perjantaina, lokakuuta 24, 2014

Onko joskus parempi luovuttaa?

Viime viikkoina olen miettinyt melko paljon sitä, kuinka kauan jaksan olkapään kanssa yrittää vielä tulla triathlonistiksi. Tahdonvoimallahan ei rustovaurio parane (jos se nyt on se ongelma, sitä kun ei kukaan tiedä), eikä tässä tapauksessa aikakaan ole auttanut. Polvi on myös ongelmallinen, neljä kuukautta lepoa ja tilanne on käytännössä sama kuin levon alkaessa. Tällä hetkellä haluaisin olla Aalto-Alvarissa verraamassa mastersmestaruuskisoihin, mutta sen sijaan olen lähtemässä taas murjottavaksi, jos nuo lihakset aukeaisivat ja ratkaisu olisikin siinä. En oikein kyllä enää usko, että on, mutta yritetään nyt vielä.

Kaksi lääkäriä on jo luovuttanut (ja kun toinen on se Euroopan olkapäävelho, niin ei paljon naurata), fysioterapeutti väläytteli tekoniveltä tai nivelen pinnoittamista ja hierojakin on ymmällään. Itsellä motivaatio ei enää oikein jaksa kahden vuoden kipujen ja satojen kuntoutustuntien jälkeen kestää, kun tilanne ei ole muuttunut paremmaksi ja eilen salilla harkitsematottomasti roikunnassa tehdyt kymmenen olankohautusta tuottivat todella kivuliaan yön, johon ei taaskaan kerran edes Panacod auttanut. Kun tilanne on sama lähes kaikessa mitä teen ja venyttelytunninkin jälkeen pelottaa, kipeytyykö olkapää niin paljon, etten saa taas nukuttua, niin kyllähän se elämää rajoittaa. Olkapäähän uponneilla rahoilla olisin ostanut jo niin hienon pyörän, ettei taida kenelläkään tämän lukijalla sellaista olla. Eipä rahalla olisi väliä, ottaisin vaikka lainaa, jos olkapää tulisi kuntoon tai edes kivuttomaksi, mutta nuo summat harmittavat, kun en havaitse niistä olleen hyötyä. Ehkä onkin ollut ja tilanne olisi jopa huonompi, toivotaan niin.

Viime aikoina olen siis todellakin miettinyt, että onko tässä mitään järkeä? Kuinka kauan jaksan yrittää? Olisiko parempi luovuttaa nyt, suosiolla, ja keksiä elämään jotain muuta? En haluaisi, että viiden vuoden päästä huomaan käyttäneeni viisi vuotta elämästä kuntoutukseen, josta ei ollut mitään apua ja nekin vuodet jäivät elämättä olkapään paranemista odottaessa. Sitä sanotaan, että tahdonvoimalla siirretään vaikka vuoria, mutta tähän asiaan ei ole tahdonvoima auttanut. Ja uskokaa pois, mulla on tahdonvoimaa, jos mulla jotain on, niin sitä. Mutta asiahan on niin, että joskus pitää vain osata päästää irti, kunpa vain tietäisin, koska on oikea aika vai jatkanko sittenkin vielä unelmoimista ja venyttämistä (ei sillä olkapään liikeradat ovat jo niin täydet, että ei tämä kipuilu niistä kiinni ole) ja olkapääpunttireeniä. Ehkä keksin tähän kysymykseen ratkaisun viimeistään tammikuussa, kun seuraavat magneettikuvat otetaan.

2 kommenttia:

S-M kirjoitti...

Hei! Yritä jaksaa! Taidat olla tietyllä tavalla kohtalotoveri. Olen itse kärsinyt vammoista kolme vuotta ja leikeltykin on kantapää. Kaikkien ongelmien ajateltiin lähtevän siitä ja nekin mitkä ovat leikkauksen jälkeenkin vielä vaivanneet. Vaikka itse on tiennyt, että joku muu tässä mättää, niin vasta kolmas fysioterapeutti löysi syyn lukuisille kiusanneilla arkeakin haitanneille vaivoille. Minusta himotreenaajasta ja urheiljasta kerkesi tulla jopa kävelyn välttelijä, kun sekin tuntui menevän niin väärin. Lajivalikoimasta tuli yhtäkkiä pyöreä nolla. No, reilun kahden vuoden ongelmien jälkeen syyksi näyttää löytyvän selästä toiminnallinen skolioosi. On vaan hitonmoinen työ päästä eroon kaksi vuotta vaivanneesta piinasta..varmaan saman verran jumppaa. Nyt siis vaan jumppaa ja venyttelyä. Päästä varpaisiin toinen puoli iha pielessä.

Kipa kirjoitti...

:( Toivottavasti saat kroppasi kuntoon. Mä olen taas yrittänyt lääkäriä saada kiinni, kun hierojalla oli idea, mikä olkapäässä voisi olla pielessä, mutta en oo saanut häntä kiinni. Polven suhteen pääsen "jo" kuukauden päästä fyssarille, joten ehkä se siitä.