Kuntoutus alussa

Reilu viikko sitten matkustin Kelan tukemasti taksilla Peijaksen sairaalaan pelonsekaisin tuntein: onko luutuminen alkanut hyvin ja ennen kaikkea, onko polvilumpio luutunut oikeaan asentoon. Lääkärin mukaan kaikki oli niinkuin pitikin ja pääsinkin eroon ortoosista.

Parempi kuin tasan 8 viikkoa sitten, jolloin matkustin juurikin ambulanssissa...

Fysioterapeutti ei sitten ollut kovinkaan tyytyväinen ollenkaan, koska a) en ollut rasvannut ja hieronut arpea ja b) polvi ei taipunut sitä toivottua 90 astetta ja c) koska en osannut kävellä kepeillä niin, että olisin laittanut painoa jalalle tarpeeksi. Sinänsähän hieman minua kismitti melko paljon ko. suhtautuminen, koska olin ensimmäistä kertaa fysioterapiassa (vaikka lääkärin ohjeissa olikin, että 3 viikon kohdalla ensimmäistä kertaa olisi pitänyt käydä, ei minulle tätä käyntiä kuitenkaan suvaittu antaa) eikä kukaan ollut ikinä maininnut mistään arpien hieronnasta tai antanut mitään muitakaan ohjeita. Reisilihas varsinkin oli myös niin kadonnut, että tuntui, että jalka petti heti alta. Jalan taivutuskin sattui aivan järjettömästi ja jalan ojennus suoraksi istuessa osoittautui täysin turhaksi yritykseksi (tämä oli siis ollut kielletty tähän asti). No, jumppaohjeita sitten annettiin ja eihän tässä ole muu auttanut kuin jumpata.

Jos polvi saatiin taipumaan fysioterapeutilla 85 asteeseen, niin nyt ollaan viikossa edetty ehkä reilu 5 astetta. Tuskastuttavan hidasta on siis meno. Polven taivuttelu sattuu edellen ihan järjettömän paljon ja ennen jumppaa onkin pakko ottaa särkylääke. Mulla on edelleen melko hyvä kipukynnys, mutta tää taipumiskulman suurennusprojekti on tuonut kyllä tuskan kyyneleet silmään aika monta kertaa. Ja vielä tuokin. Mun suuri tavoite on, että kesäkuun alkuun mennessä pääsisin ajamaan ekan kerran trainerilla (siis pienimmällä vaihteella ja pienimmällä vastuksella). Tämä olisi jo sallittua, jos polvi vaan taipuisi, mutta kun ei siis taivu. Taipumaa tarvittaisiin vielä tuollainen 15 astetta lisää pyörällä ajamiseen. Sitten kuntoutuminen varmaan helpottuukin aika lailla.

Kepeillä joudun kävelemään vielä tovin, mutta maanantaina olisi tarkoitus heittää sisätiloissa toinen keppi menemään ja viikon lopulla sitten ulkonakin. Ja reilun viikon päästä aletaankin kulkemaan sisällä ilman sitä yhtäkin keppiä. Teoriassa tän voisi tehdä vähän aiemminkin, mutta puhuttiin fysioterapeutin kanssa, että näin kannattaisi kuitenkin edetä, jotta ontumisvaihe jäisi pois - siitä kun voi olla aika paljon haittaa. Tällä hetkellä vielä huomaa, että jalka on ihan vempula, jos esim. yrittää seistä yhdellä jalalla ilman tukea (se on siis ihan sallittua, kun polvi on suora) - ei vaan riitä voima. En olisi ikinä uskonut, että mun lihakset voi vaan kadota noin totaalisesti!

Kaihoisasti olen katsellut ulkona lenkkeileviä ja pyöräileviä ihmisiä ja vielä kaihoisammin olen lueskellut kisasuunnitelmia ja -raportteja muiden blogeista. Jotenkin sitä toivois, että nää vastoinkäymiset alkaisivat loppumaan ja polvi kuntoutuisi kivasti ja olkapääkin kokisi jonkin ihmeparantumisen... Olen toki tehnyt olkapäätä silmälläpitäen kaiken, mitä olen voinut tässä polvea parannellessa, mutta tuo kaikki ei mitenkään kovin paljoa ole ikävä kyllä ollut. No, ehkä mä syksyllä jo juoksen, viime kerrasta alkaakin olla kohta aikaa kohta jo kymmenen kuukautta...