Ihan mun vuosi

Jos joku olisi kertonut minulle tammikuussa, että tästä tulee ihan mahtava vuosi, olisin todennut, ettei varmasti tule. Jos joku olisi kertonut minulle, että tästä tulee ensimmäinen vuosi kolmeentoista vuoteen, etten juokse yhtään juoksukisaa (tai mitään muutakaan kisaa) ja silti mulla menee hienosti, olisi nauranut noille sanoille. Jos joku olisi kertonut minulle, että vaikka en voi oikeastaan ollenkaan urheilla ja silti menee hyvin, en olisi uskonut. Mutta niin siinä vaan kävi. En voi urheilla, en ehkä enää koskaan. Silti voin hyvin. Mahdottoman hyvin. Elämässä on isoja asioita edelleen hankalasti (muutkin kuin nuo vammat) mutta silti olen onnellinen. Tänä vuonna olen oppinut ymmärtämään, että se on vain urheilua. Olen edelleenkin äärimmäisen kilpailuhenkinen ja toivon pääseväni vielä baanalle. Mutta jos en pääse, pystyn selviämään siitä, sillä:

Tänä vuonna olen oppinut elämään.

Toivotan kaikille menestyksekästä uutta vuotta. Kuullaan taas.

Koska en voinut juosta tänä(kään) vuonna maratonia, päätin käydä siellä.

Tästä ne juoksee.

Joskus voi heittää juoksukiellot metikköön ja juosta sata metriä, olihan kyseessä kuitenkin ensimmäisten modernien olympialaisten näyttämö Ateenassa.

Mun elämän voittaja.

PS. Urheilullisiksi saavutuksiksini taitavat tänä vuonna siis jäädä ennätysvauhtiset tonnin potkut, 11 leukaa putkeen ja piruetin oppiminen, taitaahan siinäkin jo olla vaikka mitä.

Mä oon viallinen...

... ja se on ihanaa!

Fyssari löysi vaikka mitä vikaa, ja nyt opetellaan taas kävelemään oikein (ei oo helppoo...). Jee!

Oon melko varma, että ens viikolla pääsen leuoissa jo ysitasolle, koska eilen jäi vajaaks enää yks, eli yhteensä 44 leukaa. 

Fyssaria odotellessa

Keskiviikkona pääsen vihdoin fyssarille. Toivottavasti sillä on jotain sanottavaa. Olkapäälääkäri lähetti fysiatrille, mutta sen ekat vapaat ajat oli tammikuulle, joten sitä sit odotellessa. Enää ei varsinaisesti odottelu kyllä haittaa, onhan tässä nyt jo pari vuotta mennyt. Ihminen oppii kärsivälliseksi kyllä, vaikka mä nyt olen tietyissä asioissa kovinkin kärsivällinen, toisissa asioissa sitten taas en yhtään.

Leuanvetotason on taas nousut, kasitasolla ollaan. Toissaviikolla vedin jo yhteensä 41 leukaa, tehkää hei perässä :) On iloittava siitä, mitä voi tehdä... Oon miettinyt, että pitäiskö mun alkaa tekeen noita lisäpainoilla. Ehkä. Uimahalliin en ole saanut väännettyä itseäni viime aikoina, mutta aloitin taas rive-treenit salilla, vaikkei toi olkapää nyt siitä kauheesti tykkää, mutta koska se olka on nyt jokatapauksessa kipeä, niin ei siinä paljon rivet tunnu. Päälle oon tehnyt sitten vielä jerk-työntöäkin  pikkupainoilla. Rivestä ei myöskään tuu polvi kipeäksi, niinkuin kyykyistä painojen kanssa, liikkuvuutta pystyn onneks parantaan valakyykyillä - siis pelkällä kepillä toki. Nyt kun mun aerobinen kunto on täysin sysip***a kun en voi tehdä oikeastaan mitään lajia, missä sitä vois edes ylläpitää, oon huomannut, että salillakin voi hengästyä, just noissa riveissä. Ennen en saanut hengästyttyä salilla, vaikka tein mitä, mutta nyt ei oo enää sitä ongelmaa...  Baletissa oon edennyt jo, uskokaa tai älkää siihen piruettiin!

Summa summarum, tällä hetkellä mun projektina on kehittää entistä vahvempi core (sali, fustra ja baletti) sekä parantaa liikkuvuutta käytännössä koko kropassa (paitsi lannerangassa, joka on tietysti sitten yliliikkuva, kun se kompensoi noita jäykkiä paikkoja), tähän auttaa tietysti mun kaikki tän hetken lajit, eli sali (lähinnä lämpät), fustra, baletti, veny ja jooga. Eräs tavote olis tehdä paluu potkureeneihin, mutta en oo jaksanut motivoitua nyt ylitäysistä uimahalleista sitten millään. Sitäpaitsi mulla on nykyään elämässä niin paljon kaikkea muuta puuhaa, etten oikein edes ehdi sinne.

Kehonhuoltoa epämukavuusalueella

Mun harrastus ei ole nykyään mikään mukava kestävyysurheilu vaan erilainen kehonhuolto. Olkapääjuttuja tietysti, salilla voimaa ja kotona venyttelyä. Salilla muutakin kehonhuoltoa. Tämän lisäksi tällä hetkellä viikkoon kuuluu jonkin verran putkirullausta ja venyttelyä kotona, sekä myös joogaa. Ohjatusti käyn viikossa syvävenyttelyssä ja mulla on myös fustrakuuri meneillään (tosi hyödyllistä on tuo, mutta vähän turhan kallista, että sitä voisi tehdä kauhean pitkään :( Oikeastaan kaikki nämä jutut, mitä teen ovat aika lailla inhokkejani

Tämän lisäksi päätin siirtyä maksimaaliselle epämukavuusalueelle ja olen aikuisbalettikurssilla! Lapsena kai aika moni pikkutyttö haaveilee ballerinan urasta (no ehkä en sentään urasta haaveillut, mutta olivathan ne balettikirjat ihania!), mutta aikuisena kaikenlainen tanssi-innostus on kyllä ollut minusta kaukana. Joten miksipä en siis menisi tekemään itsestäni naurettavan ja ehkä hankkimaan itselleni vähän lisää liikkuvuutta ja jonkinlaista parannusta ryhtiin (vai kuka teistä on nähnyt huonoryhtisen ballerinan?). Ennen ensimmäistä tuntia olo oli aika epäilevä ja  epäilys kasvoi kun odottelin balettisalissa tunnin alkua. Varustuksenahan mulla oli pelishortsit ja juoksusukat, sentään laitoin hihattoman juoksutopin. Mihinköhän olen taas itseni pistänyt?

Tunti alkoi onneksi aika tutuilla venytysliikkeillä, jotka sidottiin toisiinsa aika joogamaisesti ja olinkin selvinnyt alkuminuuteista hienosti. Epämukavuus alkoi kuitenkin kun päästiin lämmittelemään nilkkoja. Mun nilkathan eivät taivu mihinkään. Ne vain on. Rakennevika. Tähän kun lisättiin nykyinen jalkapohjien kramppailutaipumus ja pieni nestehukka niin en voi sanoa selvinneeni kunnialla. Sitten siirryttiinkin jo tangolle, jossa alettiin vääntämään plietä, releveetä ja kaikkea muuta, josta olen ennen korkeintaan vain kuullut. Ja sitten, huomasin pitäväni tästä hommasta. Baletti lähtee keskivartalosta ja tää lajihan on aivan mahtava! Mokailin lopun piruettiharjoitukset lopussa aivan täysin, mutta innostus oli syntynyt. Vaikka olen kaikkea muuta kuin taipuisa, mulla on aika hyvä keskivartalon kontrolli (jopa fustraopettaja on todennut, että on mulla yksi asia kunnossa!) ja sen päälle on hyvä alkaa rakentamaan näitä juttuja. Vihdoin olen siis löytänyt kehonhuoltolajin, jota en vihaa ja jonka aikana en vilkuile kelloa koko ajan. Laji on myös yllättävän rankka, vaikkei siltä näytäkään, mutta pitäkääpä itse koko ajan ryhti, keskivartalo ja pakarat ruodussa ja liikkukaa samalla kevyen ja helpon näköisesti (tätä ei triathlon kisoissa muuten oo vielä näkynyt :). Lisäksi laji tarjoaa monenmoisia haasteita ja siinä voi kehittyä. Kärkitossuista en haaveile, mutta liikekontrollista ja sujuvuudesta kylläkin. Kurssia on jäljellä vielä viisi kertaa ja olen varma, että jatkan keväällä lajia innolla :)

Muuten on aika hiljaista. Eilen olin jo menossa tekemään potkureenin, mutta totesin, että uikkarin sivusaumassa on 15 sentin reikä... Jäi sitten saunomiseen tuo uimahallikeikka ja mietin, että kuinka kauan olen käynyt hallissa tuon uikkarin kanssa. Kai mä olisin jotain huomannut, jos se olisi ollut rikki jo edellisellä kerralla? Jonotan myös yhdelle Suomen parhaista fyssareista (kolme viikkoa enää) ja yritän saada olkapäälääkäriä kiinni. Olkapään suhteen en oikein osaa enää toivoa, mutta eiköhän tämä jalkajuttu ole ratkaistavissa. Mulla on varmaan vaan joku ihan perustavaa laatua oleva ongelma, joka pitää saada ratkeamaan.

Potkuissa ja leuanvedossa olen saavuttanut sen tason, mistä sekuntien pudottaminen ja toistojen lisääminen ei ole enää helppoa. Nyt tonnin potkuennätys kirjataan 24.16 ja leuanvedossa taso on 7 (eli yhteensä 28 leukaa). No, näissä on onneksi tekemistä, potkuissa voisi hyvä tavoite olla toukokuun lopuss 22.30 ja leuoissa taso 10. Hurjia tavoitteita ainakin itselleni, mutta onpahan jotain, mitä varten treenata. Niin ja sitten pitää oppia se piruetti!

Onko joskus parempi luovuttaa?

Viime viikkoina olen miettinyt melko paljon sitä, kuinka kauan jaksan olkapään kanssa yrittää vielä tulla triathlonistiksi. Tahdonvoimallahan ei rustovaurio parane (jos se nyt on se ongelma, sitä kun ei kukaan tiedä), eikä tässä tapauksessa aikakaan ole auttanut. Polvi on myös ongelmallinen, neljä kuukautta lepoa ja tilanne on käytännössä sama kuin levon alkaessa. Tällä hetkellä haluaisin olla Aalto-Alvarissa verraamassa mastersmestaruuskisoihin, mutta sen sijaan olen lähtemässä taas murjottavaksi, jos nuo lihakset aukeaisivat ja ratkaisu olisikin siinä. En oikein kyllä enää usko, että on, mutta yritetään nyt vielä.

Kaksi lääkäriä on jo luovuttanut (ja kun toinen on se Euroopan olkapäävelho, niin ei paljon naurata), fysioterapeutti väläytteli tekoniveltä tai nivelen pinnoittamista ja hierojakin on ymmällään. Itsellä motivaatio ei enää oikein jaksa kahden vuoden kipujen ja satojen kuntoutustuntien jälkeen kestää, kun tilanne ei ole muuttunut paremmaksi ja eilen salilla harkitsematottomasti roikunnassa tehdyt kymmenen olankohautusta tuottivat todella kivuliaan yön, johon ei taaskaan kerran edes Panacod auttanut. Kun tilanne on sama lähes kaikessa mitä teen ja venyttelytunninkin jälkeen pelottaa, kipeytyykö olkapää niin paljon, etten saa taas nukuttua, niin kyllähän se elämää rajoittaa. Olkapäähän uponneilla rahoilla olisin ostanut jo niin hienon pyörän, ettei taida kenelläkään tämän lukijalla sellaista olla. Eipä rahalla olisi väliä, ottaisin vaikka lainaa, jos olkapää tulisi kuntoon tai edes kivuttomaksi, mutta nuo summat harmittavat, kun en havaitse niistä olleen hyötyä. Ehkä onkin ollut ja tilanne olisi jopa huonompi, toivotaan niin.

Viime aikoina olen siis todellakin miettinyt, että onko tässä mitään järkeä? Kuinka kauan jaksan yrittää? Olisiko parempi luovuttaa nyt, suosiolla, ja keksiä elämään jotain muuta? En haluaisi, että viiden vuoden päästä huomaan käyttäneeni viisi vuotta elämästä kuntoutukseen, josta ei ollut mitään apua ja nekin vuodet jäivät elämättä olkapään paranemista odottaessa. Sitä sanotaan, että tahdonvoimalla siirretään vaikka vuoria, mutta tähän asiaan ei ole tahdonvoima auttanut. Ja uskokaa pois, mulla on tahdonvoimaa, jos mulla jotain on, niin sitä. Mutta asiahan on niin, että joskus pitää vain osata päästää irti, kunpa vain tietäisin, koska on oikea aika vai jatkanko sittenkin vielä unelmoimista ja venyttämistä (ei sillä olkapään liikeradat ovat jo niin täydet, että ei tämä kipuilu niistä kiinni ole) ja olkapääpunttireeniä. Ehkä keksin tähän kysymykseen ratkaisun viimeistään tammikuussa, kun seuraavat magneettikuvat otetaan.

Ennätysvauhdissa

Viikon urheiluteot jo etukäteen:

• Tonnin potkut 24.40 (uusi haamuraja keksittävä)
• Leuanvetopyramidissa taso 6 saavutettu viikko etuajassa

Kävin tänään möyhennettävänä ja möyhentäjä oli sitä mieltä, että kyllä musta vielä kisaaja tehdään, sen verran löysi tukkoa niin olkapään ympäristöstä kuin reidestäkin, sattui ihan helsingisti, mutta pitkästä aikaa joku muukin kuin minä on sitä mieltä, ettei vielä kannata luovuttaa :)

Hyvät puolet vammautumisessa

Jos jollekulle ei ole vielä selvää, niin en ole tässä pariin viime vuoteen voinut oikeasti reenata saati sitten kisata. Vaikka tilanne on syvältä ja pystyisin luettelemaan kertaheitolla parisenkymmentä asiaa, mikä tässä rassaa, on myönnettävä, että tilanne on tuonut joitakin hyviä puolia myös elämääni. Koska on parempi iloita siitä mitä on, niin listataan ne:

1. Ei ressiä reeneistä tai kisoista tai sairastumisista. Jos tulen kipeäksi se on ärsyttävää, mutta ei tule ressiä siitä, että kisat on tulossa jne. En voi myöskään sairastua kisojen aikaan, kun niitä ei ole! Voin ihan rauhassa sairastaa, jos olen kipeä, eikä tarvitse puolikuntoisena jossain pakkomielteessä mennä altaaseen sairastuttamaan muita (ihan oikeasti, älkää oikeasti tulko sinne uimahalliin tai työpaikalle tai muuallekaan, jos olette kipeitä, en halua teidän tautejanne, eikä kukaan muukaan!). Jos olo on yliväsynyt, ei ole myöskään pakko lähteä jauhamaan tempoajoa räntäsateeseen tai ylipäänsä ei ole pakko tehdä mitään, mikä ei huvita (okei, unohdetaan päivittäiset kuntoutusjumpat).

2. En sairastu melkein koskaan. Oh ja voi. Mietin aina blogeja lukiessani, että ettekö te oikeasti tiedä, jos reenaa kovaa, flunssat iskevät usein  helpommin. Sitä mietitään kovasti, että miten voin olla juuri nyt taas flunssassa, mutta niin se vain on, että rankat harjoitukset alentavat hetkellisesti vastustuskykyä ja silloin se flunssa iskee helposti, ainakin mulla. Lisäksi kummastelen aina, kun ihmiset kolmantena sairastamispäivänä tuskailevat, kun tämä ei lopu, hei oikeasti, ettekö tiedä, että perinteisesti flunssa kestää hoitamattomana kaksi viikkoa ja hoidettuna 14 päivää. Siihen eivät myöskään auta antibiootit tms. koska kyseessä on virustauti. Toki, jos nyt sattuu olemaan angiina tms. on antibiootit paikallaan, mutta muuten niitä kyllä syödään varmasti ihan liikaa perusflunssaan. Kohtuullinen määrä liikuntaahan parantaa vastustuskykyä ja olenkin ollut viimeisen kahden vuoden aikana kipeä kaksi kertaa, kun ennen sairastin vuodessa ainakin kolme flunssaa. Aikoinani myös tiesin sairastuvani tiettyihin aikoihin vuodesta, silloin kun juoksukisakalenterini oli fiksattu sen muutaman vuoden ja sairastuin aina kisan - eli äärimmäisen suorituksen - jälkeen. Nykyään porskutan työpaikalla terveenä, vaikka työkaverit vierestä sairastuvat yksi kerrallaan.

3. On aikaa vaikka muille jakaa. Aamulla aikaisin herääminen on jäänyt mulla päälle ja tätä myöten vuorokaudessa tehokkaita tunteja on 18. (en tarvitse paljoa unta, nyt kun ei reenaa rankasti, niin vielä normaalia vähemmän). Tänä vuonna olen kaivanut naftaliinista sinne ehkä kymmeneksi vuodeksi hautautuneet käsityöprojektit ja ihmiset saavatkin joululahjoja, joihin on käytetty aikaa ihan eri tavalla kuin jossain viime paniikissa ostettuihin suklaarasioihin. Voin olla työpaikan sosiaalisessa ohjelmassa mukana tappiin saakka, jos haluan, eli ei tarvitse lähteä kahden tunnin päästä altaaseen kelaamaan. Lisäksi, koska kaikki liikunta on hyvästä, on se helpompaa liittää työmatkaan. Tempoajoa ei työmatkaan pystynyt liittämään (tosin, kyllä näitäkin tapauksia näkee liiankin usein, jotka eivät ole ihan ymmärtäneet, missä niitä tempoja kuuluisi ajaa), mutta potkulautailu sopii sinne kuin nenä päähän.

4. Oppii arvostamaan asioita ihan eri tavalla. Jos pääsee juoksemaan viideksi minuutiksi, itkee ilosta. Jos pääsee pyöräilemään puoleksi tunniksi se on huippua. Tilanne, jossa vain oikeaan käteen ja jalkaan sattuu on mahtava kun vertaa sitä vuoden takaiseen, jossa vasempaankin jalkaan sattui.

5. Voi tehdä, mitä huvittaa. Ei tarvitse miettiä, että on ehdittävä uimaan, juoksemaan ja pyöräilemään. Jos huvittaa potkulautailla, niin sitten potkulautaillaan, jos huvittaa pyörittää hulavannetta, niin sitten pyöritetään, jos huvittaa vetää leukoja, voi sitäkin tehdä ylenpalttiseen väsymykseen saakka, kun ei tarvitse miettiä illan uintireenejä. Ideaalitilanteessa mihinkään paikkaan ei sattuisi ja silloin voisin ihan oikeasti tehdä mitä huvittaa, nyt vain tietyissä rajoissa.

6. Oppii suhteellisuudentajua. Ilman harjoitusohjelmaa voi elää ja se, että ystävä saa työpaikan, jonka haluaa, onkin paljon kiinnostavampi juttu kuin tonnin uintiajat. Lause: "Se on kuitenkin vain urheilua", on niin totta, ja jos joku vielä arvottaa minua pyöräilyni tai pyöräilymättömyyteni suhteen, voin toivottaa kyseiselle henkilölle hymyillen hyvää päivänjatkoa. Lisäksi urheiluun ei voi paeta enää niitä asioita, mitä ennen oli sinne helppo paeta, vaan sitä joutuukin kohtaamaan ne jutut, mitkä saa sitten käsiteltyä ja voi jatkaa elämäänsä kovin paljon kevyempänä eteenpäin.

7. Lisäbonus. Voi tuottaa 'iloa' muille blogin lukijoille. Lähes kaikilla vammatilanne on parempi minun, joten jos alkaa ärsyttää, niin tänne vaan lukemaan vaikka vammat-tagilla juttuja. Alkaa oma kolmen viikon juoksutauko tuntumaan ihan ok:lta, kun voi todeta, että jaahas, tämänkin olkapää on kipuillut kaksi vuotta, leikattu on kolmesti, ei silti parane luultavasti koskaan ja se haittaa koko elämää.

Viikon resepti: Nasi goreng

Viikon urheiluteko: Syvävenyttelykurssille osallistuminen

Viikon suoritus: Rennosti ottaminen edellisen ylirankan työviikon jälkeen

Viikon hyvän mielen juttu: Torstaiaamun maisema kello kuus

Pingviinipyöräilypaita voi käyttää onneksi myös potkiessa!

Työpaikkaliikuntaa

Meille ilmestyi reilu kuukausi sitten työpaikalle tällainen kapistus. Siis puolapuut! Aivan mahtavaa. Näitähän täytyy hyödyntää ja kutsuinkin koolle osaston viikottaisen leuanvetoeventin. Tiistaisin kello kaksi siis vedetään leukoja. Kukin saa tehdä omalla tyylillään, myötä- tai vastaotteella ja jos ei pääse yhtään, niin voi puolia pitkin helposti kiivetä vähän ylemmäksi tai ottaa vähän korokkeesta apua. Tapahtuma on nyt ollut 'virallinen' nyt jo kaksi viikkoa (tätä ennen käytiin kerran vetämässä leukoja ilman virallista eventtiä) ja tänään suosio oli jo aika iso, meitä taisi olla vetämässä leukoja yli kymmenen henkeä (ja ihmetteleviä katsojia vielä vähän lisää)! Leukoja ollaan vedetty nousevana pyramidina, eli ensin 1, seuraavalla kierroksella 2, sitten 3 jne. Parhaat pääsivät tänään jo seitsemään, mikä tekee yhteensä 28 leukaa, eli monta. Kaikki kuitenkin yrittävät kovasti omasta tasosta riippumatta joten kaikki tekivät hyviä suorituksia. Itse olen joka viikolla jäänyt vitoseen ja jos viime viikolla yritys kuudesta oli jo melko hyvä, niin tällä viikolla siitä ei tullut sitten yhtään mitään ja yhteensä tuli vedettyä 'vain' 19 leukaa, kun viime viikolla pääsin sentään 20. Tavoite on, että kuukaudessa pääsisi yhden levelin eteenpäin, joten mulla on kaksi viikkoa aikaa selvitä siihen kutoseen. Katsotaan miten käy.

Suosittelen viikottaista liikuntatuokiota teidänkin työpaikalle, ja jos ei ole puolapuita, niin aina voi kokoontua johonkin muuhun taukoliikuntaan, työpaikan punnerrushaaste olisi aika hyvä myös, tai vatsalihaseventti tai ihan mikä vaan.

Urheilullisia työ- opiskelu- tai kotipäiviä kaikille.

PS. Olkapää ei haittaa kovin paljoa tätä touhua, mikä on aika siisti juttu.

Viikko

Viikon resepti: Pollo limonello

Viikon urheiluteko: Kylmiltään kilometri 4.08- aikaan

Viikon suoritus: Roikuntahaasteen loppuunsaattaminen (roiku joka päivä kuukauden ajan 7min)

Viikon hyvän mielen juttu: Ystävä pääsi työhaastatteluissa jatkoon
 

Mun uusi harrastus

Mun uusi (tai no, uusi ja uusi) harrastus on lääkärissä, fyssarilla, magneettikuvissa ja (olkapää)leikkauksissa käynti. Enää ei nukutus pelota ja rutiinisti mennään näissä jutuissa. Ei enää edes kamalasti ketuta tuo kuntoutus, paitsi sitten kun siitä ei taaskaan ole apua :( Eniten kai ärsyttää, jos joutuu saikulle.

Tiistaina siis jatkoin tätä harrastustani ja kävin pariin kertaan magneettikuvissa. Aamulla polven ja iltapäivällä olkapään. Polven magneetti on ihan ok, mutta olkapään ei ole niin ok, kun siinä käytetään varjoainetta, joka ainakin mulla kipeyttää olan entisestään.

Harrastus tuottaa myös tuloksia. Polven osalta lääkäri soitti jo samaisena iltapäivänä, eli siis eilen. Kun lääkäri aloittaa taas kerran sanoilla: "Tämä on nyt vähän erikoinen juttu", niin tietää että ei nyt taas hyvä heilu. Kierukkarepeämää, luusettiä ja tulehtunutta jännettä. Kuutisen viikkoa vielä kuitenkin katsotaan. Yöllä ei kuitenkaan uni tullut vaan itkeskelyksihän se meni. Koska hitossa se kierukkakin on muka revennyt???

Olkapään tulokset hain tänä aamuna. Olisi kai helpompaa kertoa, mitä siellä ei ollut kuin mitä oli. Ei ollut repeämää.  Epäsäännöllisyyttä, rispaantumaa, ohenemaa, paksuuntumaa, hohkaluun ödeemaa ja kysta (tätä ei ole vielä ennen ollutkaan!!!) sen sijaan löytyi. Oh great, eikö tämä koskaan lopu?? Ei taida tulla uni tänä yönä vaikka suklaalevyä on nakerrettu lohdutukseksi. Toivottavasti ortopedi soittaa huomenna.

Potkien kohti määränpäätä

Kohta voin ehkä osallistua triathlonin uintiosuudelle potkimalla :) Tänään paransin taas tonnin enkkaa reilun minuutin, kun aikaa meni 26.28 (kyllä, olen suorituskeskeinen ihminen). Sinänsä ihan kivasti, koska joskus, kun aloin opettelemaan uintia, muistelen uineeni tuhatta metriä yli 28 minuuttia, enkä usko, että tälläkään hetkellä uisin tonnia alle 20 minuutin, uintilihakset eivät varmaan jaksaisi. Tuli siinä potkujen jälkeen myös vähän uitua, se ei ole kiellettyä, se ei itseasiassa satu (vaan kipeyttää olan jälkikäteen) ja olkapää on joka tapauksessa kipeä, joten aika sama, jos uinkin (jos sitä voi uinniksi kutsua, taito on aika ruosteessa). Lääkäri antoi synkän tuomion olkapäästä tiistaina, mutta sain sentään ruikutettua vielä magneettikuvat, jos niistä joku syy löytyisi, huomenna täytyy varmaan taas soitella vakuutusyhtiöön (ne varmaan vihaa mua ja tunne on molemminpuolinen, tässä parin vuoden aikana olen soittanut  vakuutushtiöön useammin kuin muille yhteensä). Vaikka lääkäri onkin luovuttamassa, mä en ajatellut luovuttaa, mutta katsotaan ne magneettikuvat ensin.

Kävin tänään myös "juoksemassa", eli viisi kertaa 5min juoksua ja 3min kävelyä. Polvi oli ihan jees. Mua vaivaa siis ainakin teoriassa juoksijan polvi, joka ei vaivaa juostessa, vaan pyöräillessä. Lääkäri oli hieman ihmeissään kyseisistä oireista, mutta niinhän nää mun vammat on aina vähän erilaisia.

Tänään tuli leivottua kahta mun monesta lempikakusta, kun töihin on tapana viedä synttäreinä kakkua (synttärithän olivat jo kymmenen päivää sitten, joten vähän myöhässä tulee). Mutta jos siis tarvitset hyviä kakkuohjeita, ei nämä petä: key-lime pie ja vanilja-raparperikakku. Ensimmäinen on helppo ja nopea tehdä, toinen vaatii sitten vähän enemmän kärsivällisyyttä ja ainakin teoriassa vähän leivontakokemustakin.

Uusi lelu ja suhteellisuudentajuttomuutta

Mä totean joka paikassa nykyään, etten mä nyt pysty harrastamaan liikuntaa ja mun kunto on huono jne. jne. Tämähän on toki totta, kun vertaa siihen, mitä mä ennen olin ja paljonko reenasin ja verrattuna moneen muuhun, mutta taidan silti olla keskimääräistä tavallista aktiivisempi liikkuja. Katsotaanpa mun tätä viikkoa:

Ma: Kävelyä yhteensä n. 8 km, olkapäävenyjä ja muuta kuntoutusta 30min, roikkumista 7min .
Ti: Joogaa tunti, kuntoutusta 30 min, kävelyä 9km, trainerilla 20min (no kun enempää ei voi), roikkumista 7min.
Ke: Kävelyä 6km, potku-uintia 1h, kuntoutusta 30min, roikkumista 7min.
To: Kävelyä (ja ihan vähän juoksua) 8km, potkulautailua 3km/12min, kuntoutusta 30min, salia 1h10min, roikkumista 7min.
Pe: Potku-uintia 1h10min, kävelyä 6km, kuntoutusta30min, roikkumista 7min.
La: Potkulautailua 6,5km/30min, pyöräilyä 30min, salia 1h10min, roikkumista 7 min, jumppapallo-ohjelmaa 15min, kuntoutusta 30min.
(Su toivottavasti), potku-uintia 1h, kävely-juoksua 45min, roikkumista 7min, kuntoutusta 30min.

Yhteensä siis:

• Kävelyä(ja juoksua) 42km ~7,5h
• Potkulautailua 9,5km 40min
• Pyöräilyä 50min
• Joogaa 1h
• Kuntoutusta 3,5h
• Roikkumista 42min
• Salia ja jumppapalloa 2h 35min
• Potku-uintia 3h10min

Siis jonkinlaista aktiviteettia tulee viikolle n. 18h. Kai sitä voi jo sanoa liikuntaharrastukseksi?

Tarkkasilmäisimmät havaitsivat ehkä tuolta seasta potkulautailun. Olen tuskaillut työmatkan kanssa jo aika kauan, kun se on niin hankala. Pyörällä matka on ihan jees, mutta koska en voi taas pyöräillä, olen joutunut kulkemaan julkisilla (mihin yhdistän kävelyä aika paljon, koko 15km matkaa en kuitenkaan suostu kävelemään). Junamatkan osuus työmatkasta on toki sujuva, mutta jos en halua maksaa seutulipusta, kävelen 2,5km lähimmälle Helsingin puolen asemalle ja lisäksi rautatieasemalta työpaikalle on käytännössä sama aika ruuhka-aikaan, käveli tai meni bussilla 2,5km. Pyörällä nuo lyhyet pätkät menisivät nopeasti, mutta pyörän kuljetus ei ole sallittua junassa 7-9 ja 15-18 ja kun polvikin kiukuttelee pyöräilystä, niin se ei ole hyvä ratkaisu. Mutta potkulauta on! Olen miettinyt ko. kapistusta jo pitkään työmatkojen avuksi ja nyt vihdoin se on täällä, kun löysin tarpeeksi halvan isopyöräisen vaihtoehdon. Torstaina sain tuon ja tänään kävin sillä vähän lenkkeilemässäkin ja huomasin, että se on aika kiva peli, tosin hiekkatiellä ei oikein toimi. Mutta asfaltilla sillä pääsi kivasti yli 15km/h keskinopeudella. Jalan vaihtokin tasaisella alkoi sujumaan, ylämäessä nähtävästi pitäisi tehdä ns. hyppyvaihto, mutta sitä en vielä uskaltanut kokeilla. Mikä parasta, tänään siis sain tunnin lenkin, kun ensin potkin puoli tuntia ja sitten pyörällä perään toinen puolikas, tämähän oli jo ihan kestävyysurheilua!

Uusi kuntoilu/työmatkalelu

Tähän on tultu

Musta tulee vielä urheilija. Ihmisellä pitää olla unelmia ja mulla on taas sellainen. Kaikki unelmat eivät toteudu, mutta yrittää sitä voi aina. Ehkä musta tulee leuanvetäjä tai matkaluistelija, leuanvedossa on ainakin hyvä alku, viiden kuukauden tauon jälkeen meni kylmiltään viisi - olkapääjumppa näemmä kannattaa. Luistellutkin olen kai joskus.

Olkapääjumppaa on takana jo kohta kaksi vuotta ja noin 500 tuntia. Silti on ongelmia. Voin uida vähän, joten jos tilanne pysyy samana, ehkä voin osallistua sprinttimatkalle tai joissain kuvitelmissa jopa perusmatkalle. Toisaalta en tiedä, haluanko, kun en voi harjoitella oikeasti ja sprintin uintiinkin menisi joku 15min. Ei naurata.

Sääret ovat kunnossa ainakin suunnilleen. Niissä oli tibialis anterior jänteiden jännetuppien krooniset tulehdukset. Näkyivät jo vuoden takaisissa magneettikuvissa, jos osasi katsoa. Tällastahan ei ole kenelläkään ja jos on, niin kyllä se paranee nopeasti levolla - paitsi mulla. Eli lääkäristä se diagnoosi oli sitten vain kiinni! Ihan pikkasen pisti harmittamaan, että viime kesänä se henkilö, joka vakuutteli, että haluaa auttaa mua ihan miten vaan tän mun ongelman kanssa ei sitten voinut sitä yhtä tekstiviestiä kuitenkaan lähettää, kun lupasi kysyä tutultaan lääkäreitä asiaan liittyen, koska jos olisin päässyt lääkärille, joka tän olisi osannut diagnosoida, olisi se voinut merkitä melkein vuoden vähemmän kipuja (ja noin tonnin vähemmän fyssarimaksuja). No, on ihmisiä, jotka lupaavat tehdä asioita, mitä eivät aiokaan tehdä ja ihmisiä, jotka osaavat pitää lupauksensa.

Polvi alkoi kiukuttelemaan säärien jälkeen, vanha vaiva vähän uusilla oireilla. Katsotaan nyt mitä tästä tulee, mutta kyllä se jossain vaiheessa paranee. Juoksua kun olen testaillut kymmenisen minuuttia, niin ei satu, pyöräily onkin ongelmallisempaa :( Mutta kyllä tää tästä, vois mennä huonomminkin, sattuu vaan toiseen polveen.

Aktiivisena olen yrittänyt pitää itseni ja vaikka raajoista on täydessä toimintavalmiudessa maksimissaan puolet, niin kyllä olen pystynyt harrastamaan liikuntaa ihan kivasti tuollaisen 7 tuntia viikossa, vaikka kestävyysurheilu ei oikein onnistukaan. Tonnin potkut ovat muuten uusi lempitreenini (ja niiden aika on parantunut 40 minuutista 27.46 aikaan, mutta onhan tässä jo joku 200 kilsaa potkittukin :) ja salilla käyn myös monta kertaa viikossa. Historiallisesti ilmoittauduin myös jooga- ja venyttelykursseille, niissä on kaltaisellani ihmisellä haastetta ihan todella, henkisellä puolella siis kun tuppaavat olemaan kovin tylsiä. Viime viikolla ensi kertaa pariin vuoteen kroppa tuntui runnellulta viikon reenien jälkeen. Se  oli ihanaa!

Onhan tässä kaikenlaista tapahtunut, olkapää mm. leikattiin kolmannen kerran, matkasin ambulanssilla  talvipakkasissa pelkissä uikkareissa päivystykseen (vinkki kaikille, älä kaadu uimahallin rappusissa ja jos kaadutkin, älä tipu lantio edellä niiden reunaan, koska se voi tietää erittäin kivuliasta elämää muutamaksi kuukaudeksi), löysin kadonneen itseni jostain sieltä, minne se oli kadonnut tuossa muutaman vuoden aikana. Enää en itke ihmisen perään, joka ei sitä ansaitse ja elämäkin on kivempaa kun kukaan ei kerro, että minun ujouteni on hävettävä asia tai petä lupauksiaan lähes viikottain. Lisäksi mulla ei tarvitse olla huono omatunto siitä, että mun olkapää on rikki ja jalkoihin sattuu mikä on aika huikeaa!

Olen aika tyytyväinen elämääni, jos unohdan oikean olkapään ja polven. Onhan tässä näitä, suruja, mutta on myös iloja, mulla on maailman parhaat työkaverit, jotka rakentavat mulle pingiivitietokantoja, mulla on maailman parhaat ystävät, jotka ovat, mulla on toivoa ja kaksi ehjää raajaa ja se on aika paljon se, joillakin ei ole yhtään. Ja mulla on unelma.

Jos sit mäkin...

Olen havainnut, että jokaisen itsekunnioittavan urheilijan on tehtävä tässä vaiheessa vuotta katsaus viime vuoteen, joten onhan munkin se tehtävä, vaikka en enää itseäni laskekaan urheilijaksi, enkä edes kuntoilijaksi, pelkäksi wannabeeksi  ja tätä menoo musta ei enää mitään muuta tulekaan.

Reenitunneista ei ole pahemmin saldoja, mutta arvelen tuntien pyörivän tuolla sadankahdenkymmenen  tunnin paikkeilla. Tähän lisäksi päivittäiset olkapää- ja jalkajumpat, joita on tehty tuollainen 150 tuntia. Nuo reilut sata reenituntia koostuvat luultavasti seuraavasta:

45h sali (uudelleen on aloitettu kolmekin kertaa vuoden aikana)
10h juoksu (näistä n. 5h ennen olkapääleikkausta #1, 5 sen jälkeen)
20h pyöräily (lähinnä jotain työmatkoja, lisäksi muutama lenkki kesällä ja spindeä ennen leikkausta)
40h potkut ja "uinti" (tästä uintia ehkä 5km, potkuja tommoset 65km...
 5h hiihto

Tämän lisäksi tein toki syksyllä pilatesta kerran viikossa, vuoteen kuului kaksi leikkauskeikkaa, paljon kipua ja särkylääkkeitä, epätoivoa, pieniä toivonpilkahduksia ja suuria pettymyksiä. Jos vuosi 2012 oli tosi huono kevään sairasteluineen ja syksyn olkapääongelmien alkuineen, niin tämä vuosi 2013 oli katastrofi, haluan toki ajatella, että alemmas tästä on vaikea vajota, mutta niin luulin vuoden 2012 lopussakin.

Olkapää ei siis ole oikeastaan yhtään sen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Joululoman selkäongelmat ovat jotenkin aisoissa, mutta koska näemmä kivun määrä on vakio, on olkapää ollut nyt aika heikkona. Tällä hetkellä sille ei tehdä muuta kuin odoteta ja jumppa ja veny jatkuvat. Jalat särkevät tasaiseen tahtiin usein, muttei aina. Pääsen kuitenkin huomenna kipuklinikalle (yli 2kk ennen kuin kuvittelin sinne pääseväni), joten tuleepahan se tie nyt sitten seuraavaksi katsottua. Toiveet eivät ole korkealla, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Viime viikot ovat olleet aika aneemisia, mutta koska se hopeareunuskin pilvellä yleensä on, niin ennen loppiaista tekemäni testijuoksu (2,5km tasaisella, tietyllä sykkeellä) taittui ihmeekseni lujempaa kuin vuosi sitten, jolloin kuntotilanteen ei pitänyt olla ihan näin katastrofaalinen ja juoksutunteja oli varmaan kymmenenkertainen määrä takana. Niin ja eilen potkuja tehdessäni läpsyttelin menemään 100m  alle 2,5min, mikä oli melkoinen rajapyykki, varsinkin kun en edes yrittänyt potkia lujaa. Harmi, että potkut ei ole masterslaji :)