Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Euroopan nuorten olympiafestivaalit. Viikko oli työntäyteinen, rankkakin, mutta näin jälkikäteen voi sanoa, että enpä vaihtaisi tuota aikaa pois, vaikka välillä oltiinkin helisemässä, erityisesti erään herra Jevgevin vuoksi. Viikon aikana tuli koettua juttuja, joita en varmaan koskaan tule enää kokemaan. En ainakaan usko, että tulen ajamaan joukkueen autossa pyörän takana aika-ajossa, näyttäväni kaupunkia uintijoukkueelle tai kantavani lippua päättäjäiskulkueessa. Toisaalta aiheuttipa joukkueeni turva-arsenaali ainakin yhdelle toiselle vapaaehtoisellekin varmasti ikimuistoisia hetkiä, tosin ehkä vähän päinvastaisia kuin millaisia minulla oli. Judokin tuli kisojen aikana osaltaan tutuksi, ja tiedän nyt jotenkin, mitä on ippon, waza-ari ja yuko. Ja lisäksi tietysti pidetty seuraa turvamiehille, etsitty epämääräisillä tuntomerkeillä paketteja, hukattu omat avaimet (toivottavasti löytyy), käyty röntgenissä ja monessa muussakin paikassa tulkkina, puhuttu puhelimessa ja monessa toimistossa tunteja, sovittumiljoonasta asiasta ja ennen kaikkea saatu pieni pala Israelia sydämeen. Eipä olisi tullut mieleen ennen tätä viikkoa, että haluaisin Israelissa käydä, mutta nyt se on kyllä ihan must. Ja tuntuihan se kivalta, kun sanottiin, että olen maailman paras attasea (vaikka hämäläinen menikin aikas hämilleen). Hetki oli haikea, kun bussi kaartoi tänään vähän kolmen jälkeen yöllä poliisikoulun pihasta ja hetken niin tiiviisti mun elämää osana ollut ihmisjoukko poistui. Mutta muistot jäi. Niin, toivottavasti saamani hamsa tuo minulle onnea ja toivon, että vielä joissain kisoissa kuulen (Maamme-laulun lisäksi tietysti) Hatikvan, kun israelilainen nousee korkeimmalle korokkeelle palkintopallilla, nyt se jäi joukkueelle haaveeksi, kun korkeudesta tuli "vain" hopeaa ja judosta pronssia ja yksi ottelu päättyi 15 sekunnin jälkeen olkapään sijoiltaan menoon.
Tänään, kun sitten heräilin kävin pyöräilemässä tollaiset 14 km keskarilla 25 km/h. Ihan OK:sti polvi tuli mukana pyöräilyssä. Polvi on vähän taas huonompi, viikon puolessa välissä oli parempi, nyt on tosi vaikeita portaat alaspäin. Kävin myös uimassa, tuntui ihan OK:lta, mutta 550 m jälkeen tuntui vihlaisu kyynärpäässä, ja lopetin viime kerrasta viisastuneena heti.
3 kommenttia:
Hei elämä jatkuu vaikka Israel onkin muisto vain. Tervetuloa normaalielämän pariin!Ja jos oikeen alkaa ahistaa, niin ainahan sä voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi Turkkiin. Ja ainakin nyt tiedän, että suhun kolahtaa jatkossakin noin sinivalkoiset värit ;)
no tottakai sä oot paras attasea, kun oot mun sisko :D
Ja jotain positiivistakin nyt sä ehdit urheilla, kun polvikin sen sallii
Turkkiin tietysti! Ja sitten Lontooseen!
Lähetä kommentti