Uiherlan kentältä se lähti

Triathlonharrastukseni on varsin uusi, mutta urheiluharrastus ei niinkään. Se, miten päädyin triathlonin pariin on seuraavan postauksen aiheena, mutta sitä ennen kerron, mitä olen puuhastellut aiemmin?

Joskus, kun olin yhdeksänvuotias minut ja pikkusiskoni vietiin Uiherlan hiilimurskaradalle ensimmäisen kerran urheilukouluun. Isoveli oli viipottanut siellä menemään jo kauan, mutta vihdoin minäkin pääsin mukaan. Uiherlan kenttä on sellainen kolmesataametrinen, ja melkoisen huonokuntoinen. Keskellä nurmialueella pelattiin niin jalkapalloa kuin pesäpalloakin ja melkoisen epätasaisissa oloissa, nurmi sentään leikattiin. Pituushyppypaikan lankku oli muistaakseni vähän mädäntynyt ja hiekkaakin oli aika vähän. Korkeushyppypaikalla rimana oli sellainen metallinen kolmiorima, joka todellakin sattui, jos onnistui hyppäämään sen päälle - uusi saatiin, kun eräs luokkakaverini hyppäsi sen poikki. Heikointa kentässä oli kuitenkin juoksurata, jossa nurmenkasvu oli tiheämpää kuin siellä varsinaisen nurmen puolella. Asiaan saatiin vuosien aikana tosin välillä parannusta, kun kaupunki saattoi käydä myrkyttämässä heinät joskus toukokuussa. Hienoa oli myös, jos joskus kentälle oli vedetty edes lähtö- ja maalilinjat, ei sitten tarvinnut niin paljoa arpoa, että mistä se 800m lähteekään... Niin, sinne urheilukentälle meidän vietiin ja siellä harrastettiin. Kaikkia lajeja tehtiin ja kivaa oli, vaikka tulostaso ei päätä huimannut. Käytiin muuallakin kisoissa, ja niissä ei menestytty (olen mm. hypänyt korkeutta Hanna Mikkosen kanssa kerran kaksistaan, hän aloitti siitä korkeudesta, joka jäi mun tulokseksi...). Parhain lajini oli varmaan 300m, siinä kerran Hämeen piirin sisulisähuipentumassa olin omassa ALKUerässäni peräti viides, kun normaalisti tappelin siitä, etten olisi jäänyt viimeiseksi koko kisassa. Siinä lajissa taisin muuten jopa tehdä C-luokan rajan, muissa lajeissa ei toivoakaan.

No, viistoistavuotiaana loppui sisulisäkisat ja olisi pitänyt mennä nuorten sarjoihin. Niissä ei enää ollut mukana muutakuin kohtuuhyviä urheilijoita ja niin loppui minun yleisurheilu-urani, kun en omilla umpisurkeilla tuloksillani enää halunnut mennä mukaan häviämään puolta kierrosta 800 m:llä. Asiaa olisi tietysti auttanut, jos oltaisiin harjoiteltu enemmän kuin se kerran viikossa urheilukoulua, mutta oikeastaan ei harmita, koska meille yleisurheilu oli leikkiä ja kaikki saivat osallistua.

Vuoden ajan sitten en tehnyt mitään, mutta sitten piti keksiä jokin urheiluharrastus. Oriveden tarjonta oli aika rajoittunutta, lentopallossani ikäiseni pelasivat vissiin SM-sarjaa, eikä se laji muutenkaan kiinnostanut. Koripallotoiminta oli alkanut pari vuotta aiemmin ja nimenomaan naisille. Sinne oli melko helppo mennä mukaan, kun ei ne muutkaan niin kovin hyviä olleet. Ekan vuoden treenailin, sitten jo pelasinkin. Pallonkäsittelytaitoni ei oikein ollut hyvää, mutta yleisurheilun huono juoksija voi olla koripallossa hyvä tässä taidossa ja niin sain pelatakin (no, ei meillä nyt niin paljoa ollut pelaajiakaan) ihan kivasti, kun olin ihan kohtuuhyvä puolustaja. Kerran taisin tehdä jopa yli kymmenen pistettä pelissä. Pelasin Orivedellä niin kauan kuin siellä oli joukkue, kävin Tampereeltakin opiskelemaan muutettuanikin pelaamassa. Joukkue kehittyi vuosien aikana ja alun "hävitään alle 50 pistettä" tavoitteet katosivat ja vikana vuonna oltiin jo sen alimman divarin puolessa välissä. Sitten siirryin Tampereelle pariksi vuodeksi, mutta nilkat paukkuivat, enkä oikein löytänyt paikkaanikaan joukkueissa, kun pelattiin aika erilaista koripalloa kuin Orivedellä.

Vaihdoin sitten salibandyyn. Taas treenailin vuoden, ja sitten suoraan kakkosdivariin (naisilla neljä Sisä-Suomen alueella). Alkuun istuin lähinnä penkillä, mutta valmentajan vaihtumisen myötä pääsin kauden vikoissa peleissä jo aika paljon kentälle, kun löysin roolini. Se liittyi a) juoksemiseen alivoimassa ja b) maskipelaamiseen normipelissä. Olin kai ihan hyvä maskipelaaja, kun itsepäisesti kökötin siinä maalin edessä, vaikka mitä tapahtui. Aika monta räkämaaliakin siitä paikalta tein.

 

Pelattiin myös keväisin erästä höntsysarjaa, Leidi-liigaa. Tässä on juurikin voitettu kyseinen sarja. Kuvassa on myös pikkusiskoni, joka on päässyt salibandyssä vähän pidemmälle kuin minä, ensi kaudella nimittäin pelaa SM-sarjaa.

Samoihin aikoihin mut houkuteltiin ultimaten alkeiskurssille. Ihastuin lajiin täysin ja tämä taisi olla ainoa joukkuelaji, jossa jopa osasin jotain. No, en niinkään heittää, mutta ultimatessa on iso kenttä (käytännössä jalkapallokentän kokoinen alue) ja siinä riittää lääniä juosta. Muutaman viikon alkeiskurssin jälkeen pyydettiin mukaan naisten treeneihin ja kohta jo joukkueeseen. Mukaan tuloni jälkeen kävin sen kesäkauden jokaikisissä treeneissä ja se palkittiinkin omalla roolilla puolustuskentässä. Se oli sellainen juoksurooli...

Jos tehtiin katko puolussa, pääsin  hyökkäämäänkin. En tiedä, miten tässä tilanteessa kävi, mutta kuva on kropattu ja osoitteesta, http://www.helsinkiultimate.fi/kajaste/2007EUCR/Naiset/, kuvaajana Matti Kajaste.

Sekä ultimate- että salibandyurat loppuivat lopulta melko lyhyeen vammojen vuoksi. Erityisesti ultimatea on kova ikävä ajoittain ja muutenkin joukkuelajeja, niissä kun on se me-henki ja yhdessä tekemisen meininki jotain ihan muuta kuin mitä triathlonissa olen kokenut (tämä ei tarkoita, että triathlonissa olisi jotenkin huono henki, mutta ultimatessa oli aivan eri tasolla). Samoin uudet tulokkaat otettiin avosylin vastaan ja oli kunnia-asia, että kun oli uusi henkilö treeneissä, niin pidettiin heti nimikierros, että tulokas tunsi itsensä tervetulleeksi. Kuten olen jo selostanut, niin olen kovin ujo, mutta ultimatepiireihin minut imettiin siitä huolimatta todella nopeasti ja helposti mukaan ja en oikeastaan koskaan tuntenut oloani hankalaksi sen takia, että en olisi tuntenut ihmisiä. Ultimaten yksi hienous on myös se, että tuomareita ei ole, eikä tarvita, siitä pitää "Spirit of the game" huolen. Pelin loputtua myös kokoonnutaan aina loppurinkiin, jossa kädet toisten harteilla yritetään tsempata vastustajajoukkuetta tms.Voi kunpa triathlonissakin olisi vastaavanlainen henki, niin ei tarvitsisi purnata peesauksesta yms, koska kukaan ei peesaisi.

Koripallouran aikana siis havaitsin, että pääsen kentälle lähinnä juoksutaitoni vuoksi. Tämän vuoksi aloin käymään lenkeillä. Sitten halusin jonkun päämäärän juoksuharjoitteluuni ja pyysin äidin mukaan Pyynikkijuoksuun, etten jäisi viimeiseksi. En jäänyt, eikä äitikään. Eka kymppi rankalla reitillä meni alle 50 minsan ja niin sitä rakastuttiin viimeistään tällöin juoksemiseen. Puolimaraton loppusyksystä meni jotain 4.52 vauhtia. Seuraavana vuonna sitten puolimaraton ihan kivasti Turussa ja eka mara viiden minsan kilsavauhtia. Tajusin, että tässähän mä en olekaan niin huono kuin kaikessa muussa. Seuraavana vuonna puolikas meni jo reippaasti alle 4.30 vauhtia, maraton meni "tosi huonosti", kun aika oli 3.39 ja jotain. Seuraavana vuonna sitten tulikin harrastettua hiihtoa, pyöräilyä ja vähän soutua Pirkan kierroksen merkeissä. Maraton meni aikaan 3.24.08 keskimäärin 40 kilsan viikkotreenaamisella (mutta suurella määrällä sitä hyötyliikuntaa). Se olikin sitten viimeinen maraton, vuosi oli 2005 ja erinäiset ongelmat ovat estäneet pidemmät juoksut siitä lähtien.

Loppuun laitan vielä linkin  videoon naisultimatesta, kun suurimmalla osalla ei ehkä ole pelistä kovasti havaintoja ja kun nyt tuli taas fiilisteltyä niitä hienoja aikoja lajin parissa. Huomautettakoon, että mä en dyykkaillut tuolla tavalla, beachultimatessa taisin kerran dyykata. Ultimatea siis tässä.

Ja ihan loppuun lyhyt selostus Spirit of the Gamesta, joka oikeasti toimiin, eikö kaiken urheilun pitäisi tuota noudattaa?

"Ultimate nojautuu perinteisesti urheiluhenkeen, joka antaa vastuun reilusta pelistä pelaajan itsensä kannettavaksi. Kilpailuhenkinen peli on suositeltavaa, muttei pelaajien keskinäisen kunnioituksen, sääntöjen noudattamisen tai pelaamisen ilon kustannuksella. Ultimaten sääntöjen tarkoituksena on kuvata ne periaatteet, joiden mukaan pelataan. Ultimaten säännöt on laadittu olettaen, ettei yksikään pelaaja tahallaan riko sääntöjä. Tämän takia säännöissä ei ole ankaria rangaistuksia tahattomien rikkeiden varalle, vaan säännöissä kuvataan keinot jatkaa peliä ikään kuin rikkomusta ei olisi sattunut."