tuntumaankin sielä missä pitää, ennen, vaikka kuinka venytti, niin mitään ei tuntunut missään. Ikävä kyllä näyttää myös siltä, että vanhat oireet ovat palanneet. Leikkaus ei siis luultavasti auttanut. Tämä oli se juttu, mitä pelkäsin, mutta minkäs teet. En tiedä siis, mitä nyt tehdä, kun oikeastaan kaikki keinot ja arvaukset on käytetty. Olen käynyt seitsemällä eri lääkärillä, seitsemällä fyssarilla (joista yksi myös osteopaatti), parilla hierojalla ja "muutamissa" tutkimuksissa ja kukaan ei tiedä, mikä on vikana. Jokainen fyssari on toki löytänyt jotain uutta vikaa, mutta vaikka näitä kaikkia on jumpattu pois, niin apua ei ole ollut. Esimerkiksi tibialis anterior-lihakseni ei ole enää yliaktiivinen, lantionhallinta yhden jalan kyykyssä on precis ja opettelin muuten kävelemäänkin uudestaan, eli en enää ylipronatoi samalla tavalla (niin ja vanhasta varpaanmurtumavammasta johtuen mulla on kiva pikku uusi ongelma isovarpaan tyvinivelen kipeytymisen kanssa, tässä taas nähtiin kuinka hyvin fyssarit ottavat ne henk. koht. ominaisuudet huomioon, tästäkin sanoin kaikille, mutta ketään ei kiinnostanut). No, ensi viikolla on lääkäri, ja siellä pitää keskustella siitä, miten tämän kanssa jatkaa, välitänkö kivusta vai en? Onhan mulla vielä kipuklinikalle paperit vetämässä, mutta sinne pääsen sitten joskus loppukevästä, on meinaan vähän jonoa. Kipuklinikalla ei tosin enää kivun syytä etsitä, mutta jos kipu onkin ns. opittu kipu, eli aivoissa on jokin bitti vinossa, niin sieltä voisi tuollaiseen avun saada.

No, kun kerran on (edelleen) vähän hankaluuksia, niin oonko mä voinut mitään tehdä. Kyllä. Olen yrittänyt siis liikkua mahdollisuuksien mukaan. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Kävelen jonkin verran, nykyään jo pari kertaa viikossa 1h on mahdollinen. Silloin tällöin rullailen trainerilla, mutta koska en voi kauheasti nojata olkapään vuoksi käteen, niin pitää mennä kyllä ihan pienimmällä vastuksella. Parinkymmenen minuutin setissä muutaman minuutin myös yritän totutella olkapäätä painoon ja viime kerta valoi uskoa siihen, että ehkäpä olkapää vielä kestää pyöräilyä. Maanantaina kävin ekaa kertaa kuukauteen salilla ja kunhan tervehdyn niin sinne taas. Uimahallissakin olen viihtynyt kerran viikossa. Ensin vartti vesijuoksua, sitten 500m potkuja. Olen asettanut itselleni potkujen suhteen tavoitteita, sillä jos en pääse uimaan, jatkanen potkujen tekemistä, olen tainnut jäädä koukkuun... Kolmen sekunnin päässä väijyy 50m potkut minuuttiin raja. Jos osaisin kääntyä järkevästi laudan kanssa päädyssä, olen varma, että tämä olisi jo nyt saavutettavissa, mutta nyt käännös vie sen 5s, mikä on ihan liikaa. No, kunhan tämä saavutus on tavoitettu, on vuorossa myös 100m 2,5min (piru vie, tosta jo 15s on pelkkää käännöstä), sitten 2min15s ja ehkä jossain tulevaisuudessa haamurajana 2min. Tavoitteita on hyvä olla! No siis kaikenkaikkiaan, nyt olisi tarkoitus ihan vaan liikkua hyvin  pienissä annoksissa säännöllisesti ja rakentaa peruskuntoa uudestaan. Kahdeksan kuukauden tauko on aika tehokkaasti meinaan kadottanut kaikki kunnon rippeetkin.

Loppuun haluan vielä julkaista erään todella hyvän menun, joka tuossa viikko sitten tehtiin. Vieraat viihtyivät (tai esittivät viihtyvänsä) ja oli hauskaa! Eikä ruokalajitkaan olleet kovin vaikeita. Mun piti ottaa näistä kuvia, mutta unohdin. No, mun kuvat ei ole koskaan onnistuneita, joten ei kai sillä niin väliä oo.

• Alkuun itsetehtyä näkkäriä (pyydä resepti kälyltäsi)
• Seuraavaksi alkuun vihersalaatti aasialaisella vinegretilla (vinegretti on aivan hullun hyvää, kannattaa tehdä etukäteen, jos tykkää vahvasta kamasta, jos taas miedommasta, niin sitten juuri ennen syömistä)
• Seuraavaksi alkuun samettinen artisokkakeitto (jos salaatti oli hullun hyvää, niin tämä on hullumman hyvää)
• Väliin voi tarjoilla aina granaattiomenamojitoja :)
• Pääruokana riistapullia, katajanmarjakastike ja uunijuureksia (jos joku haluaa katajanmarjakastikkeen ohjeen, voin sen tänne kirjoitella, olen tehnyt sitä nyt neljä kertaa ja joka kerta on ollut hyvää) 
• Jälkiruokana siiderihyytelöityä omenaa ja jaffasiirappia (1dl siideriä  + liivatelehti, kaada pilkotun omenanpuolikkaan päälle, jaffasiirappi syntyy, kun vain keität jaffaa kokoon..., tämä ruokalaji oli menun ehkä heikoin lenkki)
• Ja lopuksi kanelisemifreddo + granaattiomenakastike (voiko vielä hehkuttaa...?)

Ai niin, hommasin Suunto Ambit S2:n (-20% Prismassa ja hintaa jäi 280e, mikä oli jo edukas. Mun piti investoida vasta veronpalautuksilla, mutta kun tuo -20% oli vain yhden vkl:n voimassa, niin oli pakko säästää 70e. Lisäksi perustelin hankintaa sillä, että olen nyt jaksanut jumpata itseäni vuoden, joten ehkä voin ostaa jotain kivaa itselleni, kun olkapääkin taipuu jo enemmän). Mä myin mun Garmin 910:n koska se oli mun mielestä tosi huono ja olen tykännyt kyllä Suunnosta paljon enemmän. Vaikken mä sitä nyt tietty ole kauheasti muuten käyttänyt kuin kävelylenkeillä, mutta silti. En ole vieläkään tajunnut, että mikä siinä Garminissa oikeasti on niin mahtavaa, koska mä löysin monen monta ongelmaa, joita on toki myös Suunnossa. No, ehkä kun pääsen Suuntoa testailemaan kunnolla, niin voin kertoa siitä enemmän. Olen kuitenkin nörttiydessäni ehtinyt jo ohjelmoimaan yhden appsin sinne. Ihan vaan testimielessä.

Se taipuu sittenkin!

Tänään on ollut suuri päivä. Olkapään liikkuvuuden kanssa on otettu meinaan sellaisia edistysaskelia, ettei tosikaan!

Tänään, kahdeksan ja puolen kuukauden tauon jälkeen sain vihdoin kädet selän takana yhteen myös näin päin. Kymmenen senttiä puuttuu normaalista, mutta jos otetaan huomioon, että eilen tuossa oli vielä 5cm:n rako kahden käden sormien välillä, niin tämä on ihan jäätävän suuri edistysaskel. Melko hienot pöksyt mulla muuten..

Ja ulkokierrossa saatiin ekaa kerta kepin kanssa avustettuna sormet maahan. Makaan tässä siis selälläni (mutta kun tukka ei oo hyvin, ei kehdannut ottaa kokovartalokuvaa :) Eilen tästäkin puuttui ainakin viisi senttiä ja aamullakin vähintään kolme.

Mahtava maanantai-illan päätös, vaikka jalat ei voikaan kovin hyvin. Nyt vain malttia kehiin ja eiköhän tämä anna uskoa siihen, että olkapäästä voi vielä tulla hyvä.

Ensimmäinen erävoitto

Tämän viikon olen taistellut yllättävää takapakkia vastaan, mutta vihdoin on voitto kotona! Tuo takapakki oli se, että jalkojen leikkaushaavat eivät suostuneet menemään umpeen. Kävin viime viikolla lääkärillä tikkien poistossa, otti kolme tikkiä pois vasemmasta jalasta ja totesi, että haava repsottaa ikävästi auki, joten piti laittaa vielä teipit . Jätti yhden tikin vasempaan, ja kaikki oikeaan ja määräsi käymään tikkien poistossa sitten viikon päästä uudestaan. Haavat eivät lähteneet menemään sittenkään kiinni ja aloin olemaan todella huolissani. Kun lauantaina teippejä vaihtaessani haava vasemmassa jalassa oli aivan auki edelleen ja vähän kipeäkin (ei kuitenkaan tulehtunut) olin jo niin huolissani, että soitin päivystyksen neuvontanumeroon. Sielä käskettiin tulla aamulla näyttämään, no kävin, ja sairaanhoitaja sitten totesi, että eivät he sille mitään tee, mene maanantaina terveyskeskukseen/leikanneeseen paikkaan. Koska terveystalossa (missä mua siis leikeltiinkin) on lääkäri tavattavissa 24h, kävin vielä sielä. Sielä tuli ohjeita suihkutella haavoja säännöllisesti, vaihtaa tulehduskipulääkekuuri panadoliin jne. Näin toiminkin ja pikkuhiljaa haava alkoi menemään kiinni -ensin oikeasta jalasta, missä oli tikit ja sitten vasemmastakin. Eilen kävin tikkien poistossa ja  haavat ovat vihdoinkin kiinni - hatarasti, mutta kuitenkin. Ensimmäinen taistelu kääntyi siis väsytystaistelulla mun voittoon!

Eihän näistä kuvista mitään eroa huomaa, mutta tästä haavat sunnuntaina, kun ne vielä repsottivat reunoista auki.

Ja tässä oikea jalka tänään ilman tikkejä ja vain parilla ohuella tukiteipillä. On niissä ero, ihan tosi hei!!!

Muuten jalat on kohtuulliset, tänään niitä on jostain kumman syystä tosin särkenyt. Nilkkaa koukistaessa ääriasentoon edellen sattuu, mutta nyt kun haavat ovat vihdoin kiinni, pääsee säärtä pikkuhiljaa hieromaan koko matkalta. Tätä siis pitää tehdä, että avattuun faskiaan ei tulisi pahasti arpea, (vaikka haava siis on vain ~5cm, on faskia leikattu auki ~25cm:n matkalta). Hieronta selvästi auttaa, mutta hankaluutensa on tietysti tehnyt se, että haavan päältä ei ole voinut hieroa, että ne menisivät umpeen.


Olkapään kanssa jatketaan kuin ennenkin, kiristää, sattuu, mutta joka toinen päivä, kun jumppaa teen vain kerran päivässä, on selvästi helpompi kädelle. Öisin ikävä kyllä olkapää saattaa olla tosi kipeä :( Toivon kuitenkin, että tää tästä. Siitä, oliko kummastakaan leikkauksesta mitään hyötyä, ei vielä voi sanoa mitään, myöhemmin sitten.

Viikko leikkauksen jälkeen - vuosi olkapääkipua

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Niin kai se on sitten. Kaksi ekaa päivää leikkauksen jälkeen meni tosi hyvin olkapään kanssa ja olin edelleen tosi iloinen (ja olen kyllä vieläkin) rustovaurion paranemisesta, mutta sitten kolmantena päivänä olkapää alkoi jäykistyä ja olemaan kipeä. Olkapäätähän piti käyttää heti, jotta se ei kehittäisi arpikudosta ja tosiaan pari ekaa päivää tää meni ihan kivasti. Kolmantena päivänä sitten olka alkoi olemaan oikeasti kipeä ja sen jälkeen ei ole tullut helpotusta. Asiaa ei ole auttanut se, että maanantaina fyssari sanoi, että vaan joka toinen päivä pitäisi treenata olkaa, ettei se levossa mihinkään jäykisty, vaan ainoastaan kivusta, ja sitten taas ortopedin mukaan sitä pitää tosiaan käyttää aktiivisesti. Ketä mä nyt tässä muka uskon? Ymmärrän kyllä, että kipu on huono ja se ei paranna tilannetta, mutta edellisessä leikkauksessa taas olkapää oli liikkumatta kolme viikkoa, ei mitenkään kovin pahasti kipeä ja siltihän se oli jäykkä kuin mikä. Voi itku! No, perjantaina on ortopedin aika taas tikkien poistoon, katsotaan mitä se sanoo.

Jaloista en oikein tiedä, mitä sanoa, ne on vähän arat, mutta ne on niin mustelmilla ja vähän turvoksissa, etenkin oikea, ettei ihme. Ekat pari päivää köpöttelin niillä vaan kotona, mutta sen jälkeen olen ensin kiertänyt kerrostalon pari kertaa per päivä ja pikkuhiljaa lisännyt metrejä niin, että kaksi kertaa päivässä käyn kävelemässä ehkä jo 400m. Sen lisäksi tänään poljin trainerilla - ihan viisi minuuttia. Pitää edetä nyt tosi varovaisesti, että noiden paraneminen menis ok:sti. Jalat ei kuitenkaan juuri nyt huoleta ihan niin paljoa kuin toi olkapää, joka kyllä huolestuttaa ihan toden teolla ja en oikein malttaisi odottaa sitä perjantaita, no, onneksi enää pari yötä on ennen sitä nukuttava. Toivon myös, että perjantaina heltiäisi lupa aloittaa kotitoimistosta käsin työnteko ensi viikolla, koska en oikeasti kestä enää kotona hengailua - varsinkin kun olkapää huolestuttaa niin kovasti, niin olisi kiva saada ajatukset hetkeksi pois siitä.

Oikea jalka on vähän mustelmilla - kuvassa ei kaikki kauheus edes näy.

Vasuri on paljon paremmassa kuosissa.

Kompressiosukillekin löytyi jotain järkevää käyttöä.

Kylmähoito on pop!

Viikonloppuna yritän rohkaista itseni ja mennä katsomaan Tikkurilaan masters-kisoja, ne kun on mun nykyisessä kotikaupungissani. Saa nähdä kestääkö kantti mennä katsomaan, erityisesti jos olkapään kipu pysyy tällaisena, voi olla ettei pää kestä mennä katsomoon, kun tosiaan jo vuoden on nyt olkapää ollut aika huonossa kunnossa, eikä tilanne näytä oikein hyvältä. Olisi kuitenkin kiva nähdä pingviinejä, joten ehkä tsemppaan itseäni. Mä en ole pystynyt käymään yksiäkään kisoja katsomassa tänä vuonna - se on henkisesti vähän liian rankkaa, kun itse ei pääse, eikä edes tiedä, että pääseekö enää koskaan kisaamaan.

Hyviä uutisia leikkauksesta!

Eilen mua sitten puukoteltiin ihan urakalla. Aamulla ortopedi vielä kysyi, että leikataanko jalatkin ja totesin, että leikataan vaan. Sitten sitä vaan mentiin, nukahdettiin ja herättiin noin parin tunnin päästä. Tällä kertaa sain kunnon pahoinvointidropit, joten nukutus ei ollutkaan niin kamala. Pahoinvointilääkkeet tekivät tosin olon tosi tokkuraiseksi (vähän kuin olis pahassa jetlagissa ollut), joten olo oli silti aika ankea. Ekan 2,5h:n aikana olo edistyi kuitenkin huomattavasti. Pari kertaa kävin vessassa pyörätuoliavusteisesti, mutta kolmannella kerralla jo kepeillä. Vaatteet pääsin vaihtamaan keppien kanssa ihan yksinään ja vaivatta. Jaloissa tuntui vähän
painetta, mutta olkapää ei tuntunut edes leikatulta, niin kivuton se oli. Leikkauksen jälkeen en ole tarvinnut kipulääkettä ollenkaan, ainoastaan olen ottanut voltaren-tabuja tulehdusta estämään.

Ortopedin uutiset olivat olkapään suhteen aika hyvät. Rustovaurio on parantunut tosi hyvin! Olin tästä tosi onnellinen, koska iso pelko oli, että se ei olisi parantunut ja sitten tilanne olisi ollut aika kinkkinen. Vapautuksia tehtiin ja kättä saa (ja pitää) liikuttaa mihin suuntaan vaan niin paljon kuin sietää. Onhan se voimaton toki, mutta yleisesti tosi hyvä ja taipuu melkein sinne, mihin ennen leikkaustakin.

Jalkojen suhteen ei voi sanoa mitään, tilanne on "toivotaan, toivotaan". Niistä ei leikkauksessa näe mitään, joten vasta kokemus sitten kertoo auttoiko. Tänään olen kävellyt jo ilman keppejä sisällä pientä köpöttelyä. Lähinnä kuitenkin makaan, sillä jalat tarvitsevat perinteistä KKK-hoitoa. Maanantaina sitten fysioterapiaan viikon päästä perjantaina tikkien poisto.

Tästä se toivottavasti taas lähtee - mun urheiluni!

Taas mennään

Vajaan parin viikon päästä joudun taas tuskailemaan kauhistuttavan nukutuksen kanssa, kun  olkapää leikellään uusiksi. Myös varmaankin jalat leikataan, mutta odotan vielä ihmettä ja tuon voi perua vielä leikkauspäivänä! (Joo, tosi uskottavaa, että kun jalat ei oo parantunet puolessa vuodessa, niin nyt kahden viikon aikan tapahtuisi jotain, jatkan silti toki jumppaa edelleen).

Olkapää on siis käytännössä pakko leikata, tällä hetkellä sillä on siis ihan haittaluokitus, numerona kolme, mikä vastaa samaa luokkaa kuin että paremmasta kädestä puuttuisi kaksi sormea sormista numero 3-5. Siitä voi sitten miettiä, onko mun olkapää priimassa kunnossa. No, toivottavasti kakkosleikkaus auttaa. Edelleen hieman mietityttää tuo, kun mulla on kolme mielipidettä, mikä siinä olkapäässä on vikana (rustovaurio/arpikudos/liika kiristys), mutta kun toiset lääkärit vastaa soittopyyntöihin ja toiset ei, niin lopulta leikkaavan lääkärin valinta oli aika helppo. Toivottavasti nyt natsaisi.

Jalkojen suhteen olen hieman miettiväinen, että auttaako leikkauskaan, kun syy ei ole oikein selvillä, mutta tässä vaiheessa vaihtoehdot on aika minimissä. En voi jatkaa vain odottelua, usean kuukauden päivittäinen jumppaus ei ole tuottanut tulosta, kokenut hieroja sanoi, että "enpä oo tällasta ennen nähnytkään" ja kun tässä välissä on myös selvitetty, että mulla ei ole mitään vikaa laskimoissa, eikä edes borrelioosia, (sinänsä on tietty ihan kiva tietää aina jonkun tutkimuksen jälkeen, että kaikkien testien mukaan mun terveys on ihan priima, mitä nyt vaan sattuu joka päivä) niin pakko tääkin keino on katsoa, kun tuosta nyt ei kuitenkaan ole haittaakaan (tietty toki leikkaushaavat tulee jne, muttei mua sellaset haittaa.

Muuten jatkan meininkejä niinkuin ennenkin, kerran viikossa käyn pilateksessa, 2-3 kertaa salilla, päivittäin jumppaan jalkoja, pari kertaa viikossa olkapäätä  ja uimahallissa käyn 3 kertaa viikossa. Saan uida 200m(!!) kerralla joten huima viikon uintimäärä on 600m! Sen lisäksi teen jonkinverran potkuja, mutta motivaatio niihin on aikalailla heikentynyt viime keväästä niin, että vietän altaassa yleensä tollasen 15-30min. No, tästä huolimatta, mun potkuvauhti on parantunut ihan huimasti. Syynä tähän lienee lisääntynyt nilkan liike. Jokapäiväinen jalkajumppa nimittäin sisältää nilkan liikkuvuuden lisäämistä ja tämän seurauksena peruspotkuvauhti on "jo" 3min/100m rennosti potkutellen. Vaikka viime keväänä ja syksynä potkin yhteensä jonkun 30-40km (aika sairasta, en tajua, millä motivaatiolla ton tein), niin silloin vauhti oli parhaimmillaankin vaan jotain 3.30 ja toi 3min vauhti tarkoitti jäätävää hapotusta. No, mulle on kyllä ennenkin valitettu, että mun potkuissa ei oo mitään muuta vikaa kuin se, että nilkka on jäykkä, että ehkä siinä sitten oli perää. Ja siis mun nilkka alkaa tässä vaiheessa oleen siis mallia jäykkä (eli ei vetreä ollenkaan), ennen se oli ekstrajäykkä, en voinut esim. istua polvi-istunnassa ollenkaan nilkkojeni takia. Fysioterapiassa siis nilkoissa todettiin ihan liikerajoitus, mikä on nyt saatu pois. Harmi, että jalat ei oo silti parantuneet.

No, mä jatkan täällä omaa puuhasteluani ja palaan sitten varmaan seuraavan kerran yhtä kamalaa nukutuskokemusta rikkaampana. Ikävä kyllä olkapäätä ei voi leikata puudutuksessa, ihan erikseen tätä kysyin kun en yhtään haluaisi nukutusta, vaan kivan spinaalipuudutuksen.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä,...

Asiahan on nyt niin, että mun on pakko päästä ensi kesänä kisaamaan edes jotain pientä, mulla on meinaan niin hieno uusi kisa-asu. Koska mulla ei ole mitään suuria tunnesiteitä mihinkään tri-seuraan, mutta tykkään sitäkin enemmän pingviineistä (ehkä siksi mulla on uimaseuraani tunnesiteitä :), niin en ole viitsinyt esim. Heltrin asua hankkia, triathlonin säännöissä kun ei velvoiteta käyttämään seura-asua (toisin kuin pyöräilyn). Bongasin sitten netistä aivan mahdottoman hienon kaupan ja olin mennyttä. Koska jenkeistä tilaaminen ei ole kaikista halvinta tullien vuoksi, sain kuulla saavani jotain pyöräilysälää synttärilahjaksi ja niin jo joskus heinäkuussa postiluukusta tupsahti aivan mahtavan hieno uusi kisa-asu ja salaisuuksia, jotka sitten muutama sitten viikko syntäreinä "yllättäen" paljastuivat irtohihoiksi ja pyöräilypaidaksi. Tällasia ei ookaan muilla!

Kisa-asu (toppi + pöksyt) edestä...

...ja takaa.

Pyöräilypaita ja hihat edestä...

...ja takaa.

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Tai no, sain jalkojen kivun vuoksi lähetteen neuropolille, mutta lähete palautettiin ja en pääse sinne :( ja olkapään uusintaleikkaus on n. 99% varma, ajankohta ja muutama muukin juttu hieman vielä mietityttää, mutta eiköhän tässä aleta taas piakkoin laittamaan maksusitoumushakemusta sisään. Uusi leikkaus on onneksi paljon helpompi kuin vanha toipumisajaltaan (eli jos kaikki menee hyvin, niin jo seuraavana päivänä pitäisi alkaa kättä liikuttelemaan). Jalat sen sijaan ei osoita minkäänlaisia paranemisen merkkejä :( Myös selkä alkaa olemaan aika mäsänä, mutta löysin sentään onneksi kohtuuhintaisen viikottaisen pilatesryhmän, josta toivottavasti on ainakin vähän iloa tähän. Muuten jatkan samaan vanhaan  malliin, pari kertaa viikossa salia, yksi pilates ja julmetun paljon jumppaa. Niin ja oonhan mä uinutkin, kolmena päivänä 200m, kyllä voin siis periaatteessa uida, mutta olkapää ei oikein tykkää, eli senkin puolesta voi todeta, että ei se käsi normaali oo. Mutta siis ei pyöräilyä, ei juoksua, ei kävelyä.

Nyt takasin aikasarjojen ja koodien pariin (etäpäivänä on helppo aina välillä pitää näitä aivojen lepuutustaukoja)!

PS. Juu, en ole tässä nyt naimisiin menossa, vaikka joku voisi otsikosta niin kuvitellakin :)

Lohdutuskaveri

Välillä naurattaakin, kun on tällainen superhaamu kainalossa! Tälle ei Pac-Man voi mitään!

Maanantaina oli taas fyssari-/lääkäripäivä. Fyssarilla ei kauheasti edetty, en osaa mennä oikein kyykkyyn yhdellä jalalla jne. (Mietin oikeasti, että miten näine kaikkine vajavaisuuksineni olen ikinä pystynyt harrastamaan mitään liikuntaa, kisaamaan ja jopa olemaan välillä ihan kohtuuhyväkin?) Eli otettiin jotain lantionhallintaharjoituksia mukaan, tällä hetkellä mulla menee siis päivässä kaikkiin jumppiin yhteensä tuollainen 1,5h. Huh-huh. Lääkärissä keskusteltiin hetki, todettiin, että käsi ei ole hyvä, mutta että vielä ei leikata uudestaan (lääkäri tässä vaiheessa suostuisi jo leikkaamaan uudestaan, koska puoli vuotta on mennyt). En kuitenkaan halua sitä nyt, haluan ensin saada jotain selvyyttä jalkoihin, koska jos ne eivät ala paranemaan, ja nekin pitää puukottaa, niin sitten kaiken voi tehdä kerralla (kysyin tästä ja se on mahdollista). Että nyt vaan jumppaa, jumppaa ja vielä enemmän jumppaa. Lokakuun loppupuolella ollaan viisaampia ja toivottavasti terveempiä ja ei tarvitse leikellä mitään. Sitä ennen jumppaa, joka ikinen päivä... 

Tilannekatsaus

Mun painajainen ei näytä loppumisen merkkejä. Ei ole tehnyt paljon mieli bloggailla, ja tuskin päivitystahti tulee tätä menoa kovin tiheä olemaan.

Kohta on siis mennyt 10kk niin, että muhun on sattunut käytännössä joka päivä. Olkapää on kamala. Mä en tee sillä enää mitään. En todellakaan ui (ei tulis mieleenkään), mutta lopetin myös työmatkapyöräilyn. Käsi ei kestä (ja jalat ei kestä myöskään sitä). Käden kanssa teen enää kevyitä venytyksiä ja kevyellä kuminauhalla jumppaa muutamalla toistolla. Lääkärissä kävin pari viikkoa sitten (eli silloin olin jo lepuuttanut kättä 2,5 viikkoa poislukien työmatkapyöräily), mutta käskettiin syömään vielä neljä viikkoa lisää kipulääkkeitä ja lepuuttamaan. Lepuutuksen aikana käsi ei ole oikein kyllä mennyt parempaan suuntaan, joten eilinen soitto lääkärille poiki maanantaille lääkärikäynnin. Puoli vuotta leikkauksesta on kulunut ja tilanne on siis se, että käsi ei ole parempi kuin ennen leikkausta. Ei riitä, että olkapää on kipeänä, mutta myös rintalihas ja lapa ovat kipeät. Ärsyttää ihan todella. Olen tehnyt jokaisen jumpan ja liikkuvuusharjoitteen (pois lukien kaksi päivää puolen vuoden aikana) tasan ohjeiden mukaan. En ole tehnyt mitään, mikä olisi kiellettyä ja uusia juttuja aloittaessani olen aina kysynyt, että voiko tehdä. Uintiakin lisäsin sen 100-200m kerralla ja paria ekan kerran 200-500 räpistelyjä lukuunottamatta se ei tuntunut mitenkään epämukavalta. No, jotain oon kai sitten tehnyt taas väärin, kun kerran sattuu näin paljon. Ei tule mulle uintikisoja lokakuussa, oliskin ollut vähän liian hyvää, jos olisin päässyt kisaamaan.

Jalat... No. Jumppaan niitä joka päivä ja yritän opetella jotain uusia toimintamalleja lihaksille. Fyssarin mukaan tähän menee tommoinen 3kk (sitten voi alkaa klipu hellittämään) ja sitten vielä toiset 3kk että oikeastaan voi harjoitella kunnolla. Ok. Ihan kiva joo. Mä olen aika skeptinen, että jalat tulee kuntoon tolla, mutta jumpataan nyt, vaikka motivaatio on absoluuttisen nollapisteen alapuolella. Jumppa on kuitenkin mun ainoa toivo. Jalkoihin voisi tehdä myös faskialeikkauksen, mutta kun kukaan ei tiedä, että johtuuko tää kireistä faskioista (olis ehkä vähän outoa, että jos johtuis, niin ei levolla parane), niin sen toimivuudesta ei ole oikein takuita. No, jos ei jaloissa ala kuukausien kuluessa tapahtumaan mitään edistystä (että vaikka joka päivä ei sattuis), niin kai tota on sitten pakko kokeilla. Tällä hetkellä olen myös syönyt viikon jotain lääkettä, joka voi auttaa hermokipuun tms. Viikon kohdalla tuon pitäisi alkaa tehoamaan, mutta ei ole auttanut. Itse asiassa nyt, kun tasan vain ja ainoastaan käynyt 2x viikko salilla, ja muuten levännyt, ovat jalat olleet kipeät nyt kolme päivää oikeastaan koko ajan, mitä ne ei ole kyllä olleet pitkään aikaan :(

En tiedä, urheilenko enää koskaan oikeasti tai edes kuntoilenko. En tiedä edes, onko mulla enää yhtään päivää, kun muhun ei satu. En tiedä, voinko enää koskaan nukkua oikealla kyljelläni, kantaa painavaa kauppakassia tai mennä taidenäyttelyyn kuljeskelemaan pariksi tunniksi ilman, että jalat sanoo sopimuksen irti. Se on vähän rankempaa kuin se, että joku kisa menee pieleen, tulee kolme flunssaa kolmessa kuukaudessa, kausi menee pilalle, jonkun peesaaminen ärsyttää (mikä kyllä ärsyttää mua ihan ylettömästi vaikka en itse kisaisikaan, koska se on VÄÄRIN) tai eksyn kisareitiltä. Pahinta kai on, etten voi oikein itse tehdä mitään asialle. Toki itsesäälissä rypeminen ei asiaa auta, mutta positiivisella asenteella ja motivaatiolla kuntouttaa ei ole ollut mitään tehoa tähän tilanteeseen ja joo, ei ole enää positiivista asennetta, mitä vielä käsileikkauksen jälkeen oli ja motivaatiokin laahaa pohjamudissa, vaikka jumpat joka päivä kiltisti teenkin.

Toivottavasti te muut jaksatte iloita suorituksistanne, vaikka asiat menisivätkin pieleen. Ei se ole niin vakavaa, vaikka ennätys ei paranisi, tärkeintähän liikunnassa ja kisoissa on kuitenkin se hyvä fiilis. Tsemppiä loppusyksyn koitoksiin kaikille, mä taidan mennä tekemään jalkajumppaa...

PS. Mäkin iloitsen kyllä siitä, että voin käydä sentään sielä salilla. Sekä etu- että takakyykyssä olen jo lähellä mun parhaita painoja ja siitä kun aloin jalkaprässiä leikkauksen jälkeen tekemään, olenkin nyt vaatimattomasti 3,2-kertaistanut painot, joilla sitä teen :)

Pelkkää valitusta

Kaikki muut on menossa Joroisille ja mä haaveilen, että voisin käydä kaupassa niin, ettei jalkoihin satu. Muiden blogit täyttyy kisojen odotuksesta, mun päivät täyttyvät seuraavan fyssarin/lääkäriajan odotuksesta. Tämä lopputeksti sisältää siis pelkkää valitusta, joten jää omalle vastuulle päättää, että lukeeko. Toisaalta, lukemalla voi ehkä hakea jotakin perspektiiviä siihen, jos itsestä oma kunto tuntuu huonolta tai on tapahtunut jotain epäreilua kevään aikana harjoittelua häiriten - vois mennä huonomminkin, jos ei pääse edes kisaamaan tai edes harjoittelemaan!

Viime viikolla kävin fysioterapeutilla, jonne olin siis jonottanut sen 1,5kk. Hänen mielestään jalkaongelmani johtuvat selvästi siitä, että ensinnäkin mun nilkka on jotenkin lukossa (pitää manipuloida auki ensin) ja mun säären etuosan lihakset on koko ajan jännittyneet, kun ne yrittää kontrolloida jalan liikettä (osin johtuen siitä, että nilkka on lukossa, ja tällöin jalkaterän lihakset eivät tee sitä, mitä pitäisi, jolloin sitten nuo säären lihakset tulevat paikkaamaan tilannetta). Ehkä se on sitten näin, toivon, että se on näin, koska tällöin asian voi korjata ensin avaamalla nilkat  ja sitten harjoittamalla lihakset toimimaan oikein. Tällä fyssarilla ei ollut aikoja kuin joskus, joten menen hänen kollegalleen ensi viikolla keskiviikkona nilkkojen avaukseen ekan kerran.  Viime viikolla ei avattu nilkkoja, kun pitää kuulemma tehdä kerran viikossa. Hieman epäilen itse vielä tätä teoriaa, mutta oikeastaan en enää oikein jaksa uskoa ongelman paranemiseen :( Ja tää on oikeastaan mun ainoa toivo! Toisaalta olisi ihan loogista, että oon kehittänyt virheelliset jalkojen liikkeet kun käsi oli kantositeessä. Se myös selittäisi, miksi jalat ei parane levollakaan, koska tuo virhe on siis läsnä silloinkin kun seison. Laskimoteorian vuoksi olen myös pitänyt niitä kompressiosukkia, mutta eivät ole kyllä mun mielestä auttaneet.

Olkapää on äitynyt pahaksi. Uimista en voi harkitakaan, en uskalla mennä tänään salille ja aion nyt kerettiläisesti jättää myös olkapääjumpan tekemättä lukuunottamatta niitä liikkeitä, jotka voin tehdä hartiatason alapuolella (eli siis ulkokierron liikkuvuusharjoitteen). Pelkään pahasti, että hauiksen jänne on tulehtunut. Tai voi se olla muutakin, mutta tämä kotinettitohtori on päätellyt näin... Olkapää on tosi kipeä. Kävin eilen uimassa aika pitkästi ja se oli selvästi tosi iso virhe, vielä isompi virhe oli tehdä vielä illalla olkapääjumppa. Käsi on ollut tämän aamun nimittäin vielä kipeämpi kuin eilen ja se on huono juttu. Epäilen, että kädessä oleva arpikudos jotenkin liittyy tähän ja se, että mun käden liikkuvuus ei ole vielä 100% (no, ehkä 90% jo kuitenkin) ja myöskin liikeradat eivät mene ihan puhtaasti niin, että lapa tukisi liikkeitä täysin oikein. Tämä varmasti sitten on hermostuttanut tuon hauiksen jänteen, kun mullahan tuo hauis on kiristänyt oikeastaan koko ajan leikkauksen jälkeen. Jos nyt jotain positiivista pitää keksiä tästä, niin kipu on eri paikassa kuin ennen leikkausta, joten nähtävästi ainakin se asia korjaantui, mitä leikkauksessa korjattiin. Toisaalta se, että leikkauksesta on mennyt jo 22 viikkoa ja olka on tässä kunnossa, ei ole mun mielestä alkuunkaan hyvä asia. Mun käden piti olla täydessä toimintakunnossa 18 viikkoa leikkauksen jälkeen ja siitäkin on mennyt siis jo kuukausi :( Menen ensi viikolla fyssarille. Koska vakuutuksen kattama fysioterapia päättyi, ja koska en ollut yhtään tyytyväinen tuohon fyssariin, menen nyt käymään toisella - sillä missä kävin ennen leikkaustakin. Koska vakuutusyhtiön kanssa oli hankaluuksia, en siis käynyt hänellä leikkauksen jälkeen, mutta menen nyt katsomaan, jos hänellä olisi vähän enemmän annettavaa tähän ongelmaan.

Välillä (usein) on siis vähän (todella) vaikea uskoa kuntoutumiseen ja siihen, että meitsi joskus Jortsussa tai yhtään missään enää kisaisi. Käden takia usko Vantaan uintikisoihin syksyllä on just nyt nolla. Käden kanssa on nyt taisteltu se 9kk ja jalkojen kanssa 3,5kk, ja kun toivoa paremmasta ei just nyt ole (no, onhan ne fyssarit), niin mieli vetää aika matalaksi. Asiaa ei auta kauheasti se, että vietän tässä mun kesälomaa (eli mulla on kaksi vapaapäivää) ja vietän sitä ihan yksin kotona möllöttäen, kuten olen viettänyt viimeiset puolitoista viikkoa yksistäni täällä toki töissä ihmisiä nähden. Illalla sentään lähden kohti Tamperetta ja Eräjärveä. Olin ajatellut, että tänä viikonloppuna (ja viime viikonloppuna, kun oli myös perjantai vapaata) olisi ollut jotain hauskaa kesätekemistä, mutta ei se nyt niin mennyt. Aina ei voi voittaa ja kaikkea ei voi saada, mutta jos edes jotain? No, tulevan olympiavoittajan kanssa ollaan sentään käyty katsomassa leijonia (2 sekuntia jaksettiin) ja apinoita, joten ei kesä ihan hukkaan ole mennyt. Niin, ja olen ainakin ehtinyt lukemaan kirjoja.

Silloin kun ei ole ihan epätoivoinen olo, yritän tsempata itseäni, että mieluummin kaikki jutut nyt kerralla kuin sitten ensi vuonna jotain taas. Jos tuo olkapääkin asettuisi, niin kyllä mä Vantaalla voisin uida ja jos jalat paranisi, niin ehkä joku juoksuharkkakisa tänä vuonna onnistuisi ja ensi vuonna sitten taas triathlonia.

Kaikesta omasta kurjuudesta huolimatta toivon (jos joku tätä valituskirjoitusta jaksoi loppuun asti lukea), että muilla olisi hyvä Jortsun kisa ja muutkin kisat, vaikka kisaraporttien lukeminen tekeekin tosi kipeää. Kyllä se aurinko vielä joskus tänne munkin risukasaan paistaa varmasti - toivottavasti se joskus tulee ennemmin kuin myöhemmin.

PS. Silvia lähtee tänään siis siskolleni testattavaksi. Silvia on protestoinut tätä melkoisesti ja viimeiseen asti yritti hangoitella vastaan, tällä kertaa siten, että jumitti polkimet kiinni itseensä täysin. No, raaka väkivalta muilta tahoilta tuotti tulosta ja Silvia joutui nöyrtymään.

Jäähyväislenkki

Muutama postaus sitten kerroin, etten raaskisi luopua Silviasta ja ajattelin pitää sen. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet ja koska työmatkastani suuri osa on muuttunut tietyömaaksi (eli maantiepyöräkelvottomaksi) ja koska muutkin voivat ajaa trainerilla kuitupyörällä, niin kai minäkin ja erityisesti koska fysioterapia maksaa maltaita, koska joudun näillä näkymin käymään siellä vielä monen monituista kertaa (pirun jalat!!!) ja upottamaan sinne muutamankin tuhatlappusen ja koska en ole voittanut lotossa, niin on tullut aika luopua Silviasta, vaikka se surettaakin. Onhan se vaan pyörä, mutta...

Tänään lähdin sitten luultavasti viimeiselle lenkille mun ekalla kilpapyörällä, vaikkei jalat kestäkään, niin pakko oli mennä vielä kerran. Lenkin aikana muistelin mun ja Silvian taivalta alusta lähtien, sitä kuinka ihmeelliseltä ja itsestään liikkuvalta maantiepyörä tuntui yli 20kg painavan, jalkajarrullisen, 7-vaihteisen Crescentin jälkeen. Sitä tunnetta en varmaan koskaan unohda, kun Silvialla ekan kerran testilenkin ajoin ja niin suurta eroa en enää tule ajamisen helppoudessa koskaan kokemaan, vaikka saisin maailman parhaan ja nopeimman pyörän alleni. Ekat lenkit Silvialla oli melkoista opettelua. En ollut ajanut pelkillä käsijarruilla kai koskaan, vaihteita oli yhtäkkiä 30 ja niiden vaihtaminen oli haastavaa ja en meinannut millään saada lukkopolkimia kiinni. Niiden avaaminen olikin sitten ihan helppoa, mutta lukot olivat kai vähän tiukalla aluksi, koska niiden kiinni saamiseen saattoi mennä viisikin (!) kilometriä. Ihan ekat lenkit ajelin ihan lenkkareilla, olihan mulla kombi-polkimet, mutta en kyllä kokenut lukkopolkimiin siirtymistä mitenkään hankalaksi, jos unohdetaan se lukkojen kiinnitys. Pitkään ajelin myös ihan vain pelishortseilla ja jollain perus t-paidalla. Aluksi ajelin reenimatkat Herwoodista Santikseen, mistä matkaa kertyi kai suuntaansa n. 13km. Joskus kiersin Pyhäjärven ja ajelin välillä kolmen tunnin lenkkejä, jotka olivat jo tosi pitkiä. Pelishorsit vaihtuivat pikkuhiljaa Prismasta ostettuihin, halvimpiin vaippahousuihin (jotka näin jälkikäteen ajatellen olivat aivan kamalat, mutta ajoivat silloin ihan asiansa), ja kaivoin jostain aikoinaan Pirkan soutuun ostetut sormettomat ajohanskatkin esiin. Paidan helmat lepattaen poljin sitten Hervannan mäkiä alas, kunnes investoin ihan oikeaan pyöräilypaitaan. Nopeusmittaria mulla ei ollut muistaakseni tässä vaiheessa ja sykemittaria en myöskään käyttänyt.

Vikan lenkin kääntöpaikka, jossain Röyläntiellä. Jalkojen takia lenkki oli rajattava tuntiin, vaikka mieli olisi tehnyt fiilistellä oikein kunnon pitkä lenkkikin.

Seuraavana vuonna taisin sitten jo tsempata vähän enemmän pyöräilyn suhteen, triathloninkin siinti jo mielessä, vaikka polvileikkaus osallistumisen torpedoikin. Investoin kuitenkin pikkuhiljaa uusiin ajohanskoihin, pöksyihin, mittariin jne. ja Silvia sai tulla mukaan yhä pidemmille lenkeille, vaikkei mistään hurjista kilometrimääristä puhuttukaan, kun vauhdit mulla oli (ja on) mitä oli. Tanskassa asumisen aikana Silvia asusteli vanhempieni luona, mistä sen vuoden 2010 vappuna hain. Tänä vuonna Silviasta tuli vihdoin kilpapyörä, kun pääsin osallistumaan kerran Noksun harkkakisaan ja Kiskossa tein sitten ihan oikean triathlondebyyttini, ilman mitään lepotankoja, triathlonasuja tai geelejä, maastopolkimilla paineltiin Silvian kanssa menemään heti hienosti nelossijalle! Satasen kerhoonkin pääsin vihdoin yhdellä ikimuistoisimmista lenkeistäni, jälkeenpäin naurattaa, silloin ei todellakaan.  Seuraavana vuonna Silvia siivittikin mut vain ja ainoastaan podiumille (olin sentään päivittänyt maantiepolkimiin,  clip-oneihin ja kypäräkin oli joku muu kuin prismasta ostettu kahdenkympin rumuus, eli ihan vissiin viiskymppiä maksanut Casco!) ja viime vuoden ainoa startti Silvialla toi sitten ihan SM-kultaakin duathlonissa. Tänä vuonna olen lähinnä urheillut Silvian kanssa trainerilla olkapään parantelua odottaessa ja muutenhan en jalkojen takia ole pahemmin ajellutkaan.

Paljon hyviä muistoja ollaan siis Silvian kanssa koettu ja nyt sitten on tilaisuus jollakulla muulla viilettää valkoisella oikealla eurobikella pitkin Suomen, tai miksei jonkun muunkin maan teitä eteenpäin. Ehkäpä tyttö pysyy perhepiirissä ja voin joskus nostalgian vuoksi ajella Silvialla Santalahteen, johon ekan kerran ultistreeneihin tullessani, suuri osa sekä naisten, että miesten joukkueesta tuli ihailemaan sitä, kuinka ihmeen kevyt voi pyörä olla. Näin pitkälle muisteluissani olinkin kaartanut tunnin lenkiltä kotiin, jalat hajalla, mieli vähän haikeana, koska Silvia on ollut mulle jotain muutakin kuin pyörä, se on ollut se väline, joka mahdollisti uuden harrastuksen aloittamisen ja joka opetti mut tykkäämään pyöräilystä pyöräilynä, ei vain juoksun korvikkeena vammojen ollessa päällä.

Siihen loppui vika ajelu ja aika tarkalleen viiden vuoden yhteinen taival. Nopeusmittari oli raksittu jo pois ja mukana oli vain kello, josta katsoin tunnin ajoajan, joten melkein siihen lopetettiin, mistä aloitettiin, erona vain pelishorsit, puuvillainen t-paita ja lenkkarit :)

7 sekuntia

Oikeasti luku on kyllä 6,5s, mutta mä tykkään pyöristellä aina vähän huonompaan suuntaan, niin kisoissa sitten yllättyy iloisesti. Tänään on ollut aika jännä päivä. Tein meinaan ensimmäisen uintitestini 9 kuukauteen. Etukäteen jännitti aika lailla. Mun uintitesti on 3x300 30s palautuksilla (testi, kuten useat uimatreenini täältä). Testiä ei voinut oikein kovin paljoa aiemmin tehdä, sillä en edes olisi vielä kolme viikkoa sitten jaksanut uida sitä - kahdeksan kuukauden treenitauko ja käden voimattomuus leikkauksen jälkeen olivat tehneet tehtävänsä. Pikkuhiljaa uintitreenit ovat kuitenkin pidentyneet ja olen ottanut mukaan uintia hieman lujempaakin.

Viime viikolla sitten testasin pystynkö tekemään treenin, joss oli tarkoitus uida 4x500m siten, että jokainen 500 lujempaa. No, ekaan meni 10.07, tokaan 9.56. Mietin, että kun tuo toka settikin tuntui kovin hapokkaalta, että miten muka uin kaksi vielä lujempaa. Siinähän sitten uin ja kolmas päättyi aikaan 9.33! Olin ihan äimän käkenä whaat! Kun  viimeinen päättyi aikaan 9.05, totesin, että eiköhän tässä aleta olemaan uintitestikunnossa kuitenkin ja tänään sen vuoro sitten tuli. Noiden viisisatasten perusteella aloin myös haaveilemaan alle 1.50 satasen vauhdista, mutta tänään kun hallille suuntasin, epäilytti pahasti.

No, eikun uimaan. Ensin alle verraa 400m, tulevan kauhistelua ja eikun kauhomaan. Eka vinsta taisi mennä liian lujaa ja aloin jo sen jälkeen miettimään, että pitäisiköhän luovuttaa. Hapotti, happi loppui ja oli kamalaa. Eli just niinkun testissä pitääkin olla! Mulla on oma psyykkaustapani tossa testissä. Ekalla 300:lla saa ajatella vain sitä settiä. 150metriin asti pitää miettiä, että kyllähän tää tästä (yleensä siinä vaiheessa ei ole vielä ihan kauheeta tuskaa) ja puolen välin jälkeen mietitään, että hei, yli puolen välin jo! Tokalla puoleenväliin asti taas mietitään vaan, että "kestä nyt puoleen väliin" ja sitten voi jo ajatella, että testistä on mennyt jo yli puolet, että ei oo enää paha. Kolmannella sitten vaan yritetään kestää ja mietitään ehdottomasti vain sitä, kuinka mahtavan paljon on jo uitu ja kuinka mahtavan vähän on jäljellä. Tällä psyykkauksella pystyn yleensä tiristämään itsestäni irti enemmän kuin usein uskonkaan - niin myös tänään. Tavoite oli siis saada setit menemään alle 5.30, mikä tällä 25 kilsaa tänä vuonna uintimäärällä oli jo aika optimistista. No, niinpä vain pistelin uimaan nuo aikoihin 5.14, 5.10 ja 5.10! Oi että. Kyllä olin ihan tosi tyytyväinen. Keskimääräinen satkun aika on siis ~1.44. Näin vähän uintia ja jäin vain 7 sekkaa/100m mun parhaasta noteerauksesta tossa testissä (7s on toki pitkä kuin nälkävuosi satasella, mutta tällä uintimäärällä olen hämmästyttävän vähän jäljessä)! Aivan MAHTAVAA.

Uinti tarjoilee mulle tällä hetkellä iloa, vaikka olkapää siinä kyllä vähän vaivaakin. Se on edelleen tosi tiukka, eikä taivu kunnolla. Arpi siellä ottaa vaan ikävästi vastaan :( Myös jumppapalloilu on taas kuviossa mukana ja tänään pitäisi aloittaa 5-viikon tahkoaminen. Muuta treenailua ei sitten salin lisäksi olekaan (ai niin, leukoja menee jo neljä \o/). Juhannuksena vähän jopa "urheilin", mutta sen jälkeen ajelin vain Kultsulla töihin. Nyt Kultsu on huollossa (aika jännä, että ajaminen oli vähän raskasta, kun levyjarru laahasi vähän kiinni sekä edessä, että takana...) ja mä pidän taas vähän taukoa. Yritän nyt saada näihin jalkoihin jotain tolkkua. Olen nyt käynyt fysiatrilla, joka totesi magneettikuvista, että mulla on tosi isot laskimot. Tämä voi aiheuttaa sen, että laskimoläpät vuotaa, eli veri virtaa jalan laskimoissa myös alaspäin, mikä ei oo hyvä juttu ja aiheuttaa kipua. Oletan, että mulla kyse oli syvistä laskimoista, koska pinnallisten laskimoiden kohdalla tuo yleensä tarkoittaa suonikohjuja ja en mä nyt sellaisia pysty löytämään itseltäni, mutta mistä sitä tietää. No, hoitona tähän nyt aluksi on ollut käsky käyttää kompressiosukkia (ou-jee), ja myös jos jalkapohjaan saisi jollain ortoosilla tms painetta laskimorenkaan alle, niin se olisi hyvä juttu. Sinänsä tuo teoria voisi olla jotenkin järkevä, koska jos mä liikkumisen jälkeen nostan jalat ylös, ei ne tuu ollenkaan niin kipeiksi, kuin jos istun esim. töissä jalat alaspäin aamupyöräilyn jälkeen. Toisaalta olisi outoa, että se just nyt olisi tullut, kun se ei ole mitenkään kai yhteydessä siihen, että liikkuu/seisoo tms. Naisilla, ylipainoisilla ja synnyttäneillä on suurempi riski, mutta tunnustan kuuluvani vain yhteen noista ryhmistä. Jos asiaan ei ole syksyyn mennessä tullut mitään apua, niin sitten sovittiin työterveydessä, että menen  hakemaan lähetteen julkiselle, jotta noita laskimoita tutkittaisiin paremmin. Tää ongelmahan nyt ei vaikuta vain mun urheiluun vaan ihan jokapäiväiseen elämään, kun kauppareissun jälkeenkin saattaa sattua niin paljon, ettei oikein kestä. Lisäksi oon D-vitamiini kuurilla, koska senkin todettiin olevan vähän alakanttiin (no, viiterajoissa kyllä) ja D-vitamiinin vähyys ei ole hyvä koskaan, mutta sen on myös todettu olevan yhteydessä (vaikkei tiedetä, miten ja miksi ja onko mitään syy-seuraus- suhdetta) krooniseen kipuun, mitä mulla nyt tässä on, kun eihän mulla ole huhtikuun alun jälkeen ollut yhtäkään kivutonta päivää.

Toinen, mitä on tehty, on fyssarin arvio, ja hän oli sitten taas sitä mieltä, että mun askellus on aivan p-stä. Joo, sehän on toki aivan totta. Toisaalta, suositteli mulle mm. Kayanoja ja aikoinaan kun kyseisiä kenkiä aloin kehoituksesta  (fyssarin, joskus vuonna 2004) käyttämään, niin mun jalkaongelmat alkoi siitä. Polvi oli kipeä monta vuotta kunnes lopetin pohjallisten ja tosi tuettujen kenkien käyttämisen. Suostuin kuitenkin, että mun normaaleihin lenkkarin pohjallisiin laitetaan lisäkappaleet, koska kyllä tätä nyt pitää kokeilla. Yritin kysyä, miksi myös pyöräily kipeyttää jalat, jos kerran askelluksesta on kaikki kiinni, mutta siihen ei ollut oikein selitystä. No, tää on tuttua. Aina kun yritän selittää, että ei se juoksu oo se suurin ongelma, vaan että pyöräily sattuu, niin sitten vaan tutkitaan, miten mä juoksen. Sain myös kaikkia tuskallisia (lue vaikeita) liikkeitä askelluksen korjaamiseen. Katsotaan mitä ensi viikolla tapahtuu.

Loppuun vielä pari kuva, juhannuksena taisin tehdä tämän vuoden ainoan avovesiuinnin (20min), todistetusti.

Apua, onkohan sielä haita, jotka syö pikkupingviinit poskeensa!

Nyt on mentävä!

Moro kaikille tasapuolisesti! Ei oo haita!

Ulpukkameressä melko kiinnostava käden palautus.

Totisesti toivon, että tässä on tähystäminen menossa.

Kyllä se oikee käsikin  johonkin taipuu.

Jotain edistyksen tapaista

Eilen tein ensimmäisen uintireeniksi laskettavan session ~kahdeksaan kuukauteen. Tähän asti olen yrittänyt vain selvitä altaassa jotenkin sen jälkeen kun uinti on ollut taas sallittua, nyt oli tarkoitus ihan jo uidakin miettimättä sitä, että jaksanko. No, kyllä se siihen jaksamiskategoriaan meni silti, mutta uinti sisälsi silti ihan kivoja juttuja. Alkuun tein verrat, josta osa uitiin, yht. 400m verraa, josta puolet potkuja. Sitten tein uinti/potkusetin ja sitten uin 600m uinnin. Aika halpokasta on näillä surkastuneilla uintilihaksilla. Lopussa vielä 16x25 siten, että 2-2-2-2 toistot aina hieman nopeammin (ainakin yritin!) ja sitten toisen kerran sama. Loppuun vielä uintiverra, ihan ilman potkuja. Mittaa tuolle koko uinnille tuli niinkin 'paljon' kuin 2400m, josta 400m potkuja. Siis tätähän voi ihan oikeasti sanoa jo harjoitukseksi! Aikaahan tuohon settiin meni hieman yli tunti, joten voitte sitten päätellä, kuinka lujaa pääsen eteenpäin tällä hetkellä! Ensi viikolla ajattelin alkaa tekemään myös tekniikkaa. Tähän asti en ole viitsinyt, koska tekniikan teko on aika rankkaa noille olkapään lihaksille ja jos lihaksia ei ole, niin ei siitä ole mitään hyötyä. Nyt uskon uintilihasten sentään jo heränneen, joten voidaan alkaa taas miettimään niitä kyynärpäitä ja vartalonkiertoja - lyhyissä pätkissä tietysti.

Jaloista ei ole oikeastaan mitään uutta kerrottavaa, parin viikon päästä tapahtuu sitten fyssaria ja lähettivät mut työterveydestä vielä kivunhoitoon erikoistuneelle fysiatrille konsultaatioon (asiat tapahtuu raivostuttavan hitaasti näin kesällä). Niinpä  keskityn nyt iloisempiin asioihin, kuten siihen, että uinnissa paluu lähelle viime syksyistä tasoa on mahdollista puolen vuoden sisällä. Pitkän radan Masters-kisat ovat lokakuussa Vantaalla, joten eiköhän mut sielä nähdä taas starttipallilla! Hei, siis mähän saatan päästä kisaamaan tänä vuonna!!! Se olis kyllä ihan tosi HIANOO!

Mukavaa juhannusta kaikille.