keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2015

Elämäni pisimmät metrit

Viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä taivalsin matkan, joka oli pidempi kuin yksikään maraton tai 78 kilometriä luistimilla Kuopiossa neljä viikkoa aiemmin. Metrejä ei ollut lähellekään sataa, mutta yksi metri oli pidempi kuin nälkävuosi. Hätäisimmille tiedoksi: mun polvilumpio on kolmessa osassa, muille pidempi versio alla.

Aloitetaan siitä, että pääsin vihdoin yli vuoden odottelun jälkeen muuttamaan. Koska muuttaminen on ylipäänsä niin mahdottoman mukavaa, stessivapaata ja mitä vielä, päätin hommata lisähaastetta tulehduttamalla sääreni (nähtävästi jotain tapahtui ehkä luistelussa, mutta tilanne paheni sitten vasta viikkojen päästä) siihen kuntoon, että lääkäri kehotti kävelemään kepeillä ja hommaamaan walker-ortoosin. Muuten meni siis ihan kivasti, mutta kävelyssä vaihe, jossa rullataan varpaiden yli, oli käytännössä mahdotonta. No, mua ei niin vain tunnetusti lannisteta ja erinäisin toimenpitein ja ystävien avulla muutto saatiin hoidettua lauantaina.

Koska olen innokas leuanvetäjä, bongasin muuttokuormasta ovensuuhun laitettavan leuanvetotangon. Kiristin sen, roikkuen varmistin, että on kiinni ja vedin leukoja. Ehdin tehdä kaksi tai kolme ja sitten rysähti. Tanko irtosi ja minä tipuin polvi edellä maahan. Yksin kotona, kello oli puoliyö ja minä makaan siinä. Nopea shokissa tehty polven kokeilu osoitti, että polvilumpion kohdalla on kuoppa, jos ei kipu vielä varmistanut, että nyt sattui todella pahasti.

Siitä ne alkoivat. Ne metrit, jotka olivat tämänhetkisen elämäni pisimmät. Puhelin oli noin kolmen metrin päässä ja raahauduin sinne jotenkuten (jos ette vielä ymmärtäneet, niin oikea jalka oli täysin poissa pelissä ja sitä ei voinut taivuttaa, eikä tehdä muutakaan), oli siis todellakin raahauduttava. Hysteerinen soitto hätäkeskukseen. Kysyivät, miten pääsevät sisään. Kerroin ovikoodin, mutta mistä minä tiesin, toimiiko illalla. Mikä on huoltoyhtiö, mistä minä tiedän, olin muuttanut alle kaksitoista tuntia sitten taloon. Kerroin, etten ehkä pääse avaamaan ovea. Kertoivat, että voi sitten mennä aika kauan, että pääsevät sisään, olihan viikonloppuyö.

Päätin, etten odota tuntikaupalla jalka tohjona. Aloitin siis hitaan etenemisen käsin kiskoen ensin asunnon ovelle, sitten hissiin ja lopulta ulko-ovelle. Soitin hätäkeskukseen uudestaan, että pääsen alaovelle itse avaamaan oven. Lopulta makasin hihattomassa topissa ulko-oven edessä piikikkäällä kuramatolla. Ulkona oli kymmenen astetta pakkasta ja olin ihan jäässä. Ambulanssi tuli onneksi pian. Matkalla olin toki hysteerinen, mutta niin vain asiat etenivät ja terveyskeskuspäivystyksen (koska ei se polvi varmaan kovin pahasti ole rikki!!), röntgenin (lumpio kolmessa osassa), kirurgian päivystyksen ja ortopedian osaston odottelun jälkeen pääsin leikkaukseen sunnuntaina kuuden jälkeen. Onni oli puolellani (no joo), koska ehdin vielä sunnuntain puolella ja kiireellisempiä tapauksia ei tullut.Julkisen puolen terveydenhoito sai kehut - kaikki hoitajat olivat tosi ymmärtäväisiä ja ihania, vaikka toki siellä päivystyksessä vierähti melko monta tovia.

Siinä se polvi nyt sitten on.

Siellä sitä on - metallia.

Leikkauksen jälkeen.

Vanhatkin arvet näkyvissä.

Eilen pääsin kotiin. Polvessa on metallia. Jalkaa särkee. Viikon ajan se on ortoosissa, jossa on 10 asteen kulma. Seuraavat kaksi viikkoa saranalle annetaan 0-40 astetta liikkumavapautta ja sitten vielä kolme viikkoa 0-90 astetta. Kuusi viikkoa siis menee ortoosin kanssa niin, että painoa ei saa laittaa jalalle. En saa myöskään nostaa jalkaa suorana. Viikot 7-8 sitten menevät puolipainovarauksella (eli kepeillä vielä kevennetään). Ja sitten saa alkaa kävelemään. Toivon, että kaikki menisi hyvin. Mielestäni olisin sen ansainnut. Tiedossa on kuitenkin, että luultavasti metallit jalassa alkavat hiertämään (ortopedi sanoi suoraan, että koska olen hoikka ja liikkuva, näin tulee melko varmasti käymään) ja vuoden päästä metallit on poistettava uudella leikkauksella.

Jalka-selfie - tältä näyttää koipi nyt.
Täällä mä siis nyt makaan, purkamattomien muuttolaatikoiden keskellä. En mä ihan näin suunnitellut, mutta minkäs teet. Kahden viikon päästä pääsen sentään töihin (etätöitä kai lähinnä ja lupasihan pomo tulla hakemaan mut kotoa, kun julkisilla ei oikein voi...), ettei pääkin hajoa. Kroppahan alkaa olla jo ihan palasina. Mut kyl tää tästä, ei mua yksi hajonnut polvilumpio nujerra.

Life may not be the party we hoped for, but while we are here, we might as well dance. - Elinan muistolle.

10 kommenttia:

Kauramoottori kirjoitti...

:/ Hitosti tsemppiä. Ei tuohon oikein muuta osaa sanoa. Liian monta onnetonta sattumaa osunu sun kohdalle.

Päpä kirjoitti...

Musta voitais sopia, että se metallienpoisto olis sun viimenen leikkaus n. 50 vuoteen.

Kipa kirjoitti...

Kauramoottori: kiitos, munkin mielestä vähän liian monta.

Päpsy: mun mielestä toi olis just passeli sopimus!!!

Pia [Kaukomara] kirjoitti...

Voi itku! Ansaitsisit kyllä vihdoin jo parempaa!

Soile kirjoitti...

Voi hittolainen. Ei osaa oikein muuta edes sanoa kuin että hitokseen tsemppiä!

Kipa kirjoitti...

Kiitoksia tsempeistä. Eihän tää reilulta tunnu, mutta minkäs teet. Nyt yritän tsempata itseni onnistuneeseen kuntoutukseen :) Kiitos myötätunnosta.

Kirsi kirjoitti...

Äh ja voih. Aika sanattomaksi vetävät nämä loukkaantumisesi. Toivottavasti toipuminen etenisi mahdollisimman pikaisesti! Suosittelen kokeilemaan toipumiseen myös Alexander-tekniikkaa.

Kipa kirjoitti...

Joo, toivon tietysti mahdollisimman hyvää toipumista. Pistetään alexnder-tekniikka korvantaakse, nyt ei ole pahemmin mistään tekniikasta apua, kun ei saa edes jalkaa nostaa tai taivuttaa...

perttu kirjoitti...

Voi helvata Kipa, uskomaton juttu. Toivottavasti paraneminen on lähtenyt nyt hyvin käyntiin ja maltathan sitten pysyä kohtuudessa ja turvallisissa kuntoilumuodoissa kunnes kaikki on ok (ja sen jälkeenkään ei siihen kiristettävään tankoon roikkumaan). Paljon jaksamista sulle :)

Kipa kirjoitti...

Heh, onhan tämä nyt jo aika surkuhupaisaa. Paraneminen on käynnissä, sen tehokkuudesta en tiedä, kun eka kontrolli on parin viikon päästä. Leuanvetotankoa ei mulle enää taida kotiin tulla, tän aiheuttanut yksilö lienee jo jossain kaatopaikalla, en sitä halunnut enää ikinä nähdäkään.

Kyl tää tästä taas :)