Ihan mun vuosi

Jos joku olisi kertonut minulle tammikuussa, että tästä tulee ihan mahtava vuosi, olisin todennut, ettei varmasti tule. Jos joku olisi kertonut minulle, että tästä tulee ensimmäinen vuosi kolmeentoista vuoteen, etten juokse yhtään juoksukisaa (tai mitään muutakaan kisaa) ja silti mulla menee hienosti, olisi nauranut noille sanoille. Jos joku olisi kertonut minulle, että vaikka en voi oikeastaan ollenkaan urheilla ja silti menee hyvin, en olisi uskonut. Mutta niin siinä vaan kävi. En voi urheilla, en ehkä enää koskaan. Silti voin hyvin. Mahdottoman hyvin. Elämässä on isoja asioita edelleen hankalasti (muutkin kuin nuo vammat) mutta silti olen onnellinen. Tänä vuonna olen oppinut ymmärtämään, että se on vain urheilua. Olen edelleenkin äärimmäisen kilpailuhenkinen ja toivon pääseväni vielä baanalle. Mutta jos en pääse, pystyn selviämään siitä, sillä:

Tänä vuonna olen oppinut elämään.

Toivotan kaikille menestyksekästä uutta vuotta. Kuullaan taas.

Koska en voinut juosta tänä(kään) vuonna maratonia, päätin käydä siellä.

Tästä ne juoksee.

Joskus voi heittää juoksukiellot metikköön ja juosta sata metriä, olihan kyseessä kuitenkin ensimmäisten modernien olympialaisten näyttämö Ateenassa.

Mun elämän voittaja.

PS. Urheilullisiksi saavutuksiksini taitavat tänä vuonna siis jäädä ennätysvauhtiset tonnin potkut, 11 leukaa putkeen ja piruetin oppiminen, taitaahan siinäkin jo olla vaikka mitä.