Alkoholipostaus

Uhhh. Kamalaa. Jos asiat olis sellaisella tolalla kuin haluaisin, olisin tällä hetkellä Maarianhaminassa valmistautumassa viimeiseen starttiin lyhyen radan masterskisoissa, 4x100m:n viestiin (jos siis mut olis kelpuutettu joukkueeseen). No, jos et ole ekaa kertaa mun blogissa vierailemassa, tiedät, että mulla on tässä nyt jo puolen vuoden uintitauko takana jne. Asiat voisi olla kuitenkin myös paljon kivemminkin tällä vammaolkapäälläkin, eli ei olisi krapulaa. Nii-in, semmoinen pääsi tulemaan. Miten asiat sitten tähän tulivat? Sen piti olla ihan vain kiva "käydään vähän hienommin ravintolassa syömässä"- ilta. Todellakin. Mentiin ravintolaan, jossa oli sellaisia maistelumenuita ja sitten siihen kuului joku viinipaketti. Olen syönyt sellaisen kerran aiemminkin (sain synttärilahjaksi) ja silloin viinipakettiin kuului neljä annosta ja mun viinapäällä niistäkin oltiin jo melkoisessa hiprakassa, mutta tilanne pysyi sentään  kasassa. Kukaan ei kertonut mulle sitten vaan eilen, että tähän viinipakettiin kuului seitsemän (!!!!!) annosta. En edes juonut kaikkea, mutta silti tuo oli mulle aivan liikaa.  Yli kaksinkertaistin kerralla vuoden juodun alkoholin ja olo ei ole kiva. Tästä päästäänkin siis hyvin asiaan, eli alkoholiin ja omaan suhteeseeni siihen.

Joskus opiskeluaikaan olen tietysti käynyt bileissä ja ottanutkin, mutta siihen en aio kauheasti nyt puuttua, se oli se elämänvaihe ja se on mennyttä aikaa, ja sillä on kovin vähän tekemistä tämän hetken kanssa. Kuitenkin jo silloin, jos seuraavana päivänä oli reenit tai erityisesti peli, olin kyllä mukana usein bileissä, mutta selvinpäin. Olen ollut useasti myös baarissa selvinpäin ja mulla on ollut ihan kivaa. Tällaisilla kerroilla olen tosin siinä kahden aikaan lähtenyt yleensä kotiin, kun illan meininki on ollut jo niin humalaista, että itseä ei ole enää innostanut. Muistaakseni olen tasan kerran ollut pelissä hieman heikossa hapessa alkoholin vuoksi. Kyseessä oli jonain vapunaatonaattona ollut naisten kevätsarjan sabapeli, jolla ei nyt ollut niin kovin väliä, ja ainakin meidän tiimistä monet pelaajat olivat toistuvasti heikossa hapessa näissä lauantaiaamun sessioissa. Hauskinta tässä pelissä muuten oli, että tein sielä elämäni ainoa hattutempun ja seuraavan vuoden valmentaja oli vakuuttunut taidoistani todeten "No sä et oo ainakaan eilen ottanut mitään." Joopa-joo.

Näiden opiskelijavuosien jälkeen alkoholilla läträäminen on ollut yhä harvempaa ja  harvempaa. Kaveriporukan kesken järjestetyillä gaalaillallisilla, häissä yms. juhlissa ja joskus joillain konferenssireissuilla kyllä juon useamman kuin yhden, mutta muuten tosiaan eiliseen mennessä olin juonut tänä vuonna sen noin viisi annosta alkoholia. Miksi en sitten kauheasti juo?

Oikeastaan vastaus tähän on, miksi joisin? En ole kauheasti keksinyt syitä tähän. En erityisen paljoa tykkää alkoholin mausta ja harvoin sellaista tekee mieli. Kylmä vehnäolut joskus on hyvää, samoin joku oikea, englantilainen tms. siideri, mutta esimerkiksi viinistä en kauheasti perusta. Punkusta en tykkää yhtään, valkkari nyt on ihan ok. Kuohuviini ja rose-viini ovat mun mielestä parhaita, mutta kuoharia nyt ei yleensä ruoan kanssa juoda ja Suomen ravintoloiden rose-tarjonta on luokatonta. Mä lisäksi en oikein ole löytänyt sitä viininmaistelun taitoa ja myöskään harvoin mun suu kaipaa hyvän ruoan täydentäjäksi viiniä. Perjaintai-iltaisin mun mielestä on kivempaa rentoutua kokistölkin kuin kaljatölkin vieressä ja saunaolutta en ole ikinä oikein tajunnut. Lisäksi, mulla voi olla kivaa bileissä ilman alkoholiakin (ainoa haittapuoli on se ihana "mikset sä juo?" utelu)  ja erityisesti seuraavan aamun fiilikset on paremmat, toisin kuin nyt. Ja sitten tietysti, jos juo, ei oikein kovin hyvin voi treenata. Joukkueurheilussa aladivaritasolla tämä on vähän erilaista, kun reenejä ja pelejä ei ole kovin monia viikossa mutta kestävysurheilussa juomalla juhliminen usein saa aikaan melko pahaa jälkeä - ainakin pitkässä juoksussa. Niin, ei mulla muuta. Luulen, että vuoden alkoholiannokset on kaksinkertaistettu seuraavan kerran ehkä lokakuussa. Se tarkoittaa noin yhtä annosta kahdessa viikossa, kuulostaa melko hyvältä :)

Mennyttä ja tulevaa

Ensin katsaus viime vuoteen. Vaikka ei mennytkään ihan putkeen vuosi (laskin olleeni telakalla yli puoli vuotta, ja vieläkään en tiedä, että oliko mulla sittenkin mykoplasma ja mistä ihmeestä se olkapää oikeasti kipeytyi), niin paljon kivojakin juttuja tapahtui. Koska en kamalasti enää jaksaisi miettiä niitä ei-niin-hyviä-juttuja, niin tässä on vain niitä mukavia asioita. Ensin tulee listaa urheilusta ja sitten muista kivoista jutuista:

• Se ainoa kisa, johon sain valmistauduttua sillain normaalisti, meni oikein hyvin, vaikka SM-pronssi jäikin vain haaveeksi. Kyseinen kisahan oli siis Finland Ice Marathon, eli matkaluistelua. Vaikka matka oli 10km pidempi kuin edellisenä vuonna, parani aika. Ainahan voi jossitella, että jos olisi ihan viime hetken valmistautuminen mennyt paremmin, mutta mistäpä tuotakin tietää. Tämä oli ehdottomasti viime vuoden suurin onnistuminen
• Syksyn uintikisoissa melko pienellä harjoittelulla satasen ajasta yli 2s pois. Enpä tiedä, oliko tämä tekniikka- vai mikä parannus, mutta tyytyväinen siihen pitää olla.
• Sata kilsaa pyörällä alkoi olla ihan lyhyt juttu.
• Jenkeissä nappijuoksu kympillä, tasaisempaa vauhdinjakoa tuskin olen koskaan onnistunut tekemään. 
•  Eka puolimatka tuli suoritettua ihan ok:sti, vaikka harjoittelu oli mitä oli ja kaatuminen pyörällä kisaviikolla pisti epäilyttämään melkoisesti.

Muutakin kivaa siis oli:

• Mun ei enää tarvitse pelätä, että Pingu hajottaa vuokraisännän omaisuutta
• Mulla on vakkarityö
• Mulla oli jouluna suklaata enemmän kuin koskaan

 Siinäpä se, viime vuosi tiivistettynä. No, sitten siihen tulevaan. Tässä vaiheessahan pitäisi ensi kesän kisakalenterin olla jo mietittynä. Koska tilanne käden vuoksi on mikä on, ei se ole.  En edes tiedä, teenkö tri-kisoja vai ehkä vain juoksukisoja ja pyöräkisoja. Vai pystynkö tekemään niitäkään? Jotkin asiat ovat kuitenkin selviä: Ei Ice Maratonia (kun käsi ei kestänyt luistelua, päätin luopua siitä täksi kevääksi) ja Jortsu ei ole mun pääkisa, niin kuin piti, koska en voi uida vieläkään ja ties koska voin. Myös lyhyen radan uintikisat jää väliin ja aika monta muutakin juttua :(  Muutaman tavoitteen voi kuitenkin tähän listata keväälle:

• Olkapää kuntoon
• sudenkuoppa: en todellakaan tiedä, miten se tulee kuntoon ja mitä sillä voi tehdä ja mitä ei
• Ei muita paikkoja rikki
• sudenkuoppa: unohdan kuitenkin vahvistaa nimettömän toista niveltä, joka kipeytyy lopulta niin pahasti, että en pysty edes nukkumaan, saati sitten nousemaan sängystä ylös
• Core kuntoon
• sudenkuoppa: olkapään kanssa ajoittain hankalaa
• Venyttely takaisin rutiiniksi
• sudenkuoppa: aikapula ja olkapääongelmat
• Kunnon rakentaminen pitkän tähtäimen tavotteita varten
• sudenkuopat: olkapään asettamat rajoitteet ja muu pääkoppa: tilanne ei ole kovin motivoiva ja rohkaiseva, koska olkapää on nyt kipuillut 12 viikkoa, eikä loppua näy
• Vastustuskyky takaisin
• tämä on onnistunut melko kivasti jo nyt, vaikka ympärillä on ollut pärskiviä ihmisiä ihan kunnolla, en ole itse sairastunut
• Ruokailut kuntoon
• sudenkuopat: aikapula ja karkinhimo

Miehet hoi!

Ja naisetkin, mutta vain oman itsetunnon palauttamiseksi.

Muistattehan, että naistenkin tulokset on hyviä! Kuten esimerkiksi 1.40 naisilla puolimaralla on luokkarajojen mukaan vastaava tulos kuin 1.22 miehillä. Että toivottavasti onnittelit sitä tuttua naista, joka juoksi 1.39.50 C-luokkarajan saavutuksesta ja kannustit sitä 1.25 juossutta miestä, että ei hätää, kun juokset vielä 3 minsaa kovempaa, niin oot juossut jo C-luokan tuloksen (en siis sano, että mies, joka juoksee 1.25 olisi huono, mutta haluan nyt tuoda vähän esille tätä kontrastia, joka kohdistuu miesten ja naisten suorituksiin). Vai tuntuuko siltä, että se 1.25 on kovempi tulos miehelle, kuin 1.39.50 naiselle? Lisäesimerkkejä, jos ei mennyt kaaliin: naismaratoonari, joka pääsee alle 3.30 maralla on ainakin luokkatuloksien varjolla paljon parempi (B-luokka) kuin se mies, joka alittaa kolme tuntia (C-luokka). No, ei kai tietty voi vaatia liikoja, kun kilpailun järjestäjätkin hehkuttavat miesten C-luokan aikoja enemmän kun naisten A-luokan aikoja ja muutenkin, mutta kyllä mua taas kyrsi, kun luin hehkutuksia yhdellä Facebook-sivuilla, kuinka erään ryhmän miehet oli onnistuneet maralla, vaikka suhteessa kovimman ajan oli tehnyt ko. ryhmän nainen, jonka tulosta ei vaivauduttu edes mainitsemaan.

Ei mulla muuta, on taas viime aikoina ottanut kaaliin vähän se, että Suomessa ei arvosteta naisurheilua sitten pätkääkään. Ja sitten mietitään, miksi nuoret lahjakkaat tytöt lopettavat urheilun. Ja tässä vielä linkki tän vuoden luokkien tulosrajoihin, jos ette ihan vielä ymmärtäneet.  Ja ainakin naisilla on vaatimukset maralla koventuneet, joten ihan tämän voin vielä sitten tässä huomauttaa, jos jotain rutinaa alkaa kuulumaan. Asiaa saa kommentoida vapaasti ja runsasta kommentointia toivonkin, jos joku uskaltaa.

Triathlontodellisuuden haasteellisuus

Tämä postaus kumpuaa minua kauan mietityttäneestä asiasta, eli miten sitä muistaisi, että on triathlonisti, eikä juoksija. Oikeastaan olen miettinyt tätä siitä asti, kun eräs triathlonin harrastaja viime syksynä sanoi, että hän haluaa olla tosi hyvä juoksemaan ja sitten hetken päästä ilmoitti, että aikoo olla tosi hyvässä pyöräkunnossa ensi kesänä ja vielä vähän ajan päästä suusta pääsi ulos, että uinnissa on tehtävä ennätyksiä. Juu, näinhän se on. Jos on hyvä kaikissa kolmessa lajissa, niin varmasti triathlonkin sujuu, mutta käytännön toteutus voi olla aika mahdoton.

Itsekin löydän itseni pohtimassa aina silloin tällöin, että pitäisi pystyä juoksemaan niin ja niin lujaa jne. Viime aikoina olen myös miettinyt niitä minun ultimatum-juoksuhaaveitanikin, jotka nyt paljastan tässä, vaikka kuulostavatkin varmasti kaikkien korvissa melko utopistisilta: päästä juoksemaan Kalevan kisoihin kymppi ja saada maratonin enkka painumaan alle kolmen tunnin. Huh. Siinä ne nyt on. Kympin tulosraja kisoihin on 38.45, eli kymppi pitäisi viilettää vielä 2 minuuttia nopeammin, eli kilsa-aikaa pitäisi parantaa 12s ja maratonilla ennätyksestä pitäisi lohkaista 24 minuuttia, eli kilsa-aikaa parantaa jopa 34 sekuntia ennätykseen verrattuna. Joo-o, siinä sitä olisikin hommaa. En kuitenkaan kumpaakaan pidä itselleni täysin mahdottomana suorituksena, mutta tämä vaatisi, että pystyisin harjoittelemaan vammattomana muutaman vuoden (erityisesti maratonille pitäisi saada pitkä jatkumo, että tulostaso nousisi), mutta toinen ehdoton vaatimus kyllä olisi se, että keskittyisin juoksuun ja tällä lajivalinnallahan se ei ole mahdollista. Niinpä olenkin heittänyt haaveeni taka-alalle nyt ainakin toistaiseksi. Totuus kuitenkin toki on, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmaksi tuollaisten tavoitteiden saavutettavuus karkaa. Lisäksi molemmat tavoitteet ovat sellaisia, että niihin ei oma tietotaito harjoittelusta riittäisi, vaan tarvitsisin ulkopuolista apua.

Olenkin siis päättänyt, että tavoitteet ovat seuraavana vuonna triathlonin puolella. Juoksuvauhdin parantumista toivotaan, mutta en ajatellut käydä piikkareita ostamassa, vaikka ratajuoksu kivaa onkin. Syksyllä keskitytään kadonneen uintikunnon metsästykseen (eilisen uintitestin perusteella näyttää vahvasti siltä, että oikealla tiellä ollaan) ja punttitreeni on täällä taas. Tämän lisäksi käydään pikkujuoksukisoissa ja marraskuun puolessa välissä Ogelin tekojää taas kutsunee. Kullervoa ulkoilutetaan jonkin verran ja kaiken tämän keskellä koitetaan selvitä hengissä kohtuullisen suuresta työmäärästä työpaikalla. Niin ja koitetaan saada kohtuus mukaan karkinsyöntiin ja venyttely olisi saatava jälleen ohjelmaan.

Aika vierii

Kummasti se aika on mennyt vaan. Melkein kolmekymmentävuotta. Jotain on kai aikaankin saatu, siitä todistaa huomiset juhlat, joita varten on tänään leivottu kolme mustikkaista mascarponejuustokakkua, sekä 75 munakoiso-halloumi-tomaatti-piirasta. Toisaalla on väsätty lakkacharlottaa. Off-season ja alle  elämäni alle kolmikymppisenä saa mukavan päätöksen, kun saa nähdä tärkeitä ihmisiäni. Aamulla taidan ehtiä juoksemaankin :)

Tänään kävin Ratinassa radalla. Off-seasonillahan näitä ei pitäisi tehdä, mutta poltteli nin kovasti, niin tein testin, jolla voi aika luotettavasti arvioida vitosen ajan. Ensi vuodeksi kilsavauhtia kun parantaa kaksi sekuntia, niin mennään jo yhden haamurajan ali. Siinä onkin yksi hyvä tavoite ensi vuodelle. Muitakin tavoitteita ensi kesälle on. Jortsu nyt tietysti. Mutta mitä muuta. Siinä onkin ollut pohtimista. Ehkä puolimara alkukeväästä, mutta mitä teen loppusyksyllä. Olisi kiva käydä tekemässä puolimatka jossain muuallakin kuin Suomessa. Mutta missä. Melkein kaikissa kisoissa pyöräreitin korkeuserot on mulle ihan liikaa. Pitäisi olla tasainen reitti, kun ylös en jaksa kiivetä ja alas en uskalla laskea. Harmi, että Aarhusin puolikas (Århus on nykyään Aarhus, ovat menneet vaihtamaan nimensä vuoden alussa) on ihan väärään aikaan, siellä olisi ollut melkein kotikenttäetu ja tutut tiet. Tosin sieläkin on aika paljon mäkiä, muttei liian pelottavia. Aarhusin puolikkaalla tänä vuonna oli sitäpaitsi lyhennetty uinti, kun vesi oli liian kylmää. Kuulostaa melko tanskalaiselta. No, ehkä mä keksin jonkun kivan kisan elo/syyskuulle, sitten täytyy vielä saada joku vakuutettua, että kyseinen kaupunki on ihan todella kiva ja sinne kannattaa juuri tri-kisojen aikaan tehdä matka, koska yksinään ulkomaille kisaamaan meno olisi liian hermostuttavaa.

Ennen ensi kesää on kuitenkin muita juttuja. Työnantaja maksaa meille syyskuun lopussa kympin kisan, joten sinne tietysti mennään. Lokakuun lopussa onkin sitten pitkän radan mastersmestaruuskisat, joihin olisi tarkoitus osallistua. Ikävä kyllä pisin matka tänä vuonna on 800m, joten varmaan se, 200, 100 ja 50 olisi tarkoitus urakoida, ja viestejä sitten tietysti myös. Ja sitten, helmikuussa, Finland Ice Maraton. Jostain kumman syystä olen tänään ikävöinyt luistelua kovasti. Ja haaveillut kovasti näistä. Mun vanhat luistimet ei oo oikeastaan kovin hyvät sellaiseen luisteluun, mitä mä teen, vähän liian pitkät ja aika painavat, nuo olisivat niin ihanan kevyet ja nopeat. Pikaluistin olisi tietysti vielä nopeampi, mutta kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kertovat, että pikaluistin jalassa on aika tuskainen, jos pitkään luistelee, enkä halua sellaista, retkiluistimilla mennään.

Ennen näitä kaikkia juttuja pitäisi kuitenkin oikeasti saada tuo selkä kuntoon. Uimattomuus ei ole paljoa auttanut ja ei myöskään se, jos on tekemättä mitään. Olen aika neuvoton tämän kanssa, toivottavasti jumppapallo ja salikuuri sekä joogailu auttaisivat selkäongelmaan. Jos ei auta, on mulla onneksi jo lähete fyssarille ja hyvän fyssarin tiedotkin takataskussa.

Keskiviikkona onnistuin iltarasteilla hämmentävän hyvin. Pummasin pahemmin vain kahta rastia ja maalia (miksi, oi miksi seuraat muita, jos ne näyttävät menevän väärään suuntaan?), ja nämäkin rastivälit siis menivät noin 12 minuuttiin, ei siis mitään puolen tunnin katastrofeja. Ekaa kertaa vitosella onnistuin tekemään myös rastivälillä pohja-ajan. Tämä tosin johtui siitä, että löysin ensin kolmosen, vaikka olin menossa kakkoselle ja sitten kakkoselta pystyin vain suoraan juoksemaan kolmoselle, aikaa meni näemmä 46 sekuntia :) Koko vitosen reittiin meni silti yli puolitoista tuntia, mutta kun rastejakin oli 17, oli tämä ihan ok. Voittajalle hävisin tällä kertaa nimittän vain reilun puoli tuntia, kun aikaisemmilla kerroilla olen viettänyt yli tunnin kauemmin metsässä. Oliskohan mahdollista, että olen jopa vähän kehittynyt tässä jutussa?

Triathlonin kausianalyysi

Triathlonkausi on paketissa ja nyt voi sitten analysoida, että miten meni.

Hyvin meni. Otetaan ensinnäkin lähtökohdat:

Viime vuoden heinäkuussa leikattiin taas oikeaa polvea. Polveen kehkeytyi alun hyvän paranemisen jälkeen arpikudosta vaikka muille jakaa ja sitä sitten kortisonilla poisteltiin aina joulukuulle asti. Jalalla tekeminen oli siis aika vähäistä, uimaan pystyi ja saleilemaankin. Sitten pystyinkin harjoittelemaan melko mukavasti hetken, kunnes vasemman jalan polveen tuli vähän ongelmaa suihkukompurointien vuoksi. Luistelemaan onneksi pystyi ja hiihtämäänkin, vaikka mun tekniikalla hiihto on vissiin vähän liian rankkaa peruskuntotreeniksi. Finland Ice Maraton (eli 80 km luistimilla) melkein miinus kolmessakympissä kuitenkin aiheutti akillesjänteen takana olevan bursan tulehtumisen ja käytännössä en voinut käyttää kenkiä kahteen kuukauteen. Hieman haasteellista talvella muuten ja harjoittelu ei sitten oikein tietysti edennyt tänä aikana. Onnistuin myös tiputtamaan levypainon jalalleni, mikä nyt ei varsinaisesti ollut hyvä idea ja aiheutti taas hetken kepeillä kävelyä. Sitten kun lisätään tähän muutot Turkuun ja Hesaan, tohtorin väitökseni ja ihan yletön työstressi (ja usein myös ihan konkreettinen -ahdistus) muutenkin, ei lähtökohdat ehkä olleet optimaaliset, vaikka lopulta melko hyvin sainkin harjoiteltua Turkuun muuton jälkeen (no eihän sielä voinut mitään muuta tehdäkään). Hienona juttuna oli se, että tavallisesti sairastan kunnon flunssan monta monituista kertaa vuodessa, nyt olen selvinnyt vuoden ajan ilman kunnon lentsua. Pientä köhää ja kuumeilua on ollut, muttei mitään parin viikon treenitaukoja. Selvästi strategiani pestä käsiä koko ajan ja käyttää sarvikuonoa on tepsinyt.

Tämän kesän tavoitehan oli kuitenkin mennä kisaamaan Joroisille. Bursakatastrofi aiheutti kuitenkin sen, että tiesin, että jos menen ja yritän harjoitella puolimatkalle, rikon itseni. Olen ollut niin rikki jo muutenkin monta vuotta, että vaihdoin suunnitelmaa ja päätin alkaa treenaamaan vain perusmatkalle, tavoitteena hyvä aika Noksun (Hämeenlinna) kisassa ja Kiskossa aikaa piti myös parantaa. Päämäärien ja harjoitusohjelman väkästämisen jälkeen sain toteutettua harjoituksista n. 90%, mikä on ihan hyvä ottaen nuo elämän muut stressitekijät huomioon. Selkäongelmat kesällä myös tiputtivat muutaman uinnin pois.

Välillä huolestutti. Maanantaireeneissä Tampereella (ennen bursaa siis nämä) muilla oli trainerit mukana ja mä vaan juoksin. Duathlonreeniä ei siis tullut talvella ollenkaan. Taas kerran en luottanut omaan tekemiseeni, vaan mietin, mitä muut tekee. Enkä miettinyt, että mitä itse teen. Nii-in, muut ehkä teki duathlonia, mutta keräsivätkö he kolmen tunnin luistelulla peruskuntoa talven aikana? No eivät. Kuinka moni muu vetristi nilkkojaan potkuharjoituksilla ja uintiasentoaan muiden lajien uinnilla? Aika harva tahkosi perjantain uintivuorolla  tekniikkaa, kun minä scullasin. Ja tosi harva teki volttikäännöksiä, mitkä tehostaa ainakin mun uintitreenejä ja siirtyminen  avoveteen olikin tänä vuonna helpompaa, kun uinnissa ei ollut ollut 25 metrin välein tilaisuutta ottaa happea kunnolla (vaan päinvastoin) . Joten voisi ehkä ajatella, että muut voisivat olla huolissaan ;)

Kisat menivät kivasti. Äärimmäisen epäoptimaalisella harjoittelulla ja valmistautumisella juhannustriathlon meni sillain ihan ok:sti, mutta eihän musta oikein tollasiin pikarypistyksiin ole, oon liian hidas. Kisko sitten oli jotain ihan järjettömän hienoa, kakkossija ja voittaja oli ihan oikea triathlonisti, joka on ollut SM-mitaleillakin. Enkä hävinnyt edes ihan kamalasti. Harkkakisassa taisin olla paras nainen, mutta ei siellä nyt ollut kovin montaa naista vissiin mukanakaan. Aulangolla jatkettiin siitä mihin Kiskossa jäätiin, eli sama nainen voitti mut suunnilleen samanlaisella voittomarginaalilla.

Vauhtikin on parantunut kummasti.  Kiskossa paransin lähes 9 minsaa ja harkkakisassakin meni 4,5 minsaa viimevuotista vähemmän. Sanoisin, että melkoisen hienoja lukuja, eikö? Uinti on nopeutunut jonkin verran, vaikka vielä talvella toivottomalta tuntuikin. Kehitystä on siis tapahtunut, mutta on siinä vielä tekemistä. Ihmettelyn aiheenani on se, että vaikka kävin vain neljä kertaa (+ kisat) avovedessä treenaamassa, niin kisauinnit sujui hyvin. Uin melko suoraan, ei tullut paniikkeja ja erityisesti ei väsymystä, niin kuin viime vuonna (ne voltit, ne voltit). Pyörälenkeillä en etene  yhtään, mutta kisassa keskari onkin sitten yli 30. En tajua. Pyörä on kuitenkin muihin verrattuna kovin hidasta ja asialle pitäisi kyllä tehdä jotain, en vain tiedä, että mitä.  Juoksu on mennyt ihan jees, vikassa kisassa varmaan mentiin jo jotain 4.20 vauhtia, mutta tiedä siitä sitten, kun en luota reitin olleen kymmentä kilsaa. Parasta vikassa kisassa oli se, että vihdoin tuli se ihana juoksukisatunne. Kaikissa muissa tri-kisoissa juoksu on ollut vaan ihan kamalaa, eikä siitä ole voinut nauttia yhtään, mutta lauantaina palasin vihdoin siihen juoksukisaflowhun, jota olen odottanut niin monta vuotta taas. Vaihdoissa olen petrannut tosi paljon myös, ne on niitä helppoja minuutteja pois ajasta.

Ikäviäkin juttuja on ollut. Oikean polven arvoitus on vähän niinkuin ratkennut, mutta tulos on se, ettei se koskaan kokonaan parane, toisen leikkauksen jälkeen kuitenkin polvi on ollut parempi, mikä on kiva juttu. Selkäongelmat ovat uusia ja ikäviä, ne pitäisi nyt saada kuntoon. Lihaskuntoilun olen laiminlyönyt täysin, mutta nyt alkaa jumppapallo- ja jumppakuuri. Henkilökunta pääsee osallistumaan myös yliopistoliikuntaan ja eiköhän ne halvat hinnat kuljeta mut taas joogatunnille etsimään sisäistä viisautta. 

Entä sitten tulevaisuus. Niin, ensi vuonna se puolimatka ja aloitan sitten suoraan SM-sarjasta. Kuulostaa aika hurjalta, mutta oon mä pelannut ultimaten SM-sarjaakin kuusi viikkoa lajin aloittamisen jälkeen, joten eihän tässä ole mitään hätää. Tätä ennen aion kuitenkin vähän päivittää erityisesti pyöräilykuntoani ja ehkä jopa varustusta. Tähän asti oon pärjännyt pyöräilypaidalla, mutta ehkä sellainen kisatoppi olis jees, pikanauhat mulla jo on, tri-pyöräilykengät eivät liene välttämättömät, mutta kivat ne olis. Mutta tahdon ja tarvitsen uuden pyörän. Silvia on toki hyvä ja ihana, mutta kyllä mä sillä annan tasoitusta muille. Kovasti olen googlaillut ja pari pyörää on kiikarissa. Siinä menee ne asuntosäästöt, mutta jos Hesaan jään, niin eipä mulla ole ikinä varaa kivaan kämppään, kun mihinkään luukkuun en aio muuttaa. Niin, mutta kohti ensi vuoden alumiinikisaa (vrt. kemian jaksollinen järjestelmä) sitten vaan.

Loppuun haluan sanoa, että 17 sekuntia voi joskus merkitä niin kovin paljon. Jos olisin ollut lauantaina tuon verran hitaampi, itkisin ja harmittelisin varmaan vieläkin huonosti mennyttä kautta ja sitä, kun oon niin hidas ja tämä postaus olisi ollut jotain ihan muuta.

Ja niille, joilla kausi vielä jatkuu, niin hurjasti tsemppiä loppukauden koitoksiin.

Kuvasatoa Kiskosta ja loman parhaita paloja

Kiskon jälkeen on treeni ollut aika kevyttä. Sunnuntaina oli jalat tosi väsyneet, nilkka pahana ja rakot jaloissa todella kivuliaat, mutta pikkuhiljaa on selvitty ja saatu kroppaa taas kuntoon. Selkä vähän muistuttelee, mutta huominen niksautus toivottavasti taas vähän auttaa. Joka päivä on siis tehty jotakin, mutta vain kerran päivässä (paitsi tiistaina, jolloin oli myös uintia ohjelmassa) ja sekin lähinnä löntystelyä tai kevyttä pyörittämistä. Huomena olisikin sitten vuorossa vähän uintitestiä ja tuskaisaa raastamista juoksun muodossa. Sitten niihin kuviin.

Verraamaan lähtiessä voi vielä miettiä, onks kypärä hyvin.

Uintistartti. Naiset lähti vasemmalta, ja luulen olevani tossa melko kärjessä.

Kypärä päähän...

...ja menoksi. Aika monta pyörää on vielä odottamassa, kun mä jo oon menossa :)

Pyörä-juoksuvaihtoon.

Tällä viikolla on taas joutunut miettimään sitä, että onneksi elämä ei ole pelkkää urheilua sitten kuitenkaan. Joillekin se sitä on ollut ja tähän tavallaan liittyen olemmekin saaneet lukea surullisen uutisen siitä, miten yhden suomalaisen urheilijan elämä päättyi aika lailla ennen aikojaan. Vaikka Lahden tapahtumien jälkeen en olekaan oikein tiennyt, miten suhtautua hänen saavutuksiinsa, olen aina pitänyt Mika Myllylää paitsi varsin sympaattisena henkilönä, mutta ennen kaikkea äärimmäisen kovana harjoittelijana, joka osasi toisaalta myös levätä. Ihailen siis kovasti hänen harjoittelumoraaliaan ja -metodejaan ja toivoisin osaavani ottaa oppia hänen harjoittelustaan. Tämän enempää en halua puuttua asiaan, sillä mielestäni Mika Myllylä ansaitsee jo vihdoin rauhan, jonka hän totisesti olisi ansainnut jo eläessään.

Elämä ei siis ole pelkkää urheilua ja olen tällä viikolla viettänyt myös lyhyttä lomaa, ja esitellyt Turkua ja Naantalia ystävälleni, jonka saattelin myös laivalla Tukholmaan tänään. Ohessa parhaita paloja.

Keskiaikaisilla markkinoilla saattoi syödä vaikka sikaa.

Ruusun tuoksu kuuluu kesään.

Kulttuuria, kulttuuria on Turku pullollaan. Sulauduimme yhteen taideteoksista.

Ja jos maailma välillä vähän masentaa, niin mikä parantaisi mielen paremmin kuin pehmoisen muumin halaaminen?

Ajantappoa

Jos on tottunut liikkumaan, on kotona makaaminen melkoista tuskaa (varsinkin kun tietää, että KAIKKI muut on Joroisilla). En todellakaan osaa vain olla, joten kaikkea puuhaa on keksittävä, kun ne tuhat reisilihaksen supistusta ei oikein riitä päivän agendaksi. Mitäs täällä on siis puuhailtu?

Luettu paljon pokkareita ja katsottu niitä Gilmoren tyttöjä. Se Murakamin kirjakin löytyi akateemisesta, ja on sitä luettu yhdestä melkoisesta suomalaisesta urheilijastakin juttuja. Uisittelo itse Sulkavan soudun reitin? Siis uisitte? Tosin on kyllä sanottava, että ko. henkilö taisi olla harjoittelemassa sitä uintia silloin kun äidinkielessä puhuttiin pilkkusäännöistä... Muuten oon keskittynyt tässä kirjallisuudessa sellaiseen naiselliseen hömppään. Telkkarista on tullut myös vähän eliittikisoja, joten niitäkin oon seurannut. Nämä aktiviteetit ovat täyttäneet ehkä suurimman osan ajastani, koska suuremmin ei saa liikkua, polvessa on oltava jääpussi ja sen pitää olla koholla. Lisäksi ensimmäisinä päivinä keppien kanssa ei oikein edes huvittanut mikään toiminta.
Muistin onnekseni, että mullahan on yks pitsipusero kesken ja olen sitä telkkarin katsomisen ohessa kutonut. Enää puuttuu puolitoista hihaa.
Tehty töitä. Artikkelia pitää korjata, ja dedis on saikun päättymispäivänä, joten pakko on. Ja oon mä vähän muutakin tehnyt, mut nyt oon kyl mennyt jalan ehdoilla niinkuin saikulla kuuluukin ja nin aion jatkaakin, vaikka jotkut tässä maailmassa tuntuvat olevan sitä mieltä, että voisin tehdä enemmän töitä. Tehköön itse, kun kerran on niin pikkujuttuja ja tosi helppoja tehdä.(Huomaa edellisen kuvan pingviini. Se on tosi kätevä jalkateline sohvalla maatessa, eli kannattaa muidenkin hankkia lääketieteellisiä toimenpiteitä varten).

Oon keskittynyt suklaan syöntiin ja hetken myös luulin, että tie naisen sydämeen vie kuuden suklaan muffinssien kautta, joten päätin ilahduttaa itseäni. Luulo ei ole harmi kyllä tiedon väärti, oon tosi pettynyt noihin muffinsseihin, ne olis voinut olla paljon suklaisempia. Voi niillä kyllä kokeilla lepyttelyä, jos on törttöillyt (esim. unohtanut tilata pyörän osat työpaikalle, vrt. yks fillarifoorumin parhaita ketjuja), voin antaa ohjeen. Itse pystyn kyllä syömään helposti 200g suklaata kerralla, joten ehkä toimii paremmin pienemmillä määrillä suklaaseen saturoituvilla henkilöillä.
Kepit ovat olleet nurkassa jo onneksi pitemmän aikaa, eilisestä lähtien olen onnahdellut ilman niitä. Polvi ei oo sen kipeempi kun mitä se on viimeset 2,5 vuotta ollut, joten olo on ihan OK. Toki vedän tässä päivittäin 1800mg Buranaa, mut en mä niitä kivun vaan tulehdusta estämään tarvitse. Panacodeja en tarvinnut kun muutaman. Ens viikolla aion mennä salille testaamaan, onko pelkkä penatankokin mulle taas liian painava ja jaksanko vielä vetää viis leukaa. Voi olla aika heikkoo, kun oon laiminlyönyt salin täydellisesti viime aikoina. Mitään, mikä liittyy jalkoihin en tietenkään tee, älkää huolehtiko. On se kumma, että oon ihan tulessa, et pääsen tekeen yläkroppaa salille, kun inhoon sitä ehkä jopa enemmän kun venyttelyä. Tikkien poiston jälkeen pääsen myös vihdoin uimahalliin. Ekoilla kerroilla en saa kyllä uida muutakuin pullarilla, mutta nyt onkin hyvä aika keskittyä kellumisen harjoitteluun ja tekniikan parantamiseen, erityisesti kellumista ei oikein malta treenata tarpeeksi, vaikka se tekis kyllä useimmille kehnoille uimareille oikein hyvää.
Mietitty, että pyörille pitäisi tehdä jotain, mutta todettu, että kohta, kohta... Pyöräpaja parvekkeella siis jatkaa kaaoksessa, kuka muka oikeesti tykkää noitten puunaamisesta ja huoltamisesta? Saa ilmottautua ja tulla tänne tutkimaan. Tosin vain jos osaa, mulla on vähän huonoja kokemuksia siitä, mitä pyörälle käy, kun mies ilmoittaa osaavansa säätää pyörän ja ei tarvi kuulemma apua. Olen myös miettinyt, mitä ihmeen mystisiä juttuja on kaikki ne luvut siinä yhteydessä, kun puhutaan välityksistä. Liittyy kai jotenkin niihin rattaisiin, ehkä. Toisaalta, ne, jotka niistä numeroista jotain tajuaa ei melko varmasti todellakaan osaa toimia seuraavan ohjeen mukaan: lk, 2s o yht tr, 3o, lk, 2s o yht tr, 2o, lk, 2s o yht er. Ikävä kyllä pitsipusero ei auta, kun vaihteita pitäisi säätää tai kertoa kaupassa, että minkälainen pyörä on. Valkoinen ei ole kuulemma oikea vastaus. Miten niin ei?
Ai niin. Se pirun rucola päätti herätä henkiin. Yhtäkkiä sieltä mullasta on putkahtanut esille kaikenmoista vihreää, vaikken tehnyt asialle mitään. Muutkin salaatit rehottaa. Tomaattisato sen sijaan jäänee tänä vuonna haaveeksi. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?Tämän lisäksi oon miettinyt. Urheilua, kuntoilua, mitä tää mun touhuilu nyt onkaan. Tänä kesänä olen oppinut sen, että triathlon tosiaan on tasan niin hieno ja kiehtova laji kun oon ennen ajatellutkin ja tarjoaa mulle just sellaisia haasteita kun haluan. Mutta sitten kuitenkin mietityttää moni juttu. Kun fakta on, että en ole hyvä uimaan, en pyöräilemään, enkä tällä hetkellä edes juoksemaan. Juoksulle osaan tehdä paljonkin juttuja ja sen tiedän kyllä parantuvan, jos voisin juosta oikeasti edes 30 kilsaa viikossa, 40km/vk on tunnetusti juostu jo ihan ok aika maratonillakin. Muttamutta. Oon tahkonnut uintia vaikka kuinka ja paljon ja silti oon vaan hidas. Joo-o, onhan se parantunut ihan huimasti, mutta silti useimmat mun panostuksella tekniikkaan uisi jotain ihan muita nopeuksia. Oon vaan lahjaton. Entäs se pyöräily. Voi hyvänen aika. En oikeastaan kyllä tiedä siitä lajista mitään, mutta sen oon havainnut, että ei sekään oo ihan se mun juttu. Näissä kahdessa lajissa on siis vähän sama juttu kun hiihdossa. Hiihdin silloin joskus aikas paljon ja mulle on joskus jopa sanottu, että mun vapaan tekniikka on ihan hyvä (ja tää yhdeltä henkilöltä, joka on hiihtänyt ja paljon) kuntoilijaks. Mutta pääsinkö silti eteenpäin lujaa? No en. Tulos oli, että hiihtovauhti ei ikinä ohittanut juoksuvauhtia ja eihän sen nyt niin pitäisi mennä. Olen aina miettinyt, että miksei ne hiihtohurjat, jotka pistelee Pirkan monta tuntia nopeammin kuin mä ikinä (ne pertsalla, minä vapaalla) sitten juokse hölkkää myös paljon mua nopeammin vaan voi hävitä puolikin tuntia. Miksi ne alisuorittaa niin pahasti hölkässä? Tätä siis mietin pitkään, kunnes tajusin, että ehkä ne ei alisuorita juoksussa, mutta ehkä mä alisuoritan hiihdossa ja toisaalta siis mähän olen juoksija. En hiihtäjä, en pyöräilijä, en uimari vaan juoksija. Se on se laji, jossa mä oon hyvä (siis tässä nyt puhutaan nyt tällasesta Suomen naisten kuntoilijatasosta, ei mistään oikeista juoksijoista),joten miksen siis vaan juokse? Tiedän, että ens vuonna mulle ei riitä enää se, että tulen maaliin tri-kisoissa. Ens vuonna haluan päästä lujempaa ja paremmin ja numerofriikkinä ja kilpailuhenkisenä haluan tietty voittaa mahdollisimman monta kanssakilpailijaa. Oonko oikeasti valmis siihen, että pistän tosi paljon aikaa uintiin ja pyöräilyyn ja totean, että ne on parantunut suhteessa paljon vähemmän kuin mihin juoksussa oon tottunut? Kai mä olen, mutta marraskuisena maanantaiaamuna kellon soittaessa 5.45, jotta "pääsen" tekemään tosi kivoja kylkiuintiharjoituksia, voi olla toiset aatokset. Ja se pyöräily, miten mä sitäkin muka harjoittelen? Tähän varmaan voi kyllä saada Noksulta neuvoja. Mutta silti. Ja sitten vielä yks juttu, jota oon miettinyt kanssa. Juoksu on pop, juoksu on kivaa, juoksu on huippua. On yksi tilanne, jossa juoksu on pelkkää kärsimystä alusta loppuun. Se on triathlon-kisa. Toki juoksukisoissakin tuntuu ja pitääkin tuntua myös pahalta, mutta ei se 42,2k ole pelkkää kärsimystä, vaan ekat 25 on oikeastaan ihan mukavaa yleensä. Miksi ihmeessä haluan siis pilata sen juoksun hienouden? Toisaalta, triathlonharjoittelu pitää tällä hetkellä juoksumäärät hyvin kurissa, en mä kuitenkaan voisi ensi vuonna juosta viikossa yhtäkkiä yli 40 kilsaa ja ainakin maraennätys vaatisi ainakin sellasta 60 kilsan viikkotasoa, oletan, joten eiköhän ensi talvellakin Trekki yritä selvitä loskasta (jos osaan ostaa siihen nastarenkaat...) ja USA:n työreissusta osteta uus uikkari puhkiuidun tilalle.

Miten tässä näin kävi? Eihän mun pitänyt päivittää tätä blogia pitkään aikaan ja nyt oikein vuodatan. On tosiaan vähän tylsää. Onneksi tuossa yllä on monta juttua, joita voi vielä miettiä ja kun on tarpeeksi miettinyt, voinkin suunnitella miten aloitan, kun saan taas pyöräillä. Eli lähdenkö Ruskoon vai Lempäälään päin ja kummalla pyörällä? Polkeahan saa aluksi 10 minuuttia. Ja tämäkin tapahtuu vasta ens kuussa. Mut sitä ennen kellutaan ja tiistaina saan kävellä (=vaappua) jo kilsan :D

Ai niin ja ilmoittauduin töihin sinne HCT:hen. Sieltä tuli vastausviesti, jossa kiitettiin kovasti tulevaa työpanosta. Vaikka se oli varmaan sellanen automaattinen viesti, niin se alkoi "Hei Kirsti" ja heti tuntui paljon kivemmalta kuin sellaiset täysin massaviestit, joita yleensä tulee, kun ilmoittautuu johonkin tollaseen. Siis muahan tarvitaan ihan oikeesti!