Triathlonisti

Aamulla ei ollut oikeastaan mitenkään kipeä olo, mikä oli hieno homma ja uskalsin jo ajatella, että tänään musta tulee vihdoin ja viimein triathlonisti. Monen vuoden haaveilun ja aikomusten jälkeen tänään se tapahtuu ihan oikeasti! Yöllähän en ollut saanut nukuttua kunnolla ollenkaan, kun jännitti niin kovin. Onneksi päivällä oli ohjelmassa vohvelikestit, niin sai muuta ajateltavaa ja vaikka pieni käheys nousikin pintaa päivän aikana, ei olo onneksi ollut niin paha, että olisin edes harkinnut poisjäämistä. Olin ainakin levännyt tarpeeksi kahden viime viikon aikana, kun eilenkin otin varman päälle ja en mennyt uimaan. Vohvelikestien jälkeen kamat kasaan ja odottelua, unohdin ihan prinsessahäätkin :( No, vihdoin kello oli tarpeeksi, sää muuttui huonoksi ja sponsoriauto kaartoi pihaan. Auto pakattiin täyteen kamaa, kun otin kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin mukaan. Nokka kohti Noksua ja kisoja! Paikalla olikin tosi paljon porukkaa, olin ihan yllättynyt. En ollut tajunnut, että nää oli ihan oikeat kisat numerolappuineen ja järjestäjän uimalakkeineen kaikkineen ja sen vuoksi en ollut ottanut edes sitä numerolappuvyötä mukaan. Voihan ei. No, onneksi tuulihousuissa oli joku nyöri, josta askartelin numerolappuvyön itselleni, joten ei tämä menoa ja valmistautumista lopulta haitannut. Se saattoi sitten vähän haitata, että 20 minuuttia ennen kisan lähtöä kävin vähän ajelemassa ja verkkaamassa ja apua, kumi puhki! Onneksi en ollut kovin kaukana ja kun en omista kuin maastopyöräilykengät, niin niillä kävelykin on melko helppoa ja vähän jopa juoksinkin kohti parkkista, jossa oli vaihtoalue. Koska Silviaan ei noin vain rengasta vaihdeta, ei auttanut muu kuin mennä pyytämään muilta apua. Kiitos siis Vellu avusta ja renkaan vaihdosta, itse nyhertäsin varmaan vieläkin sitä ulkorengasta vanteelta irti. Rengasepisodista oli se hyvä puoli, että en ehtinyt jännittää, kun tuli niin kiire. En ehtinyt kuuntelemaan kisainfoakaan kunnolla, kun samalla piti järjestellä kamoja ja tehdä kaikkea muutakin, juoksuverkkaa ei tullut paitsi kun sinkoilin paikasta toiseen. Märkäpuvun pukeminen oli ihan kamalaa kiireessä ja kostealla ilmalla, kun iho oli valmiiksi jo vähän nihkeä. Onneksi tässä taas Sari auttoi ja puku saatiin päälle. Ehdin jopa muutaman verryttelyvedon järvessä tehdä ja selvittää, että mihin päin mun pitääkään uida, veden lämpötilaa en ehtinyt miettimään alkuunkaan. Sitten olikin pari minsaa lähtöön ja sitten mentiin. Lähtö oli aika mieleenpainuva, sain kyllä muutaman kerran jonkun jalasta ja kädestä iskuja, vaikka pahempaakin voisi olla. Alku-uinti oli aika järkkyä ja mieleen hiipi, että parin viikon päästä pitäisi uida 5 kertaa pidempi matka, huh. En pahemmin suunnistanut, mutta olis ehkä kannattanut, koska uin välillä aikas vinoon. Uinti meni lopulta ihan kivasti ja en todellakaan ollut lähelläkään viimeistä, vaikka tekniikka oli kyllä taas unohtunut ihan kokonaan. En muuten edes tiedä, mitä tahtia potkin. Uinnin jälkeen juostiin jotkut portaat ylös vaihtopaikalle. Onnistuin kuin onnistuinkin matkan aikana saamaan märkäpuvun hihat irti. Sitten tuli vaihto. Ja hidasta oli ja kaikki meni kyllä ihan reisille. Ensinnäkin, kun oli niin kylmä, en uskaltanut pyöräillä pelkällä paidalla, vaan oli pakko pukea takki. Se oli hidasta kuin mikä, kun en löytänyt hihaa ja märkä iho teki kaikkensa, etten saisi sitä vaatetta päälle. Märkäpuku irtosi jotensakin, mutta sukkaa yritin hetken pukea todetakseni, etten varmaan laita sukkia, kengät vain jalkaan. Kypärä päähän ja menoksi. Tässä vaiheessa ohjaustankoon ripustetut lasit lensivät ja Sari ne sitten onneksi pelasti. Meinasin vähän myös kolaroida jonkun muun kanssa ja kun olin ihan viimeisellä paikalla (kun tietystä syystä ehdin asetella sen pyöräni viimeiseksi sinne telineisiin), meinasin törmätä myös moniin vaihtoon tuleviin (huomaattekos, en siis tosiaan ollut vika uija!) ja ei uinnin jälkeen hieman pyörryttävä olokaan kauheasti auttanut tähän. Sitten pyöräiltiin. Menin niin lujaa kuin pääsin, mutta keskariksi jäi mittarin mukaan 28,6, en vaan pääse lujaa :( Musta meni ainakin kolme tyyppiä ohikin, ihan tyhmää. Hanskoja en sitten lopulta kaivanut takin taskusta käsiini ja silti pystyin onneksi käyttämään etuvaihtajaakin, tää kahden viikon tauko on auttanut sormien tunnottomuuteenkin, ja onneksi varpaatkaan ei ehtineet jäätyä huolimatta tunteesta, että kengissä loiskuu vesi. Sitten tulin vihdoin vaihtoon (en vieläkään viimeisenä!) ja totesin turhaksi yrittää laittaa niitä sukkia, kunnon triathlonistit ei sellaisia käytä! Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Sateen vuoksi reitti oli taas tuskaisen pehmeä ja juoksun alku oli siis ihan hirveää köpöttelyä. Mietin, että miten pystyn näillä jaloilla juoksemaan 3,5 kilsaa, mutta kummasti ne jalat alkoi vertymään, kun edessä näkyi selkä, joka läheni pikkuhiljaa. Hahaa, sain miehen pian kiinni ja sopivasti tulleessa alamäessä otin lisää kaulaa. Vilkaisin sitten taakse ja totesin, että sieltä tullaan lujaa, ajattelin, että saan lähestyjästä hyvän peesin, mutta enpä kyllä saanut. Nainen juoksi hienolla askeleella ohi, näytti kyllä aika tutulta, oon varmaan jossain juoksukisoissa nähnyt, mutta nyt en kyllä yhtään keksinyt, kuka se oli, mun kunnolla ei kyllä ollut mitään saumaa siihen vauhtiin. Kun matkaa oli noin kilometri jäljellä, näin uuden selän ja taas löytyi puhtia. Kohta menin seuraavan miehen ohi :) Tästä mä tykkään. Lopussa juoksin vielä vähän harhaan, kun opastaja sanoi vähän liian myöhään, mitä kauttapitää juosta ja jouduin hyppimään ties mistä mudasta, mutta muuten meni kivasti ja ei toi hidastanut kun ehkä viis sekkaa. Onneksi ihan loppu reitistä on alamäkeä, joten voi juosta maaliin ihan oikealla juoksuaskeleella, eikä millään laahustuksella. Maalissa tuli taas melko oksetusolo, joten tiesin, että lujempaa en olisi enää päässyt ja olin siis tyytyväinen ja iloinen. Jee, tästä se alkaa. Ajoista ei tietoa, en tajua, miten jotkut voi pitää kelloa siinä uinnissa, kun siihenhän se märkkis jää ainakin jumiin. Sarille ja Makolle kiitos kaikesta avusta, henkisestä ja muustakin, ilman teitä en olis selvinnyt, vaikka haukia ei näkynytkään. Kukahan tulis mulle Kiskoon apuriks ja paniikin estäjäks? Se märkäpukukin on vaikee pukea yksin, kun en vaan saa niitä hihoja kiskottua yksin tarpeeks ylös ja se, että sais kuristettua itsensä (=kaulasta puku tarpeeksi tiukasti kiinni) on vaikeeta. Mut nyt mä kyllä oon vaan iloinen. Kuva- ja tulosmateriaalia tiedossa myöhemmin.

Jihaa, mä tein sen :D