Miten minusta tuli triathlonisti?

Se, miten minusta tuli triathlonisti, liittyy vammoihini aikas lailla. Täältä siis pesee. Tämän kirjoituksen on tarkoitus rohkaista kaikkia, että aika moisistakin jutuista voi toipua, ja että vaikeat vammat voivat johtaa myös uusille, kivoille poluille. Eikä tarkoitus ole todellakaan kerätä mitään sääliä, koska ilman näitä juttuja en varmaan edes istuisi tässä ja elämä olisi aika erilaista.

Kaikki alkoi vuoden 2005 syksyllä. Uusi maraenkka ja olin elämäni kunnossa. Pirkan hölkkään siis. Sinä vuonna piti mennä lujaa. Rahkeet oli kympin sakkiin, ehkä vähän parempaankin sijoitukseen. Ekat kymmenen kilsaa meni kevyesti ja siihen se sitten jäikin. Jonossa juostiin, lehtien alla liukas kivi, Kipa nurin. Hölkkä ja koko Pirkan kierros päättyi Valkeakosken terveyskeskukseen, eli 20 kilsaa jäi suorittamatta nilkan nyrjähdyksen vuoksi, kun 269 oli taisteltu hiihtäen, pyöräillen, soutaen ja vähän juostenkin. No, tämä oli siis alkua. Tämän jälkeen olin vuoden putkeen pienessä flunssassa ja kuumeessa. Siis vuoden. Yleiskunto romahti ja elämä oli ankeaa ja vaikeaa, mikä mua vaivasi, sitä ei saatu lukuisista testeistä huolimatta selville. Tämä vaikutti elämässäni kaikkeen, olin varmaan aika vaikea ihminen tuona aikana näin jälkikäteen mietittynä, sillä en pystynyt oikein keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, että mikä mulla on. Joulun 2006 alla tajusin testata kavereilla punkkaamista ja asia ratkesi, olo helpottui heti. Nähtävästi kämpässäni oli hometta ja mä olen vähän kaikelle allerginen. Nykyäänkin reagoin tosi helposti, jos jossakin on sisäilmaongelma.

No, 2007 kevät meni sitten kivasti. Pelasin salibandya, aloitin ultimaten. Joukkueeseen pääsy ultiksessa tarkoitti sitä, että treenasin ihan hulluna. Ikävä kyllä ultimate on aika rankka laji jaloille. Puolustusasento ottaa akilleksiin ja kun lajia pelataan nappiksilla se on jaloille vielä rankempaa. Lisäksi jouduimme treenaamaan Santalahden kivikovalla puistoalueella, kun ei ikinä saatu kenttävuoroja (myös miehet treenasi siellä ja hei, me ja myös miehet pelattiin SM-sarjaa!). Hommasin sitten akillesjänteen peritendiniitin. En edes tajunnut tätä heti, vasta kun oli liian myöhäistä. Se olikin sitten paha tulehdus. Ei parantunut millään. Lopulta päädyttiin leikkaukseen, kun tilanteeseen ei auttanut mikään (kaikki kyllä kokeiltiin) ja en tahtonut päästä aamuisin sängystä ylös.

Akillesjänneongelmien aikaan ainoa mahdollinen urheilumuoto oli uinti. Mähän en siis osannut oikein ollenkaan uida (siis ihan oikeasti, just ja just pystyin sen uimataidon vaatimuksen, 200m selvittämään ja tämänkin lähinnä selkäkelluntana). Ja inhosin uintia. Tämän vuoksi olin hylännyt ajatuksen triathlonista aiemmin, vaikka muuten  laji oli jo pitkään houkutellut. Nyt oli kuitenkin opeteltava uimaan. Vaikeaa se oli, mutta pikkuhiljaa pystyin jo kroolaamaan 25m, aikaa tähän meni varmaan minuutti. Triathlon alkoi siintää mielessä. 2008 kesällä tämä kuitenkin kilpistyi työjuttuihin, mutta Silvia sentään tuli kuvioihin.

No, akillesjänne tuli kuntoon, mutta oikea polvi oli alkanut vaivata akillesepisodin aikana. Tein päätöksen lopettaa ultimate ja salibandy, koska nämä olivat liian kuormittavia lajeja mun kropalle. Päätös oli vaikea, mutta luulen, että oikea. Polven lisäksi vasenkin akilles kenkkuili. Tämä saatiin kuntoon, polvi ei.  Kaikkea yritettiin taas, kävin tsiljoonalla lääkärillä ja fyssarilla ja lopulta päädyttiin tähystykseen, kun ei mistään mitään löytynyt. Oli kesä 2009, ja polvi tähystettiin, löydettiin laajentunut Hoffan rasva, jota poistettiin. Loppujen lopuksi tästä ei ollut mitään apua. Uintitaito karttui koko ajan, koska tämä oli laji, jota pystyin tekemään. Kisoihin en taaskaan leikkauksen vuoksi päässyt.

Syksyllä 2009 lähdin tutkijavaihtoon Tanskaan 6kk:ksi. Triathlon siinsi vahvasti mielessä ja liityin paikalliseen tri-seuraan ja kävin ahkerasti heidän uintitreeneissään 3x viikko. Lisäksi pystyin vähän juoksemaan (siis pikkuhiljaa kasvatin lenkin pituutta viisi minuuttia viikossa lähtien viidestä minuutista) ja käytin mahtavia Tanskan pyöräilymahdollisuuksia hyväksi. Huhtikuun alussa minun piti palata Suomeen ja harjoittelu jatkui mm. harkkaduathlonien muodossa Noksulla. Kesäkuussa vihdoin starttasin ekaan triathloniini!!! Se oli huippua. Sitten heinäkuussa Kiskoon ja oli vielä huipumpaa, vaikka tosi rankkaa kyllä. Polvi vaivasi edelleen ja se leikattiin heinäkuun puolessa välissä uudelleen. Tämä leikkaus auttoi jonkin verran, mutta ei parantanut ongelmaa kokonaan. Tuomio on, että polvi ei luultavasti parane koskaan, rakenteeni vähän niinkuin estää sen. Lisäksi painin kyynärpääongelman kanssa uidessa, puutuvien sormien kanssa pyöräilyssä ja nyt uutena juttuna alaselkä reistaa erityisesti uidessa. Urheilija ei totisesti tervettä päivää näe. Olen kuitenkin löytänyt jonkinlaisen tasapainon vammojeni kanssa ja voinen jatkaa triathlonia melko täysillä.

Summa summarun: 1 vuosi homeongelmaa, 1 vuosi akillesongelmaa, 3 vuotta ( ja jatkuu vaan) polviongelmaa. Näiden vammojen ansiosta mä siis opettelin uimaan ja musta tuli triathlonisti. Olen siitä kovin iloinen, vaikka joskus haikailenkin joukkueurheiluaikoja.

---

Tänään kävin taas iltarasteilla, nyt Sipoossa, jonne poljin. Kysyin sedältä, että onko 5km vaikea ja sanoi, ettei kovin, joten otin radan. Joo, oli se vaikea. Kaikki rastivälit suunnalla, koska polkuja ei ollut ja pelkkää ryteikköä ja tuhat kalliota, joita mun kokemuksella ei erota toisistaan. Viis ekaa rastia löytyi silti hämmästyttävästi, etenin hitaasti, mutta varmasti ja rastit olivat suoraa siinä, missä pitikin, ei pummin pummia. Kutosrastiväli olikin sitten yli kilsan ja sitten kosahti. Eksyin. Löysin suon, mutten tiennyt, kumpi se kahdesta vaihtoehdosta on ja ei mitään mahdollisuuksia selvittää, missä olin. Onneksi löysin yhden suunnistajan, jolta sain kysyttyä, missä olen, sitten rastikin löytyi helposti, rastiväliin meni jotain 40 minsaa... Seiskarastikaan ei oikein löytynyt, vaan kävin ensin maalissa ja seurasin sitten valkoista nauhaa rastille... Aikaa meni koko rataan 1.44, josta kahteen vikaan rastiin 55minuuttia, voi jestas. Alla kartta, vähän liikaa mun suunnistustaidolle.

Viime viikon rasteilla, joiden kartta alla pummailin aluksi, mutta lopuksi meni jo paremmin. Vika rastiväli meni porukasta nopeiten ja maaliinjuoksu (mun bravuuri yleensä, kun voi juosta valmista polkua ;) oli toisiksi nopein.

Loppuun vielä kuva tän päivän ruoasta, menussa oli siis fenkolilohta. Ohje lyhykäisyydessään ohessa, eli lohifile merisuolakerroksen päälle, lohen päälle hienonnettua fenkolia ja sitruunaviipaleita. Uuniin 225:ssä asteessa. Helppoa ja niin hyvää.