Kisat tiedossa!

Oon vihdoin päässyt luistelemaan ja kahden kerran luistelun (yht 50km) innoittamana varasin junaliput ja hotellin Kuopioon Finland Ice Maratonille! Vielä en ole päättänyt, pistelenkö menemään 50km vai 100km, mutta kisaan mennään, jos vain ikinä pystyn! Mahtavaa. En ollut edes ajatellut ennen lauantaita tuonne meneväni, kun samana päivänä on kaverin tohtoroitumisbileetkin, mutta päätin nyt mennä ja mennä paikalle bileisiin sitten vaan myöhemmin, ehdinhän mä Tampereelle kuitenkin yhdeksäksi, jolloin bileet on parhaimmillaan :)

Luistelu on ainoa laji tällä hetkellä, joka sopii mulle, joten tämä voi olla vuoden ainoa mahdollisuus kisata (tosin, hyvällä tuurilla voisi olla toinenkin luistelukisamahdollisuus Kalevan kierroksen luistelussa). Kuntohan on tällä hetkellä surkeampi kuin ehkä koskaan, mutta luultavasti tavista parempi kuitenkin, joten maaliin tiedän pääseväni helpostikin jopa satasella. Kärkisijoista ei tänä vuonna taistella, mutta eipä tuolla niin väliä, nyt mennään nauttimaan kisasta! Vähänkö mä odotan innolla! Motivaatiokin parani ihan todella paljon. Nyt vain pitää toivoa, että kelit olisivat sellaiset, että Pirkkolassa olisi jäätä.

Kahden viikon aikana on treenattu seuraavasti:

Viikko 1:

Pyöräily 30 min
Lumikävely 1h
Uintipotkut 1h
Sali 2h 10min
Luistelu 20min

Yht. 5h + 1,5h venyjä + kuntoutusta

Viikko 2:

Fustra 2h
Uintipotkut 1,5h
Vesijuoksu 0,5h
Luistelu 2 h 35 min
Sali 35 min
Jooga 1,5 h

Yht. 8h 10 min  + 2,5h venyjä + kuntoutusta

Ensimmäinen viikko oli tosi rikkonainen, kun en ollut kotona kuin 2 kokonaista päivää ja loput päivät menossa. Puolen tunnin pyöräkokeilu ei ollut mairitteleva, kiristys polvessa jatkui, samoin kävi eilisen vesijuoksussa :( Viime viikolla päästiin onneksi sentään joten kuten arkeen, joten loppiaista lukuunottamatta ei ollut mitään ihmeellistä ohjelmaa.

Tämä viikko alkoikin mukasti aamusalilla ja illalla on vielä balettia. Lisäksi on odotettu päivä, kun pääsen superfyssarille. Viime keskiviikon fysiatrikäynti oli melko masentava; mun kropassa ei kuulemma toimi mikään (lihasmassaa sen sijaan on kuulemma ihan riittävästi). No, sehän ei ole mikään uutinen ja asiaan on mahdollista vaikuttaa, mutta fysiatrin asenne oli jotenkin tosi inhottava. Hän vain hoki sitä, kuinka hän on huolissaan siitä, että miten jaksan kuntouttaa itseäni jne. Tsemppausta ei tullut yhtään, tyyliin, että tässä on vielä toivoa jne. Olisi kiva, että lääkäri voisi olla jollakin tavalla positiivinen, eikä potilasta entisestään masentava...

Luistelukausi auki

Vuoden alussa on hyvä asettaa tavotteita. Tälle vuodelle en laita mitään kroppa kuntoon tavoitetta (haavehan se on tietysti), koska se ei varsinaisesti ole itsestä kiinni. Toki monet väittää, että se on ihan tahdonvoimasta kiinni, mutta voin kertoa, ettei se nyt tässä tapauksessa ole. Lääkäreitä ja fyssareita on toki taas varattu, joten kyllä tässä taas yritystä on ilmassa...

Tavoitteeksi olen kuitenkin asettanut kisoihin osallistumisen. Toki nuo lääkäritoimenpiteet voivat estää tämän, mutta jos en mihinkään omimpiin lajeihin pääsisikään osallistumaan, on takataskussa tavoitteena sitten toistoleuanvedon SM-kisat. Ne ovat onneksi syksyllä, joten ehdin vielä treenaamaan hyvin. En tiedä, kehtaanko mennä, jos ei kaksikymmentä toistoa irtoa, mutta hyvällä tiellä toki tuota tavoitetta kohti ollaan menossa.

Liikuntaa olisi toki myös tarkoitus harrastaa enemmän kuin viime vuonna, jolloin liikuntatunteja tuli noin 350 plakkariin + 200 kuntoutustuntia. Tämä on toki sitten taas tuosta kropasta kiinni, jos se ei toimi, voi jäädä haaveeksi, mutta jos taas toimii, ei liene mikään kovinkaan suuri ongelma.

Vuoden loppu meni mulla todella rikkonaiseksi liikunnan suhteen. Venyttelyä olen onneksi sentään pystynyt tekemän. Joulukuu meni siis lähinnä niin, että ensin olin tosi pahassa flunssassa, sitten tein ylitöitä kuuden päivän aikana 36 tuntia ja sitten lähdinkin reissuun, reissusta tultuani ehdin sentään tehdä jotain, kunnes maakuntamatkan suuret luistelusuunnitelmat kariutuivat melko mahdottomaan keliin, vaikka kävinhän mä kokeilemassa. Alla olevasta videosta, erityisesti loppupäästä sitä, voi sitten todeta, että oli ehkä jo vähän liikaa vettä jäällä :)

Tuokoon tämä vuosi teille kaikille onnistumisia, intoa, iloa, hyvää oloa ja rauhaa oman itsen kanssa!

Ihan mun vuosi

Jos joku olisi kertonut minulle tammikuussa, että tästä tulee ihan mahtava vuosi, olisin todennut, ettei varmasti tule. Jos joku olisi kertonut minulle, että tästä tulee ensimmäinen vuosi kolmeentoista vuoteen, etten juokse yhtään juoksukisaa (tai mitään muutakaan kisaa) ja silti mulla menee hienosti, olisi nauranut noille sanoille. Jos joku olisi kertonut minulle, että vaikka en voi oikeastaan ollenkaan urheilla ja silti menee hyvin, en olisi uskonut. Mutta niin siinä vaan kävi. En voi urheilla, en ehkä enää koskaan. Silti voin hyvin. Mahdottoman hyvin. Elämässä on isoja asioita edelleen hankalasti (muutkin kuin nuo vammat) mutta silti olen onnellinen. Tänä vuonna olen oppinut ymmärtämään, että se on vain urheilua. Olen edelleenkin äärimmäisen kilpailuhenkinen ja toivon pääseväni vielä baanalle. Mutta jos en pääse, pystyn selviämään siitä, sillä:

Tänä vuonna olen oppinut elämään.

Toivotan kaikille menestyksekästä uutta vuotta. Kuullaan taas.

Koska en voinut juosta tänä(kään) vuonna maratonia, päätin käydä siellä.

Tästä ne juoksee.

Joskus voi heittää juoksukiellot metikköön ja juosta sata metriä, olihan kyseessä kuitenkin ensimmäisten modernien olympialaisten näyttämö Ateenassa.

Mun elämän voittaja.

PS. Urheilullisiksi saavutuksiksini taitavat tänä vuonna siis jäädä ennätysvauhtiset tonnin potkut, 11 leukaa putkeen ja piruetin oppiminen, taitaahan siinäkin jo olla vaikka mitä.

Mä oon viallinen...

... ja se on ihanaa!

Fyssari löysi vaikka mitä vikaa, ja nyt opetellaan taas kävelemään oikein (ei oo helppoo...). Jee!

Oon melko varma, että ens viikolla pääsen leuoissa jo ysitasolle, koska eilen jäi vajaaks enää yks, eli yhteensä 44 leukaa. 

Fyssaria odotellessa

Keskiviikkona pääsen vihdoin fyssarille. Toivottavasti sillä on jotain sanottavaa. Olkapäälääkäri lähetti fysiatrille, mutta sen ekat vapaat ajat oli tammikuulle, joten sitä sit odotellessa. Enää ei varsinaisesti odottelu kyllä haittaa, onhan tässä nyt jo pari vuotta mennyt. Ihminen oppii kärsivälliseksi kyllä, vaikka mä nyt olen tietyissä asioissa kovinkin kärsivällinen, toisissa asioissa sitten taas en yhtään.

Leuanvetotason on taas nousut, kasitasolla ollaan. Toissaviikolla vedin jo yhteensä 41 leukaa, tehkää hei perässä :) On iloittava siitä, mitä voi tehdä... Oon miettinyt, että pitäiskö mun alkaa tekeen noita lisäpainoilla. Ehkä. Uimahalliin en ole saanut väännettyä itseäni viime aikoina, mutta aloitin taas rive-treenit salilla, vaikkei toi olkapää nyt siitä kauheesti tykkää, mutta koska se olka on nyt jokatapauksessa kipeä, niin ei siinä paljon rivet tunnu. Päälle oon tehnyt sitten vielä jerk-työntöäkin  pikkupainoilla. Rivestä ei myöskään tuu polvi kipeäksi, niinkuin kyykyistä painojen kanssa, liikkuvuutta pystyn onneks parantaan valakyykyillä - siis pelkällä kepillä toki. Nyt kun mun aerobinen kunto on täysin sysip***a kun en voi tehdä oikeastaan mitään lajia, missä sitä vois edes ylläpitää, oon huomannut, että salillakin voi hengästyä, just noissa riveissä. Ennen en saanut hengästyttyä salilla, vaikka tein mitä, mutta nyt ei oo enää sitä ongelmaa...  Baletissa oon edennyt jo, uskokaa tai älkää siihen piruettiin!

Summa summarum, tällä hetkellä mun projektina on kehittää entistä vahvempi core (sali, fustra ja baletti) sekä parantaa liikkuvuutta käytännössä koko kropassa (paitsi lannerangassa, joka on tietysti sitten yliliikkuva, kun se kompensoi noita jäykkiä paikkoja), tähän auttaa tietysti mun kaikki tän hetken lajit, eli sali (lähinnä lämpät), fustra, baletti, veny ja jooga. Eräs tavote olis tehdä paluu potkureeneihin, mutta en oo jaksanut motivoitua nyt ylitäysistä uimahalleista sitten millään. Sitäpaitsi mulla on nykyään elämässä niin paljon kaikkea muuta puuhaa, etten oikein edes ehdi sinne.

Kehonhuoltoa epämukavuusalueella

Mun harrastus ei ole nykyään mikään mukava kestävyysurheilu vaan erilainen kehonhuolto. Olkapääjuttuja tietysti, salilla voimaa ja kotona venyttelyä. Salilla muutakin kehonhuoltoa. Tämän lisäksi tällä hetkellä viikkoon kuuluu jonkin verran putkirullausta ja venyttelyä kotona, sekä myös joogaa. Ohjatusti käyn viikossa syvävenyttelyssä ja mulla on myös fustrakuuri meneillään (tosi hyödyllistä on tuo, mutta vähän turhan kallista, että sitä voisi tehdä kauhean pitkään :( Oikeastaan kaikki nämä jutut, mitä teen ovat aika lailla inhokkejani

Tämän lisäksi päätin siirtyä maksimaaliselle epämukavuusalueelle ja olen aikuisbalettikurssilla! Lapsena kai aika moni pikkutyttö haaveilee ballerinan urasta (no ehkä en sentään urasta haaveillut, mutta olivathan ne balettikirjat ihania!), mutta aikuisena kaikenlainen tanssi-innostus on kyllä ollut minusta kaukana. Joten miksipä en siis menisi tekemään itsestäni naurettavan ja ehkä hankkimaan itselleni vähän lisää liikkuvuutta ja jonkinlaista parannusta ryhtiin (vai kuka teistä on nähnyt huonoryhtisen ballerinan?). Ennen ensimmäistä tuntia olo oli aika epäilevä ja  epäilys kasvoi kun odottelin balettisalissa tunnin alkua. Varustuksenahan mulla oli pelishortsit ja juoksusukat, sentään laitoin hihattoman juoksutopin. Mihinköhän olen taas itseni pistänyt?

Tunti alkoi onneksi aika tutuilla venytysliikkeillä, jotka sidottiin toisiinsa aika joogamaisesti ja olinkin selvinnyt alkuminuuteista hienosti. Epämukavuus alkoi kuitenkin kun päästiin lämmittelemään nilkkoja. Mun nilkathan eivät taivu mihinkään. Ne vain on. Rakennevika. Tähän kun lisättiin nykyinen jalkapohjien kramppailutaipumus ja pieni nestehukka niin en voi sanoa selvinneeni kunnialla. Sitten siirryttiinkin jo tangolle, jossa alettiin vääntämään plietä, releveetä ja kaikkea muuta, josta olen ennen korkeintaan vain kuullut. Ja sitten, huomasin pitäväni tästä hommasta. Baletti lähtee keskivartalosta ja tää lajihan on aivan mahtava! Mokailin lopun piruettiharjoitukset lopussa aivan täysin, mutta innostus oli syntynyt. Vaikka olen kaikkea muuta kuin taipuisa, mulla on aika hyvä keskivartalon kontrolli (jopa fustraopettaja on todennut, että on mulla yksi asia kunnossa!) ja sen päälle on hyvä alkaa rakentamaan näitä juttuja. Vihdoin olen siis löytänyt kehonhuoltolajin, jota en vihaa ja jonka aikana en vilkuile kelloa koko ajan. Laji on myös yllättävän rankka, vaikkei siltä näytäkään, mutta pitäkääpä itse koko ajan ryhti, keskivartalo ja pakarat ruodussa ja liikkukaa samalla kevyen ja helpon näköisesti (tätä ei triathlon kisoissa muuten oo vielä näkynyt :). Lisäksi laji tarjoaa monenmoisia haasteita ja siinä voi kehittyä. Kärkitossuista en haaveile, mutta liikekontrollista ja sujuvuudesta kylläkin. Kurssia on jäljellä vielä viisi kertaa ja olen varma, että jatkan keväällä lajia innolla :)

Muuten on aika hiljaista. Eilen olin jo menossa tekemään potkureenin, mutta totesin, että uikkarin sivusaumassa on 15 sentin reikä... Jäi sitten saunomiseen tuo uimahallikeikka ja mietin, että kuinka kauan olen käynyt hallissa tuon uikkarin kanssa. Kai mä olisin jotain huomannut, jos se olisi ollut rikki jo edellisellä kerralla? Jonotan myös yhdelle Suomen parhaista fyssareista (kolme viikkoa enää) ja yritän saada olkapäälääkäriä kiinni. Olkapään suhteen en oikein osaa enää toivoa, mutta eiköhän tämä jalkajuttu ole ratkaistavissa. Mulla on varmaan vaan joku ihan perustavaa laatua oleva ongelma, joka pitää saada ratkeamaan.

Potkuissa ja leuanvedossa olen saavuttanut sen tason, mistä sekuntien pudottaminen ja toistojen lisääminen ei ole enää helppoa. Nyt tonnin potkuennätys kirjataan 24.16 ja leuanvedossa taso on 7 (eli yhteensä 28 leukaa). No, näissä on onneksi tekemistä, potkuissa voisi hyvä tavoite olla toukokuun lopuss 22.30 ja leuoissa taso 10. Hurjia tavoitteita ainakin itselleni, mutta onpahan jotain, mitä varten treenata. Niin ja sitten pitää oppia se piruetti!

Onko joskus parempi luovuttaa?

Viime viikkoina olen miettinyt melko paljon sitä, kuinka kauan jaksan olkapään kanssa yrittää vielä tulla triathlonistiksi. Tahdonvoimallahan ei rustovaurio parane (jos se nyt on se ongelma, sitä kun ei kukaan tiedä), eikä tässä tapauksessa aikakaan ole auttanut. Polvi on myös ongelmallinen, neljä kuukautta lepoa ja tilanne on käytännössä sama kuin levon alkaessa. Tällä hetkellä haluaisin olla Aalto-Alvarissa verraamassa mastersmestaruuskisoihin, mutta sen sijaan olen lähtemässä taas murjottavaksi, jos nuo lihakset aukeaisivat ja ratkaisu olisikin siinä. En oikein kyllä enää usko, että on, mutta yritetään nyt vielä.

Kaksi lääkäriä on jo luovuttanut (ja kun toinen on se Euroopan olkapäävelho, niin ei paljon naurata), fysioterapeutti väläytteli tekoniveltä tai nivelen pinnoittamista ja hierojakin on ymmällään. Itsellä motivaatio ei enää oikein jaksa kahden vuoden kipujen ja satojen kuntoutustuntien jälkeen kestää, kun tilanne ei ole muuttunut paremmaksi ja eilen salilla harkitsematottomasti roikunnassa tehdyt kymmenen olankohautusta tuottivat todella kivuliaan yön, johon ei taaskaan kerran edes Panacod auttanut. Kun tilanne on sama lähes kaikessa mitä teen ja venyttelytunninkin jälkeen pelottaa, kipeytyykö olkapää niin paljon, etten saa taas nukuttua, niin kyllähän se elämää rajoittaa. Olkapäähän uponneilla rahoilla olisin ostanut jo niin hienon pyörän, ettei taida kenelläkään tämän lukijalla sellaista olla. Eipä rahalla olisi väliä, ottaisin vaikka lainaa, jos olkapää tulisi kuntoon tai edes kivuttomaksi, mutta nuo summat harmittavat, kun en havaitse niistä olleen hyötyä. Ehkä onkin ollut ja tilanne olisi jopa huonompi, toivotaan niin.

Viime aikoina olen siis todellakin miettinyt, että onko tässä mitään järkeä? Kuinka kauan jaksan yrittää? Olisiko parempi luovuttaa nyt, suosiolla, ja keksiä elämään jotain muuta? En haluaisi, että viiden vuoden päästä huomaan käyttäneeni viisi vuotta elämästä kuntoutukseen, josta ei ollut mitään apua ja nekin vuodet jäivät elämättä olkapään paranemista odottaessa. Sitä sanotaan, että tahdonvoimalla siirretään vaikka vuoria, mutta tähän asiaan ei ole tahdonvoima auttanut. Ja uskokaa pois, mulla on tahdonvoimaa, jos mulla jotain on, niin sitä. Mutta asiahan on niin, että joskus pitää vain osata päästää irti, kunpa vain tietäisin, koska on oikea aika vai jatkanko sittenkin vielä unelmoimista ja venyttämistä (ei sillä olkapään liikeradat ovat jo niin täydet, että ei tämä kipuilu niistä kiinni ole) ja olkapääpunttireeniä. Ehkä keksin tähän kysymykseen ratkaisun viimeistään tammikuussa, kun seuraavat magneettikuvat otetaan.