Magneettia, kartioita, balettia...

Viime kerran jälkeen olen kärsinäyt järkyttävistä olkapääkivuista ja maanantaina mennään magneettiin. Sen lisäksi ei murtunut polvi on mennyt tosi pahaksi ja tänään sain lähetteen kartiokeilakuvaukseen sen suhteen, koska lääkärin mukaan mun vaiva ei todellakaan taida olla juoksijan polvi (nii-in, enhän ole oikeastaan edes juossut). Luistelemassa olen käynyt pari kertaa ja ainakin ensimmäisen kerran jälkeen baletti ei ollut mitenkään ongelmallista. Liikunta on mullanykyään aika vähissä, koska voin lähinnä kuntouttaa, tehdä pilatesta ja vähän kävellä. Toki siis käyn salilla sen kolmisen kertaa, pilateksessa kaksi kertaa, baletissa kerran ja kävelyöä tulee päivässä ainakin kymppi, mutta muuten ei oikein muuta voi tehdä. Eipä tässä siis kauheasti ole mitään kirjoiteltavaa. Olkaa onnellisia, jos vaivanne kestävän alla kuukauden. Oikeasti, naurattaa jo ihan kunnolla ne valitukset, kun flunssa on kestänyt jo ihan viikon. Toivottavasti kuvauksista selviää jotain positiivista (eli ei esim. sitä, että olkapään rustot ovat kuluneet pois) ja jotain voidaan tehdä.

Kuis kulkee?

Koska mun pitäisi lähteä kohta Pirkanmaalle joulunviettoon (1,5h) ja koska en ole vielä pakannut, on nyt oikein hyvää aikaa kirjoittaa blogia, jonka olen näemmä laiminlyönyt täysin :o Ei ole ollut kauheasti kerrottavaa blogin aiheesta taaskaan.

Niin, mutta sitten lokakuun on hyvänä juttuna ollut se, että tulehtuneet jänteet näyttävät parantuneen melkoisen hyvin. Oon taas ilmoittautunut balettitunneille, jotka alkaa tammikuun lopulla ja pari kertaa oon lenkillä juossutkin minuutin pätkiä. Pyörälläkin olen vähän ajanut. Viimeisinä viikkoina olen tosin vain lähinnä maannut, koska flunssa iski sitten minuunkin. Pikkuhiljaa kuitenkin oon tervehtynyt ja eilen aattoiltana kävin tossa Malminkartanon täyttömäellä katselemassa Helsingin valoja - asunhan ihan mäen naapurissa. Kotiinpäin tullessa käväisi mielessä, että ehkä tällä mun elämäntyylillä saattaa olla jotain tekemistä näiden 'pienten' vammautumisten kanssa, eilenkin toki nimittäin kipusin sinne mäelle jostain keskeltä pusikkoa, jyrkimmästä kohdasta (siis ei niitä portaita) pilkkopimeässä ja kotiin tullessa oikaisin yhden aidan yli. Ja huom, mun polvi ei todellakaan ole missään kiipeilykunnossa :D

Toivon mukaan tässä joulun aikaan viimeisetkin flunssanrippeet katoavat ja pääsen välipäivinä taas salilla jatkamaan kuntoutusta ja tekemään niitä lyhyitä juoksu- ja pyöräilypyrähdyksiä. Loppuun vielä kuvakavalkadia syksyltä.

Kinesioteippi on niin nähty, tässä dynaaminen teippaus. 

Tässä vielä dynaaminen teippi lähikuvasta, on siis tuollaista kuvioitua.

Kyllä se kinesioteippikin vielä toimii, tämä spagettiteippaus on mielestäni paras juoksijan polveen.

Syksyn aikana oon ehtinyt harrastamaan mun lempijuttuja ja osallistunut ruokakursseille, tässä zakuskapöytää..

... ja thaikkuruokaa.

Jos on joulumieli hukassa (tai muutenkin), suosittelen vapaaehtoistöitä. Ainakin itselle tuli messukeskuksessa paras joulufiilis miesmuistiin.

Jouluaatonaaton säässä ei ollut valittamista edes toimiston ikkunasta katseltuna. 

Jouluaattoilta.

Onneks sentään lahjat on pakattu (työnantaja myös sponssasi parit lahjapussit, mikä helpotti elämää kummasti), koska mun pitäisi lähteä ihan pian ja istun yöpaidassa sohvalla asettelemassa näitä kuvia, mikä muuten on osoittautunut täysin mahdottomaksi, koska blogger ei vaan ole mitenkään käytettävä.

Missä on kuntouttajan offseason?

Mulla ei ole ollut offseasonia kolmeen vuoteen. Ei sitä aikaa, jolloin voi olla tekemättä mitään, jos niin huvittaa (koska jos ei kuntouta, ei mistään tule mitään ja kroppa on vielä pahemmin hajalla), ei mielentyhjennysjaksoa treeni -(eli mun tapauksessa kuntoutus-)ohjelmista (muista nyt ainakin ne olkapääjumpat tehdä!) ei vapautta tehdä vähän muita lajeja, jotka kiinnostaa (heh, voin testata pilateksen lisäksi ehkä meditaatiota, koska en ehkä vammaudu siinä, mutta kun se ei huvita) ja ylipäänsä ei aikaa, jolloin voisi vain nauttia hetken tekemättömyydestä ja sitten palata into piukassa syksyn treenien pariin. Ei ihme, että alkaa pää hajoamaan tähän kuntoutukseen.

Olkapääkipua on siis kestänyt aika tarkalleen tuon kolmen vuoden ajan ja asia ei oikeastaan ole edennyt yhtään, kaikki tekeminen sattuu edelleen ja selvyyttä mistään ei ole. Kuntoutustunteja olkapäälle on tullut jo yli tuhat, jaloille ehkä vasta tuollainen viisisataa. Kolmen vuoden aikana on toki vammauduttu lisää, hommattu mm. juoksijanpolvi juoksematta, hyppääjänpolvi hyppäämättä ja toki oltu onnettomuuksissakin, jotta ongelmat maksimoitaisiin. Olkapäästä en ole käynyt lääkärissä melkein vuoteen ja mietin, että missä vaiheessa pitäisi ehkä taas mennä, koska olkapää todella haittaa elämääni, liikuntaharrastuksista puhumattakaan. Toisaalta viimeksi Suomen paras olkapäälääkäri totesi, ettei hän enää tiedä, mitä tehdä ja lähetti fysiatrille, joka lähetti fyssarille, jossa on nyt pakerrettu siitä asti. Mua on siis oikeastaan lähinnä lähetetty uuteen paikkaan, kun asiantuntijan omat neuvot eivät ole riittäneet ja aika moni on mua jo tutkinut on nostanut kätensä pystyyn.

Offseasonia odotellessa, tämän päivän jumpista on onneksi suuri osa jo tehty. Onneksi myös tein päätöksen lopettaa ylenmääräinen työnteko, ja pyrkiä jättää läppäri toimistolle aina kun seuraavana päivänä ei ole etäpäivä.

Kun ei voi edes kuntouttaa...

Viikolla oli taas fysioterapeutti. En voi olla liikaa hehkuttamatta, kuinka hyvä hän on. Tosi kokenut ja jotain kai kertoo se, että lienee ainoa suomalainen fyssari, jolla on wikipediasivu fyssari-ansioidensa vuoksi, ei siksi, että on muuten kuuluisa. Laadittiin strategiaa, mikä oli aika haastava, koska en voi oikein edes kuntouttaa kunnolla, kun olen niin palasina. Tiettyjä liikkeitä voin onneksi tehdä, mutta jänneongelmat ja niiden hidas parantaminen estävät käytännössä kaikki liikkeet, missä polvi on koukussa tai sitä koukistetaan. Huhhuh.

Yksi tärkeä juttu olisi saada mun huono taparyhti kuntoon. Tietotyöläisen vitsaus, eteenpäinkääntyneet hartiat ja muutenkin huonot asentotottumukset on korjattava. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään kovin helppoa, ovathan nuo huonot asennot minulle luonnollisia ja niihin valuu väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Huonot asennot ovat minulle helppoja ja mukavia, vaikka eivät teekään hyvää. Asennot on siis saatava iskostettua mieleen niin, että niistä tulee automaattisia.

Kävin viime viikonloppuna alexander-tekniikka kurssilla ja totesin, että tästä voisi olla minulle apua, vaikka se tuntuikin aika tylsältä. Kun fyssarini vielä suositteli samantapaista lähestymistapaa, olen nyt päättänyt yrittää. Tekniikkaa on vaikea kuvailla, siinä ei varsinaisesti ole harjoituksia (eli siis liikkeitä mitä tehdään). Ideana on karsia turhat liikkeet, kuten pään liike istuutuessa, eihän sitä päällä todellakaan istuta. Tutustuttiin myös harhakuvitelmiin oman kehon liikkeestä ja asennosta. Monethan (kuten minäkin) kokevat ongelmaksi eteenpäin nyökkäävän pään. Kuitenkin kun katsoo esimerkiksi kuvaa http://janetalexandertechnique.com/wp-content/uploads/2013/10/Head-Fwd-of-spine.jpg, ja miten pää on suhteessa kaulaan, voikin todeta itseasiassa pään kääntyneen taaksepäin. Toki pää on vartalon edessä, mutta tämä johtuu eteenpäin nyökkäävästä kaulasta. Tätä sitten tasapainotetaan nyökkäämällä taaksepäin päällä.

Kurssi oli varsin valaiseva ja jokin tällainen on toivottavasti ainakin osaratkaisu ongelmiini. Se, että kuntouttaa viikossa vaikka kymmenenkin tuntia, ei ole mitenkään riittävää ongelman poistamiseksi, jos loput noin sata tuntia hereilläoloaikaa vietätään huonoissa asennoissa. Mun suurin läksy fyssarikäynnistä olikin se, että makaan tietyssä (eli hyvässä) asennossa iltaisin vähintään kymmenen minuuttia. On myös ihan pieniä liikkeitä, muutaman millin tai sentin suuruisia, joissa harjoitellaan kehon tuntua. Peruskuntoutusliikkeitä olkapäälle teen toki edelleen, mutta tämä on ihan uutta. Fyssarille totesin, että nyt sain ensimmäisen kerran jotain todella haastavaa. Itsellenihän se suorittaminen on niin paljon helpompaa. Maratonin juokseminen on paljon yksinkertaisempaa kuin keskittyä kymmenen minuuttia tekemättä mitään. Saas nähdä, miten mun käy.

Mitä v****a?!

Mun polven kierukoissa ei ole mitään vikaa. Heh. Kävin siis tänään lääkärillä ja valmistauduin tuomioon, koska se kierukkavamma oli niin ilmiselvää, mutta tuomiota ei siis tämän suhteen tullut. Parasta oli, että viime vuonna kuvissa näkynyttä sisäkierukan repeämää ei enää näkynyt. Siis sen sijaan, että mun kierukat olisivat menneet päreiksi, ne on parantuneet. Myöskään risti-/sivusiteissä ei ollut mitään ongelmaa. Pitkällä tähtäimellä tämä on ihan mahtavaa.

No, ne huonot uutiset sitten. Patellajänne ja ja nelipäisen  reisilihaksen jänne ovat tulehtuneet (mikä ihmeen vika mun jänteissä on, kun kaikki niistä on aina ihan sökönä?). Polvi pumpattiin täyteen kortisonia (nyt ei siis puhuta mitenkään yhdestä injektiosta vaan useista). Tiedän, kokemuksesta ja muutenkin, että jänteiden tulehdukset ja paksuuntumat paranevat tosi hitaasti. Varovasti kysyin, että kuinka kauan menee, että paranee. Vastaus oli, että kunnon paranemiseen menee tuollainen 8kk-1,5v. Just. Se patellamurtuma olikin sitten vissiin pikkujuttu.

En tiedä, itkeäkö vai nauraa. Hyvää toki on noin kahden vuoden aikajänteellä, että polven rakenteet ovat ehjät. Huonoa sitten, no 8kk-1,5v. Ja missä ihmeen välissä kuntoutan tämän tikkujalaksi kuihtuneen reiteni takaisin kunnolliseksi? En ainakaan seuraavan kuukauden aikana, jolloin pitää olla äärimmäisen varovainen ja ottaa todella hissukseen. Olen taas siis tilanteessa, jossa joudun himmailemaan jopa pilatestunnilla ja jalkaprässiä saan tehdä kahdella jalalla kymmenellä kilolla (vrt. jopa kuihtuneella reidelläni tein sitä 65kg:llä yhdellä jalalla). Great. Polvi on muuten aivan järkyn kipeä.

Kohta vaihdan blogin nimeksi "Kipa ei reenaa" ja vasemmalla sivupaneeliin kirjoitan urheilutulosten sijaan vammat. Ei näyttäisi niin tyhjältä viime vuosien osalta...

Kuntouttajan viikko-ohjelma

Tämä viikko on ollut ehkä vähän löysempi, kun olin viikonloppuna muilla mailla, mutta kyllä tämä kuntoutus käy ihan harrastuksesta. Onneksi kuulun siihen onnelliseen kansanosaan, joka ei tarvitse paljoa unta, muuten ei tulisi mitään tästä jutusta, kun liikun julkisilla, mikä on aika aikaa vievää. Onneksi aamuisin on helppo syödä aamupala bussissa/junassa. Lisäksi eväitä on tehtävä koko ajan, jotta saa syötyä riittävästi ja iltaisin joutuu tekemään töitä myös, että saa työt tehtyä. Onneni on myös joustava työ.

Maanantai 21.9

5.00 Herätys, bussiin, aamupala bussissa
6.00 Sali 1h, jalkajuttuja
7.15-15.15 Töitä
16.00 Lääkäri, jalkaprässilupa täällä!!!
17.30 Kotona
18.45-19.15 Kävelylenkki, sisältää 3x1min juoksua, ekat oikeat juoksut vuoteen!!!!
19.30 Jooga ja rullaustunti
21.15 Kotona
22.30 Venyä yms.

Tiistai 22.9

5.50 Herätys (myöhäinen aamu ;))
7.00 Pilates
8.00 Kuntoutusliikkeitä pilateslaitteilla omatoimisesti (yläkroppa lähinnä + pakaran aktivointitreenit)
9.45-17.30 Töitä
18-19 Hieroja (olkapää)
19.45 Kotona
20.15-21 Töitä
Illalla vielä venyä, rullailua

Keskiviikko

5.50 Herätys (myöhäinen aamu ;))
7.00-8.30 Kuntoutusliikkeitä pilateslaitteilla omatoimisesti (yläkroppa lähinnä + pakaran aktivointitreenit), venyjä
9-10 Fyssari
10.45-16 Töitä
17-18 Pilates
18.45 Kotona
19.45-20.45 Jotain pyöräilyn tapaista yritystä
Illalla vielä venyä, rullailua

Torstai

5.00 Herätys, bussiin, aamupala bussissa
6.00 Sali 1h, eka kunnon jalkareeni puoleen vuoteen!!!
7.30-18.30 Töitä
19.30-21 Baletti, eka tunti puoleen vuoteen ja olipahan aikamoista, mutta niin kivaa :D
21.50 Kotona

Perjantai

5.00 Herätys, bussiin, aamupala bussissa
6.00 Sali 1h
7.15-12 Töitä
12-> Kohti Tamperetta, matkalla töitä 1,5h
Illalla oleilua kummilasten ja kavereiden kanssa

Lauantai

Aamupäivä lastenhoitoa...
15-15.30 Kävelylenkki + 3x1min juoksu
Illalla teatteri yms, vähän venyttelyä ja rullailua, viikon työsaldot kuntoon

Sunnuntai

Aamupäivä lastenhoitoa...
13.15 Kohti pääkaupunkiseutua
16-17.15 Kuntoutusliikkeitä pilateslaitteilla omatoimisesti
Illalla vielä venyjä ja rullailua

Kun pilates, jooga, sali yms. lasketaan mulla kuntoutukseen, voi siitä sitten laskea, että viikossa sitä on tehty 8,5h + kotona vielä rullailuja, venyjä ja liikkuvuutta n. 2h. Yhteensä siis yli 10h.  Tältä viikolta kaiken lisäksi puuttui vielä yksi säännöllinen MP-tunti  ja loppuviikko oli hieman epämääräinen. Muuta liikuntaa tuli 3,5h + tietysti arkiliikkumiset.

Että tämmöistä tämä mun arki on näiden vammojen kanssa. Loppua ei näy, koska olen luonnollisesti kehittänyt tässä itselleni vasempaan polveen tosi pahan juoksijanpolven ilman, että olen juossut metriäkään ja pyöräilymäärätkin ovat noin tunti viikossa. Varmaan toki liittyy siihen, että oikea jalka on polven murtumisen jälkeen heikko, ja pelkään vaistomaisesti käyttää sitä, mutta on tämä nyt silti aika syvältä, oikea polvi on vasta paranemassa, mutta vasen on silti se kipeämpi. Olkapää on sentään vähän ollut parempi viime aikoina, ehkä alan oppimaan huonosta taparyhdistä pois.

Parhaassa hoidossa

Kropan kuntoutusprojekti on jatkunut, vaikka eihän tässä mitään tuloksia nyt kolmessa viikossa tule, on nämä minun ongelmani sen verran suuria. Onnekseni saan kuitenkin tehdä töitä maan parhaiden asiantuntijoiden kanssa ja ainakin oma kuntoutusfilosofia sopii hyvin heidän tapaansa. Tärkeintä on siis tehdä ihan oikein, tehdään sitten vaikka vähemmän. Kuntoutusliikkeni koostuvat tällä hetkellä aika paljon pilateslaitteilla tehdyistä liikkeistä. Tätä varten saan onneksi käydä fysioterapiapaikkani salilla, koska yllättäen noita vempeleitä ei kovin monesta paikasta löydy. Pääsin myös perjantaina käymään japanilaisessa 'ihmehoidossa', jossa vierailulla ollut japanilainen teraputti vanutti kroppaani 2,5h. Heti kun hän näki minut, hän osasi kertoa, mihin minua sattuu...

 Kultsu II:n heijastimet ovat nyt kunnossa, varsinkin pinnaheijastimet näyttävät toimivan, heijastintarra ei ole valitettavasti yhtä tehokasta. Muistakaa heijastimet ja valot pyörään!!

Vihdoin sain pumpattua jumppapallonkin. Jalkapumpulla onneksi onnistui, eikä tarvittu kuin 200 pumppausta. Kyllä, laskin ne :)

Operaatio jumppapallon loppu!

Huomenna on myös lääkärin kontrolli polvilumpiosta ja toivon, että pääsisin viimein tekemään esim. jalkaprässiä. Lihasmassa ei ole pahemmin suurentunut loukkaantuneessa jalassa, koska saan tehdä vain paljon toistoja, mutta vastusta ei saa olla. Itsehän jaksan ojennella sitä jalkaa vaikka 2 tuntia (jos pää kestää), mutta ei se lihaksia tuo takaisin. Muuten polvi on aika hyvä, joskus kipuilee, mutta lähinnä vain, jos joutuu istumaan kauan paikallaan.

Sain (entisiltä) työkavereilta ehkä läksiäislahjaksi ihan superhyvän veitsen. Jopa alkoi pilkkominen sujumaan!

Muuten olen yrittänyt saada elämääni jotain järkeä ja vähentää esimerkiksi tietokoneella roikkumista. FB-lakko on auttanut tässä kummasti ja viime viikkoina olen ehtinyt tekemään enemmän kaikkea muuta - jopa siivoamaan (on muuten mahtavaa, kun vihdoin pystyn siivoamaan melkein normaalisti, ihan en vielä pääse täysin kyykkyyn, mikä siivoomista hieman rajoittaa, mutta huomenna saan toivottavasti luvan alkaa tekemään loppuun asti vietyjä liikkuvuustreenejäkin).

Keittiön tervehdys...

Kolmen kalan keitto, uha.

Pelmeni. Nam.

Olen ehtinyt myös lomailla ja nauttia naapurimaiden tunnelmista. Venäjällä ruoka oli mahtihyvää ja muutenkin Pietari oli kaunis kaupunki puistoineen. Myös Skansen Tukholmassa oli vierailun arvoinen ihan näin aikuisnäkökulmastakin.

Parasta borssikeittoa, mitä olen ikinä syönyt...

Venäläistä jänistä.

Skansenilla.

Uusi alku - taas ...

Olen ollut oikeastaan viimeisen vuoden ajan sillä fiiliksellä, että olkapääni ei varmaan koskaan parane. Selväähän ei oikein ole ollut, miksi se on kipeä, mutta todennäköisimmäksi syyksi on todettu rustovaurio ja sille ei voi tehdä mitään - paitsi ehkä laittaa keinonivelen. Jostain olen nyt kuitenkin saanut päähäni toivonkipinän. Jos saisin eteenpäin kääntyvät hartiat takaisin paikalleen ja muutenkin balettitanssijan ryhdin, niin mitä jos sittenkin...

Nyt olen siis aloittanut taas kuntoutuksen uudella innolla. Olenhan kuntoutusta tehnyt tässä vajaan kolmen vuoden sisään miltei 1000 tuntia, mutta suoraan sanottuna, edelliset fyssarini ovat kohdelleet olkapäätäni tusinatapauksena, mitä se ei selvästi ole, ja täten kuntoutuksen  tulokset ovat olleet vähän heikot. Kiertäjäkalvosimiahan olen treenannut koko ikäni ja liikkuvuutta ei ole liian vähän jne. Silti ko. asioita on jauhettu, mutta kukaan ei - luoja ties miksi -  ole kiinnittänyt huomiota lavan oikeaan toimintaan, vaikka siitä jopa yksi lääkäri on maininnut fyssarilähetteessä. Minulle tuo lapatuki on täysin mystinen asia, vaikka olen käynyt pilateksessa jo viisi vuotta. Nyt kuitenkin fyssarini kanssa katsottiin esimerkiksi ylätaljan käyttö ja tajusin vihdoin, mitä ihmettä pitää tehdä. Tärkeää on saada olkapää 'taakse' (eli oikealle paikalleen), ettei kipeä etuosa saisi painetta liikkeessä. Tämähän ei siis saa tapahtua rintaa röyhistämällä, vaan nimenomaan lapatuella. Nyt olenkin siis treenannut ihan uudenlaisella metodilla olkapäitä - paljon pienemmillä painoilla, mutta paljon tarkemmin. Lisäksi hierojalla on käyty jo pari kertaa ja pientä rintalihasta on kaivettu auki ihan urakalla, tunnin hieronnassa ei ole käsitelty pahemmin muuta kuin täysin betonisia rintalihaksia. Terveellä puolella jumitus lihaksissa ei ole todellakaan paha, joten ei varmasti tee ainakaan huonoa tuolle vamaapuolelle, jos lihas saataisiin hierottua auki.

Polvi on melko hyvä. Edelleen on neljä viikkoa melko maltillista meininkiä, mutta olen toki saanut ajella sisällä pyörällä lyhyitä pätkiä pienellä vastuksella. 1000 toiston jalkojen heiluttelut kuuluvat  myös ohjelmaan, mutta lihakset eivät kasva mulla, jos en saa kunnon painoja kehiin, joten aika rimppareisi olen edelleen. Hermotusta onneksi treenaavat myös ilman kovaa vastusta tehdyt liikkeet. Olkapääprojekti toki rullaa koko ajan, mutta eniten keskityn kuitenkin nyt jalkoihin. Ne on saatava ensin kuntoon, ennen kuin keskityn täysillä olkapäähän.

Teippaus vasemmassa jalassa. Tosi hyvä teippaus olikin!

 Ruokailuja olen yrittänyt järkeistää. Yritän syödä terveellisemmin niin, etten söisi liikaa herkkuja vaan keskittyisin ruokaan. Sinänsähän painoni ei ole ikinä ollut mikään ongelma, mutta terveellinen syöminen ajoittain on. Toki syön pääsääntöisesti terveellisesti, mutta viikonloppuisin, kun ei käy töissä syömässä, olen välillä huomannut, että "puoli kiloa kasviksia"- periaate on vaihtunut "puoli kiloa herkkuja"- periaatteeseen.

Erään aamun aamupala, intialaista maitoteetä, vietnamislaisia kevätrullia ja aamun tuoremehu. Lisäksi puuro, joka oli jo syötty :)

Olen myös aloittanut uudessa työpaikassa. Seitsemäntenä työpäivänä ilmoitettiin yt-neuvotteluista, joissa suunnitellaan potkittavan kolmannes firman työntekijöistä pois. Yritän toitottaa itselleni, että minua ei olisi varmasti palkattu, jos minut potkittaisiin heti pois, mutta eipä silti paljon naurata. Tosiasia kuitenkin on, että olkapääni on suurempi murhe kuin mahdolliset potkut, joten yritän suhteuttaa, varsinkin kun en lopputulokselle voi oikein yhtään mitään.

Yhtenä piristyksenä elämässäni on ollut se, että olen muutaman kerran päässyt puhumaan tilanteestani samanlaisessa vammakierteessä olevan henkilön kanssa. Faktahan on, että joku "kolmen kuukauden lepo plantaarifaskiitin vuoksi"- henkilötkään eivät oikein tajua sitä, mitä se on, kun ei voi mennä edes vesijuoksemaan, koska vammat pahenevat siitä ja tätä kestää kolme vuotta (toivottavasti ei kovin paljoa pidempään). Vertaistuki on jotenkin auttanut tosi paljon, vaikka edistystä vammatilaneessa ei olisikaan tapahtunut, niin on ollut niin mahtavan hienoa päästä kertoman siitä henkilölle, joka elää samaa kohtaloa ja ymmärtää mitä tämä meininki oikein on.

Ratkaisuja

Viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä. Ainakin mun polvi ehtii lakata toimimasta kokonaan. Viikonloppuna polvi alkoi pettää alta ja se ei enää taipunut yli 90 asteen, pahimmillaan päästiin vain 20 asteseen. Eli yhdessä yössä saatiin mentiin liikkuvuudessa taaksepäin pahimmillaan 130 astetta... Kävin työterveydessä, jossa otettiin labrat ja röntgen, joissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Varasin ajan ortopedille, joka on töissä yksityisellä vain maanantaisin. Viikonlopun aikana päästiin siis lähes kävelykyvyttömään tilaan ja sunnuntaina en uskaltautunut ulos. Maanantaina raahasin itseni töihin ja lääkäriin illalla yhden kepin avustuksella. Arvatkaa kismittikö, kun oon päässyt kepeistä eroon kokonaan jo 1,5kk sitten.

Maanantaina sitten odottelin myöhässä olevaa lääkäriä tunnin (on muuten aina myöhässä, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska on niin mukava ja hyvä lääkäri, olen käynyt siis hänellä aiemminkin). Olin pelännyt, että ongelma olisikin joku muu kuin raudat (koska polvi pettää ja lukkiutuu), mutta lääkäri oli sitä mieltä, että ongelma on kuitenkin ne painavat raudat, koska kipu on lähinnä polvilumpioalueella, toki voi olla joku rustovaurio polvilumpion alla, mutta sille ei nyt juuri voi mitään. Lisäksi magneettia ei voi ottaa, jos raudat ovat polvessa, joten mahdollisia vaurioita itse nivelessä ei nyt voi mitenkään todentaa. Keskusteltiin tilanteesta pitkään. Tilannehan on ongelmallinen, koska polvi on tositosi kipeä ja muhun sattuu oikeastaan noin kaikki, mitä polvella teen. Toisaalta raudat pitäisi ottaa aikaisintaan pois 6 kk kohdalla ja mulla on ens viikolla mennyt 4kk. Toisaalta lumpio on luutunut hyvin ja jos en kaadu, kolauta polvea tai rasita sitä liikaa, niin rautojen poiston ei pitäisi haitata. Päädyttiin siis siihen, että raudat poistetaan. Nyt kärsin etätöissä kotona, odotan maksusitoumusta ja toivottavasti pääsen ensi viikolla operaatioon. Ortopedi lupasi järjestää asian, vaikka onkin päivätöistänsä lomalla, aika mahtavaa!

Sitten pitäisi enää ratkaista se, että uskallanko lähteä reissuun lomalla elokuun alussa, jos operaatio siis menee hyvin...

Uusi pyörä

Koska Kullervo siis nyysittiin, piti saada uusi käyttöpyörä, kun vihdoin pääsin ulkona edes vähän polkemaan. Kerrankin jokin onni oli puolellani ja löysin käytetyn (kyseessä siis 26-tuumaisilla renkailla oleva Cube LTD Race), Kultsua käytännössä vastaavan käytetyn pyörän ja kävin sen sitten sunnuntaina tarkastamassa, ostamassa ja noutamassa ja pienellä päivityksellä (polkimet, stemmin kääntö jne) Kullervo II oli syntynyt.  Vastaavasti käytetty luottosatula odottaa mua postissa, joten pyörä on kohta ihan täysin kunnossa, heijastimia ei onneksi juuri nyt vielä tarvitse.

Kullervo II matkalla kotiin.

Uusi pyörä naurattaa aina!

Pyörävaraston liepeillä tuunattuna (eli häkkivaraston vieressä, yleiset pyöräsuojat eivät ole mun mieleen...)

Kaksi kertaa olen ajanut uudella Kultsulla ~ puoli tuntia. Ja hyvältä pyörä tuntuu. Huoltoon se kyllä pitää viedä, koska en osaa keulaa oikein huoltaa, mutta näin alkuun pärjää hyvin. Maantiepyörällä en pystyisi ajamaan ulkona vielä, kun ei ole tarpeeksi pieniä vaihteita ja polvi ei kestä käytännössä ollenkaan sitä, että pitää painaa voimalla. Nyt tosin epäilyttää, kestääkö edes tuota puolta tuntia ajoa, polvi on ollut oikeasti varsin kipeä ja liikkuvuudessakin on tullut takapakkia. Polvi on siis edelleen pahasti turvonnut ja se on selvästi edelleen lämmin.

Tämä viikko voisi olla muuten ihan jopa ns. paluu reenailun makuun, koska jumppien  (1-1,5h päivässä...) lisäksi olen käynyt kerran jo salilla (no, kuntoutusjumppaa lähinnä sielläkin...), kerran pilateksessa ja kaksi kertaa pyöräilemässä. Ja salia on edessä vielä pari kertaa, joten tässähän tulee viikkosaldoksi ihan 6,5h!!!

Juhannuskokolla Lempäälässä. Kesäyön huumaa!

Joskus sitä toivoisi, että elämässä pääsisin siihen tilaan, jossa säästä valittaminen tuntuisi jotenkin tarkoituksenmukaiselta. Nykyään se ei sitä ole, koska vallitseva säätila - mikä se sitten onkaan -  on pienimpiä mun murheista.

PS. Vaikka murheet onkin isoja, niin jotenkin silti tämä juttu auttaa jaksamaan taistelua. Kuuteen vuoteen ei pystynyt kisaamaan, mutta nyt taas!

ROM, nastarenkaat ja juoksuaskeleet

Olen näemmä tarinoinut tänne viimeksi pari viikkoa sitten. Nyt voisi taas, loppuvan lomaviikon kunniaksi jotain kertoa. Eteenpäin on menty aika valtavasti, vaikka tällaisena päivänä, kun porukka starttailee Himoksella triathloniin, Forssassa puolimaraan, Paimiossa Venloihin ja Jukolaan sekä Kauhajoella tempoon, ei paljon naurata. Yritän aktiivisesti unohtaa sen, että mä en ehkä enää koskaan ole noissa geimeissä mukana (erityisen epätodennäköiseltä näyttää triathlon, vaikka jonkun toivonkipinän vielä kytiessä en olekaan myynyt märkäpukua).

Ensin mennään range of motioiniin, eli näin vammautuneiden kesken ROM:n. Se on parantunut huimasti. Viime viikolla superfyssarini yritti tappaa minut kipuun, aiheuttaen kuitenkin mobilisoinneillaan sen, että polvi taipui edellisen 110 asteen sijasta 125 astetta (siis pakotettuna, ei muuten). Tästä on reilussa viikossa päästy eteenpäin vielä 15 astetta, kun tänään mittasin suuren tuskan kanssa 140 astetta kulmaviivottimesta taipumaksi. Siis wow! Tällaista suorituskeskeistä ihmistä kyllä hymyilytti.

Näillä mä mittaan...

Vaikka polvi autettuna taipuukin jo aika kohtuullisen hyvin, ei se yksinään oikein sitä tee, mutta pyörän päälle pystyy sisällä jo istahtamaan. Ajelu on kuitenkin ollut varsin rajoittunutta, koska nyt kun polvi on alkanut sallimaan pikkaisen pyöräilyä, tulin luonnollisesti heti ensimmäisenä lomapäivänäni flunssaan ja se onkin jatkunut koko viikon. Huoh. Ennen flunssaa ehdin kuitenkin kerran ajamaan jopa 10minuuttia ja laitoin ihan pyöräilypöksyt tätä suoritusta varten jalkaan fiilistä tuomaan. Tänään sitten totesin, että voisin ehkä uskaltautua ajamaan ulkonakin, kun flunssa oli laimentunut pikkuköhäksi. Matkana olisi vajaa 1km kauppaan. Ulkona ajaminen on paljon jännempää kuin sisällä ja melkein jo hylkäsin ajatuksen, kun totesin, että Kultsussahan on pirskatti vielä nastarenkaat. Päätin kuitenkin tsempata ja vaihdoin kesärenkaat alle. Melko paljon muuten inhoan Kultsun renkaiden vaihtoa. Se on muuten ihan ok, mutta olen kuullut huhuja, että maasturia ei kannattaisi kääntää ylösalaisin keulassa olevien nesteiden (älkää kysykö enempää) vuoksi. Tämä johtaa siihen, että mielestäni takarenkaan irrotus ja takaisinlaitto on aivan älyttömän haastavaa, muutenhan olen renkaanvaihdossa melkoinen guru ja maasturin renkaat ovat erittäin helppo case. Polvi kesti oikein hyvin kauppaan ajelun, vaikka totesinkin, että putkelta ei kannata vielä ajaa ja myöskään rotvallien ylittäminen samalla tyylilllä kuin ennen ei kannata...

Pyöräilyvarustus

Muuten olen myös juossut kymmenen askelta (lääkäriltä on lupa), todeten, että ehkä vielä hetki odotellaan uutta kokeilua. Vesijuoksussa pystyin jo etenemään kierroksen ennenkuin sietämätön kipu alkoi ja hetkittäin pystyn jopa unohtamaan polven normiaskareita tehdessäni. Oikeaan suuntaan ollaan siis menossa.

Epäilyttävä kuva. Ihan kuin siinä olisi kuoppa!

Koska urheilu on melkoisen kortilla vielä hetken (vaikka kolme kerta päivässä tehtävä jumppa viekin aikaa ihan älyttömästi), niin nyt on ollut aikaa tehdä asioita, mitä en normaalisti ehtisi. Olen vihdoin suorittanut verkkokursseja, joita olen pitkään aikonut suorittaa ja olen ehtinyt osallistumaan kummilapsieni elämään täysin erilailla kuin jos urheilu veisi elämästäni 15-20h/viikko. Tämän ansiosta alle kaksivuotias kummityttöni osaakin sanoa jo varsin virheettömästi 'pingviini', viisivuotias kummipoikani tuntee haamupainin viralliset säännöt ja kaksivuotias kummityttö osaa kuntouttaa kipeän sormen ;) Olen myös tavannut uuden suosikkini, Maurixin.

Maurix, villasika

Huiput ja pohjat

Elämäni top kakkoseen (tuo olkapää taitaa kuitenkin ainakin vielä olla se top 1) kuuluvasta vammasta kuntoutuminen on melkoista vuoristorataa. Tällä viikolla on koettu nimittäin sekä huippuhetkiä, että niitä pahimpia aallonpohjia prosessissa.

Pahinta tällä viikolla on ollut ajoittainen täysin hirveä kipu, johon olen herännyt muutama aamuna. Torstai-aamuna tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin ottamaan saikkupäivän, mikä on todella historiallista, yleensä raahaudun töihin siinäkin tilassa, kun kaikki järkevät ihmiset olisivat saikulla. Pahinta kivussa lienee se, että särkylääkkeet ja kylmä eivät auta siihen mitään - kyseessä lienee siis jonkinlainen hermosärky. Muutenkin kipujen kanssa on ollut välillä todella hankalaa, ja tilannetta ei helpota se, että polvesta on pinnasta tunto pois - ehkä ikuisiksi ajoiksi, mutta polven sisällä jossain tuntoaisti näyttää olevan ihan täysin voimissaan.

Huippukokemuksiakin siis kuitenkin on. Tällä viikolla niitä lienee ainakin kaksi. Ensimmäinen oli se, että niin toivottomalta kuin se hetki sitten vielä näyttikin, niin nyt jo jalalla voi muutaman kampikierroksen pyöräyttää. Pyöräilystä ei tosiaan puhuta, jalan on oltava melko lailla kantapää polkimella ja joka kierros kiristää ja sattuu ja tuntuu, mutta siitä se lähtee. Tällä viikolla, kymmenen kierrosta päivässä, ensi viikolla sitten kaksikymmentä.  Toinen iloinen juttu on, että tällä viikolla olen tehnyt ensimmäisen oikean "reenin", kävin testaamassa, voinko vesijuosta ja vesijuoksin kauheasta tuskasta (veden vastus on yllättävän kova) huolimatta 10 minuuttia. Tämän päälle vielä potkin viisi minuuttia (sekin sattui, vaikkei polvi edes siinä taivu), josta itse asiassa ihan uin 50m. Ei kuulosta paljolta, mutta tällä olkapäällä se on melko runsaasti. Nauratti oikein, kun perusuinnilla altaan päästä päähän pääsi 17 vedolla, kun paras suoritus koskaan on 15 vetoa, ei siis ihan täysin liene uintitaito kadonnut. Uidahan en oikeasti ehkä enää koskaan voi, mutta aina voi yrittää, ensi viikolla uin jo 75m.

PS. Kepit on heitetty kokonaan nurkkaan. Se on melkoinen huippujuttu myöskin!

Mustaa valkoisella

Välillä (= noin aina) kuntoutus turhauttaa aika lailla, kun tuntuu, että asiat ei etene. Voimaa ei tule lisää, polvi ei taivu enempää ja kiputaso pysyy samana. On siis aika muistuttaa ihan itseäänkin, että onhan tässä parin viime viikon aikana edistytty vaikka kuinka:

• pystyn käymään suihkussa seisaaltaan, eikä jakkaralla istuen
• pystyn pukemaan sukat ja housut seisaaltaan
• voin kävellä yhdellä kepillä
• pystyn viemään ihan itse roskat
• pärjään työpaikkaruokalassa ilman apua
• voin juoda teetä sohvalla, koska pystyn kantamaan teekupin keittiöstä myös olkkariin
• pystyn seisomaan yhdellä jalalla myös vammajalalla
• ohitin eilen ensimmäisen normaalisti, suht. normaalilla vauhdilla kävelevän ihmisen kepeillä
• polvi taipuu todistettavasti pienen lämmittelyn jälkeen yli 10 astetta enemmän kuin toissaviikolla
• kipulääkkeitä ei tarvita yöksi kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa
• ruoanlaitto yms. pitempään seisaallan olo ei väsytä polvea
• tänään menen ensimmäistä keraa salille - ainakin tekemään polvijumppaa ja haistelemaan tunnelmaa, vielä pari viikkoa sitten en olisi edes päässyt salille 
• olen jo istunut pyörän päällä

Kunto(utus)pyöräni, huomaa muodikkaat pyöräkengät

Motivaattoriksi itselle viritin Lucyn odottamaan olkkarin nurkkaan. Ei ehkä fiksuin mahdollinen kuntoutuspyörä, ja olishan mulla tossa Iisakin, joka ehkä olis hieman parempi, mutta... Traineri nyt vain sattuu olemaan tällä hetkellä 26-tuumaisen kiekon asetuksissa ja sen vaihtaminen 28-tuumaan on jo terveenäkin tuskallista, saati nyt, kun en pääse lähellekään kyykkyyn. Kuntoutan polveni siis tri-pyörällä, eihän siinä sitten mitään. Jostain pyörätyökalupakin (kyllä, mulla on pyöräjutuille oma :) pohjalta löytyi vielä flattipolkimetkin, lienee kuitenkin parasta aloittaa niillä. Nyt sitten istuskelen pyörän päällä päivittäin fiilistelemässä ja venytän polvea niin pitkälle kuin kampea saan käännettyä, onhan tääkin nyt jo jotain :)

Kuntoutus alussa

Reilu viikko sitten matkustin Kelan tukemasti taksilla Peijaksen sairaalaan pelonsekaisin tuntein: onko luutuminen alkanut hyvin ja ennen kaikkea, onko polvilumpio luutunut oikeaan asentoon. Lääkärin mukaan kaikki oli niinkuin pitikin ja pääsinkin eroon ortoosista.

Parempi kuin tasan 8 viikkoa sitten, jolloin matkustin juurikin ambulanssissa...

Fysioterapeutti ei sitten ollut kovinkaan tyytyväinen ollenkaan, koska a) en ollut rasvannut ja hieronut arpea ja b) polvi ei taipunut sitä toivottua 90 astetta ja c) koska en osannut kävellä kepeillä niin, että olisin laittanut painoa jalalle tarpeeksi. Sinänsähän hieman minua kismitti melko paljon ko. suhtautuminen, koska olin ensimmäistä kertaa fysioterapiassa (vaikka lääkärin ohjeissa olikin, että 3 viikon kohdalla ensimmäistä kertaa olisi pitänyt käydä, ei minulle tätä käyntiä kuitenkaan suvaittu antaa) eikä kukaan ollut ikinä maininnut mistään arpien hieronnasta tai antanut mitään muitakaan ohjeita. Reisilihas varsinkin oli myös niin kadonnut, että tuntui, että jalka petti heti alta. Jalan taivutuskin sattui aivan järjettömästi ja jalan ojennus suoraksi istuessa osoittautui täysin turhaksi yritykseksi (tämä oli siis ollut kielletty tähän asti). No, jumppaohjeita sitten annettiin ja eihän tässä ole muu auttanut kuin jumpata.

Jos polvi saatiin taipumaan fysioterapeutilla 85 asteeseen, niin nyt ollaan viikossa edetty ehkä reilu 5 astetta. Tuskastuttavan hidasta on siis meno. Polven taivuttelu sattuu edellen ihan järjettömän paljon ja ennen jumppaa onkin pakko ottaa särkylääke. Mulla on edelleen melko hyvä kipukynnys, mutta tää taipumiskulman suurennusprojekti on tuonut kyllä tuskan kyyneleet silmään aika monta kertaa. Ja vielä tuokin. Mun suuri tavoite on, että kesäkuun alkuun mennessä pääsisin ajamaan ekan kerran trainerilla (siis pienimmällä vaihteella ja pienimmällä vastuksella). Tämä olisi jo sallittua, jos polvi vaan taipuisi, mutta kun ei siis taivu. Taipumaa tarvittaisiin vielä tuollainen 15 astetta lisää pyörällä ajamiseen. Sitten kuntoutuminen varmaan helpottuukin aika lailla.

Kepeillä joudun kävelemään vielä tovin, mutta maanantaina olisi tarkoitus heittää sisätiloissa toinen keppi menemään ja viikon lopulla sitten ulkonakin. Ja reilun viikon päästä aletaankin kulkemaan sisällä ilman sitä yhtäkin keppiä. Teoriassa tän voisi tehdä vähän aiemminkin, mutta puhuttiin fysioterapeutin kanssa, että näin kannattaisi kuitenkin edetä, jotta ontumisvaihe jäisi pois - siitä kun voi olla aika paljon haittaa. Tällä hetkellä vielä huomaa, että jalka on ihan vempula, jos esim. yrittää seistä yhdellä jalalla ilman tukea (se on siis ihan sallittua, kun polvi on suora) - ei vaan riitä voima. En olisi ikinä uskonut, että mun lihakset voi vaan kadota noin totaalisesti!

Kaihoisasti olen katsellut ulkona lenkkeileviä ja pyöräileviä ihmisiä ja vielä kaihoisammin olen lueskellut kisasuunnitelmia ja -raportteja muiden blogeista. Jotenkin sitä toivois, että nää vastoinkäymiset alkaisivat loppumaan ja polvi kuntoutuisi kivasti ja olkapääkin kokisi jonkin ihmeparantumisen... Olen toki tehnyt olkapäätä silmälläpitäen kaiken, mitä olen voinut tässä polvea parannellessa, mutta tuo kaikki ei mitenkään kovin paljoa ole ikävä kyllä ollut. No, ehkä mä syksyllä jo juoksen, viime kerrasta alkaakin olla kohta aikaa kohta jo kymmenen kuukautta...

Jos sit mäkin...

Olen havainnut, että jokaisen itsekunnioittavan urheilijan on tehtävä tässä vaiheessa vuotta katsaus viime vuoteen, joten onhan munkin se tehtävä, vaikka en enää itseäni laskekaan urheilijaksi, enkä edes kuntoilijaksi, pelkäksi wannabeeksi  ja tätä menoo musta ei enää mitään muuta tulekaan.

Reenitunneista ei ole pahemmin saldoja, mutta arvelen tuntien pyörivän tuolla sadankahdenkymmenen  tunnin paikkeilla. Tähän lisäksi päivittäiset olkapää- ja jalkajumpat, joita on tehty tuollainen 150 tuntia. Nuo reilut sata reenituntia koostuvat luultavasti seuraavasta:

45h sali (uudelleen on aloitettu kolmekin kertaa vuoden aikana)
10h juoksu (näistä n. 5h ennen olkapääleikkausta #1, 5 sen jälkeen)
20h pyöräily (lähinnä jotain työmatkoja, lisäksi muutama lenkki kesällä ja spindeä ennen leikkausta)
40h potkut ja "uinti" (tästä uintia ehkä 5km, potkuja tommoset 65km...
 5h hiihto

Tämän lisäksi tein toki syksyllä pilatesta kerran viikossa, vuoteen kuului kaksi leikkauskeikkaa, paljon kipua ja särkylääkkeitä, epätoivoa, pieniä toivonpilkahduksia ja suuria pettymyksiä. Jos vuosi 2012 oli tosi huono kevään sairasteluineen ja syksyn olkapääongelmien alkuineen, niin tämä vuosi 2013 oli katastrofi, haluan toki ajatella, että alemmas tästä on vaikea vajota, mutta niin luulin vuoden 2012 lopussakin.

Olkapää ei siis ole oikeastaan yhtään sen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Joululoman selkäongelmat ovat jotenkin aisoissa, mutta koska näemmä kivun määrä on vakio, on olkapää ollut nyt aika heikkona. Tällä hetkellä sille ei tehdä muuta kuin odoteta ja jumppa ja veny jatkuvat. Jalat särkevät tasaiseen tahtiin usein, muttei aina. Pääsen kuitenkin huomenna kipuklinikalle (yli 2kk ennen kuin kuvittelin sinne pääseväni), joten tuleepahan se tie nyt sitten seuraavaksi katsottua. Toiveet eivät ole korkealla, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Viime viikot ovat olleet aika aneemisia, mutta koska se hopeareunuskin pilvellä yleensä on, niin ennen loppiaista tekemäni testijuoksu (2,5km tasaisella, tietyllä sykkeellä) taittui ihmeekseni lujempaa kuin vuosi sitten, jolloin kuntotilanteen ei pitänyt olla ihan näin katastrofaalinen ja juoksutunteja oli varmaan kymmenenkertainen määrä takana. Niin ja eilen potkuja tehdessäni läpsyttelin menemään 100m  alle 2,5min, mikä oli melkoinen rajapyykki, varsinkin kun en edes yrittänyt potkia lujaa. Harmi, että potkut ei ole masterslaji :)

Jumppaloma

 Saariselältä tultiin kotiin jo viikko sitten, mutta johtuen yhdestä elämäni kiireisimmästä työviikosta, en ole ehtinyt kauheasti kirjoittelemaan. Eipä sielä enää mitään kauheasti tapahtunut toki. Yhden päivän jätin hiihtämisestä väliin, kun olkapää oli niin kipeä, mutta muuten joka päivä tunnin pystyi hiihtämään. Kilometrejä tuli siis huimat 57... Ei kuulosta paljolta, mutta tälle olkapäälle todella isot kilometrit.

Pikkuhaamu takissa Rovaniemellä.

Muuten siis aloitin työt maanantaina ollen työpaikalla 7-21, tiistaina jatkoin töitä yhteen yöllä ja muuta pientä. Sain kuitenkin demon valmiiksi, torstaina oli sen esitys asiakkaalla ja sen jälkeen olikin melko keveä olo. Stressistä kertoo jotain ehkä se, että tiistaina kotiin tallustaessani kävely(+juoksu) lenkilläni oli sykkeet tuollaiset 30 pykälää korkeammat kuin sitten torstaina kun koitos oli ohi. Kannattaa siis ihan oikeasti ottaa vakavasti ja huomioon siinä reeniohjelmassa se muun elämän kuormitus, joka meillä  ei-ammattilaisilla voi ajoittain olla erittäin suurikin (no, miksei ammattilaisillakin, mutta heillä tuskin on useammin urheilun lisäksi niitä 50 tunnin työviikkoja). No, ensi viikon voin ottaa todella rennosti, tulihan viime viikolla sen verran plussaa työtunneissa ja ne kun pitää pitää ennen vuodenvaihdetta pois, niin ensi viikko on siis melko löysä. Ja sitten onkin taas loma :)

Eleganssia, suorat housut ja lenkkarit.Torstaina siis kävelin asiakkaalta kotiin, kun oli vain muutaman kilometrin päässä kotoa. Nämä kengät olivat tosin asiakkaalla vain laukussa, ei sentään jalassa :)

Olkapään suhteen kävin keskiviikkona fyssarilla. Hän totesi, että kipu ei voi johtua todella liikkuvuudesta, koska liikerajoitteen ovat todella pienet (siis mun käsihän liikkuu paljon paremmin kuin monella muulla), vaikka symmetria ei käsien välillä vielä toteudukaan. Myöskään voimatasoissa ei ole ongelmia. Koska kipua kuitenkin on päivittäin, tuli jumppa- ja venyttelykielto nyt reiluksi viikoksi, jos ne kuitenkin ärsyttävät olkapäätä. Olenkin nauttinut tästä aivan täysin rinnoin, ensimmäinen yli viikon jakso vuoteen ilman jumppaa!!! En ole tehnyt edes jalkajumppaa, koska en oikeastaan tiedä, että pitääkö mun tehdä sitä vai ei. Ehkä ei, koska fyssari ei sitä ole ohjeistanut. Olen siis ihan hyvällä omallatunnolla ollut vain iltaisin. Tämä on ollut aivan mahtavaa!!!! No, riemun loppuu varmaan ensi torstaina ja joudun taas salille tekemään kaikkea tylsää, mutta tämä jumppaloma tuli kyllä niin tarpeeseen. Tosin, se huono uutinen tuli, että fysioterapian keinoin tuohon kipuun ei enää voi oikein vaikuttaa, ja koska olkapää on edelleen päivittäin arka, niin kyllähän se kovasti mietityttää, että pääsenkö nojailemaan siihen pyöräntankoon enää koskaan.

Olka teipissä.

Pitkästä aikaa ja melko hyvä menu

Bloggaaminen on vähän jäänyt. Syitä tähän on parikin, ensinnäkin, ei ole paljon kerrottavaa tässä REENIblogissani (olen harkinnut kyllä nimen muuttamista kuntoutusblogiksi) ja toisekseen, töiden jälkeen harvemmin enää kotona konetta avaan. Kyllähän mä joskus töissäkin pidän taukoa ja kirjoittelen, mutta nyt olen olkapään vuoksi pyrkinyt olemaan mahdollisimman vähän ylimääräistä koneella, koska koneella roikkuminen tietysti jumittaa yläkroppaa, mikä ei ole kovinkaan hyvä juttu olkapäälle. No mitä mä täällä sitten nyt teen?!! Eilen töissä alkoi aivastuttaa ja illalla kuumemittari näytti pientä lämpöä, ja vaikka tänään olo onkin paljon parempi, on syytä ottaa rennosti, että paranisin mahdollisimman hyvin.Siksi en viitsi tänään influenssarokotustakaan hakea, vaikka se kuuluikin suunnitelmiini.

Siniset kinesioteipit jaloissa ja hame on aivan loistava yhdistelmä!

Mites muuten menee?

Olkapää siis taipuu nykyään paremmin kuin ennen leikkausta. Se on todella mahtavaa. Ikävä kyllä olkapää on myös paljon kipeä. Se ei ole mahtavaa. Erityisesti aamuisin siihen sattuu melko pahasti. Töistä (=tietokoneen näpyttämisestä) se ei tule kipeäksi, mutta kaikenlainen pilkkominen yms. toistuva tekeminen on liian rankkaa. Kuminauhajumppa ja venyttely ovat siinä välissä, olkapää saattaa hetken (alle 0,5h) tuntua rasittuneilta, mutta selvästi kipeäksi ne eivät tule. Se on hienoa!

Jalat. Ne eivät enää kiristä kovin paljoa. Arven kohdalta jonkin verran, mutta sitä työstetään jokailtaisella hieronnalla. Toki myös sääriä venytetään ja nykyään saan venytykset tuntumaankin sielä missä pitää, ennen, vaikka kuinka venytti, niin mitään ei tuntunut missään. Ikävä kyllä näyttää myös siltä, että vanhat oireet ovat palanneet. Leikkaus ei siis luultavasti auttanut. Tämä oli se juttu, mitä pelkäsin, mutta minkäs teet. En tiedä siis, mitä nyt tehdä, kun oikeastaan kaikki keinot ja arvaukset on käytetty. Olen käynyt seitsemällä eri lääkärillä, seitsemällä fyssarilla (joista yksi myös osteopaatti), parilla hierojalla ja "muutamissa" tutkimuksissa ja kukaan ei tiedä, mikä on vikana. Jokainen fyssari on toki löytänyt jotain uutta vikaa, mutta vaikka näitä kaikkia on jumpattu pois, niin apua ei ole ollut. Esimerkiksi tibialis anterior-lihakseni ei ole enää yliaktiivinen, lantionhallinta yhden jalan kyykyssä on precis ja opettelin muuten kävelemäänkin uudestaan, eli en enää ylipronatoi samalla tavalla (niin ja vanhasta varpaanmurtumavammasta johtuen mulla on kiva pikku uusi ongelma isovarpaan tyvinivelen kipeytymisen kanssa, tässä taas nähtiin kuinka hyvin fyssarit ottavat ne henk. koht. ominaisuudet huomioon, tästäkin sanoin kaikille, mutta ketään ei kiinnostanut). No, ensi viikolla on lääkäri, ja siellä pitää keskustella siitä, miten tämän kanssa jatkaa, välitänkö kivusta vai en? Onhan mulla vielä kipuklinikalle paperit vetämässä, mutta sinne pääsen sitten joskus loppukevästä, on meinaan vähän jonoa. Kipuklinikalla ei tosin enää kivun syytä etsitä, mutta jos kipu onkin ns. opittu kipu, eli aivoissa on jokin bitti vinossa, niin sieltä voisi tuollaiseen avun saada.

No, kun kerran on (edelleen) vähän hankaluuksia, niin oonko mä voinut mitään tehdä. Kyllä. Olen yrittänyt siis liikkua mahdollisuuksien mukaan. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Kävelen jonkin verran, nykyään jo pari kertaa viikossa 1h on mahdollinen. Silloin tällöin rullailen trainerilla, mutta koska en voi kauheasti nojata olkapään vuoksi käteen, niin pitää mennä kyllä ihan pienimmällä vastuksella. Parinkymmenen minuutin setissä muutaman minuutin myös yritän totutella olkapäätä painoon ja viime kerta valoi uskoa siihen, että ehkäpä olkapää vielä kestää pyöräilyä. Maanantaina kävin ekaa kertaa kuukauteen salilla ja kunhan tervehdyn niin sinne taas. Uimahallissakin olen viihtynyt kerran viikossa. Ensin vartti vesijuoksua, sitten 500m potkuja. Olen asettanut itselleni potkujen suhteen tavoitteita, sillä jos en pääse uimaan, jatkanen potkujen tekemistä, olen tainnut jäädä koukkuun... Kolmen sekunnin päässä väijyy 50m potkut minuuttiin raja. Jos osaisin kääntyä järkevästi laudan kanssa päädyssä, olen varma, että tämä olisi jo nyt saavutettavissa, mutta nyt käännös vie sen 5s, mikä on ihan liikaa. No, kunhan tämä saavutus on tavoitettu, on vuorossa myös 100m 2,5min (piru vie, tosta jo 15s on pelkkää käännöstä), sitten 2min15s ja ehkä jossain tulevaisuudessa haamurajana 2min. Tavoitteita on hyvä olla! No siis kaikenkaikkiaan, nyt olisi tarkoitus ihan vaan liikkua hyvin  pienissä annoksissa säännöllisesti ja rakentaa peruskuntoa uudestaan. Kahdeksan kuukauden tauko on aika tehokkaasti meinaan kadottanut kaikki kunnon rippeetkin.

Loppuun haluan vielä julkaista erään todella hyvän menun, joka tuossa viikko sitten tehtiin. Vieraat viihtyivät (tai esittivät viihtyvänsä) ja oli hauskaa! Eikä ruokalajitkaan olleet kovin vaikeita. Mun piti ottaa näistä kuvia, mutta unohdin. No, mun kuvat ei ole koskaan onnistuneita, joten ei kai sillä niin väliä oo.

• Alkuun itsetehtyä näkkäriä (pyydä resepti kälyltäsi)
• Seuraavaksi alkuun vihersalaatti aasialaisella vinegretilla (vinegretti on aivan hullun hyvää, kannattaa tehdä etukäteen, jos tykkää vahvasta kamasta, jos taas miedommasta, niin sitten juuri ennen syömistä)
• Seuraavaksi alkuun samettinen artisokkakeitto (jos salaatti oli hullun hyvää, niin tämä on hullumman hyvää)
• Väliin voi tarjoilla aina granaattiomenamojitoja :)
• Pääruokana riistapullia, katajanmarjakastike ja uunijuureksia (jos joku haluaa katajanmarjakastikkeen ohjeen, voin sen tänne kirjoitella, olen tehnyt sitä nyt neljä kertaa ja joka kerta on ollut hyvää) 
• Jälkiruokana siiderihyytelöityä omenaa ja jaffasiirappia (1dl siideriä  + liivatelehti, kaada pilkotun omenanpuolikkaan päälle, jaffasiirappi syntyy, kun vain keität jaffaa kokoon..., tämä ruokalaji oli menun ehkä heikoin lenkki)
• Ja lopuksi kanelisemifreddo + granaattiomenakastike (voiko vielä hehkuttaa...?)

Ai niin, hommasin Suunto Ambit S2:n (-20% Prismassa ja hintaa jäi 280e, mikä oli jo edukas. Mun piti investoida vasta veronpalautuksilla, mutta kun tuo -20% oli vain yhden vkl:n voimassa, niin oli pakko säästää 70e. Lisäksi perustelin hankintaa sillä, että olen nyt jaksanut jumpata itseäni vuoden, joten ehkä voin ostaa jotain kivaa itselleni, kun olkapääkin taipuu jo enemmän). Mä myin mun Garmin 910:n koska se oli mun mielestä tosi huono ja olen tykännyt kyllä Suunnosta paljon enemmän. Vaikken mä sitä nyt tietty ole kauheasti muuten käyttänyt kuin kävelylenkeillä, mutta silti. En ole vieläkään tajunnut, että mikä siinä Garminissa oikeasti on niin mahtavaa, koska mä löysin monen monta ongelmaa, joita on toki myös Suunnossa. No, ehkä kun pääsen Suuntoa testailemaan kunnolla, niin voin kertoa siitä enemmän. Olen kuitenkin nörttiydessäni ehtinyt jo ohjelmoimaan yhden appsin sinne. Ihan vaan testimielessä.

Se taipuu sittenkin!

Tänään on ollut suuri päivä. Olkapään liikkuvuuden kanssa on otettu meinaan sellaisia edistysaskelia, ettei tosikaan!

Tänään, kahdeksan ja puolen kuukauden tauon jälkeen sain vihdoin kädet selän takana yhteen myös näin päin. Kymmenen senttiä puuttuu normaalista, mutta jos otetaan huomioon, että eilen tuossa oli vielä 5cm:n rako kahden käden sormien välillä, niin tämä on ihan jäätävän suuri edistysaskel. Melko hienot pöksyt mulla muuten..

Ja ulkokierrossa saatiin ekaa kerta kepin kanssa avustettuna sormet maahan. Makaan tässä siis selälläni (mutta kun tukka ei oo hyvin, ei kehdannut ottaa kokovartalokuvaa :) Eilen tästäkin puuttui ainakin viisi senttiä ja aamullakin vähintään kolme.

Mahtava maanantai-illan päätös, vaikka jalat ei voikaan kovin hyvin. Nyt vain malttia kehiin ja eiköhän tämä anna uskoa siihen, että olkapäästä voi vielä tulla hyvä.

Ensimmäinen erävoitto

Tämän viikon olen taistellut yllättävää takapakkia vastaan, mutta vihdoin on voitto kotona! Tuo takapakki oli se, että jalkojen leikkaushaavat eivät suostuneet menemään umpeen. Kävin viime viikolla lääkärillä tikkien poistossa, otti kolme tikkiä pois vasemmasta jalasta ja totesi, että haava repsottaa ikävästi auki, joten piti laittaa vielä teipit . Jätti yhden tikin vasempaan, ja kaikki oikeaan ja määräsi käymään tikkien poistossa sitten viikon päästä uudestaan. Haavat eivät lähteneet menemään sittenkään kiinni ja aloin olemaan todella huolissani. Kun lauantaina teippejä vaihtaessani haava vasemmassa jalassa oli aivan auki edelleen ja vähän kipeäkin (ei kuitenkaan tulehtunut) olin jo niin huolissani, että soitin päivystyksen neuvontanumeroon. Sielä käskettiin tulla aamulla näyttämään, no kävin, ja sairaanhoitaja sitten totesi, että eivät he sille mitään tee, mene maanantaina terveyskeskukseen/leikanneeseen paikkaan. Koska terveystalossa (missä mua siis leikeltiinkin) on lääkäri tavattavissa 24h, kävin vielä sielä. Sielä tuli ohjeita suihkutella haavoja säännöllisesti, vaihtaa tulehduskipulääkekuuri panadoliin jne. Näin toiminkin ja pikkuhiljaa haava alkoi menemään kiinni -ensin oikeasta jalasta, missä oli tikit ja sitten vasemmastakin. Eilen kävin tikkien poistossa ja  haavat ovat vihdoinkin kiinni - hatarasti, mutta kuitenkin. Ensimmäinen taistelu kääntyi siis väsytystaistelulla mun voittoon!

Eihän näistä kuvista mitään eroa huomaa, mutta tästä haavat sunnuntaina, kun ne vielä repsottivat reunoista auki.

Ja tässä oikea jalka tänään ilman tikkejä ja vain parilla ohuella tukiteipillä. On niissä ero, ihan tosi hei!!!

Muuten jalat on kohtuulliset, tänään niitä on jostain kumman syystä tosin särkenyt. Nilkkaa koukistaessa ääriasentoon edellen sattuu, mutta nyt kun haavat ovat vihdoin kiinni, pääsee säärtä pikkuhiljaa hieromaan koko matkalta. Tätä siis pitää tehdä, että avattuun faskiaan ei tulisi pahasti arpea, (vaikka haava siis on vain ~5cm, on faskia leikattu auki ~25cm:n matkalta). Hieronta selvästi auttaa, mutta hankaluutensa on tietysti tehnyt se, että haavan päältä ei ole voinut hieroa, että ne menisivät umpeen.


Olkapään kanssa jatketaan kuin ennenkin, kiristää, sattuu, mutta joka toinen päivä, kun jumppaa teen vain kerran päivässä, on selvästi helpompi kädelle. Öisin ikävä kyllä olkapää saattaa olla tosi kipeä :( Toivon kuitenkin, että tää tästä. Siitä, oliko kummastakaan leikkauksesta mitään hyötyä, ei vielä voi sanoa mitään, myöhemmin sitten.

Viikko leikkauksen jälkeen - vuosi olkapääkipua

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Niin kai se on sitten. Kaksi ekaa päivää leikkauksen jälkeen meni tosi hyvin olkapään kanssa ja olin edelleen tosi iloinen (ja olen kyllä vieläkin) rustovaurion paranemisesta, mutta sitten kolmantena päivänä olkapää alkoi jäykistyä ja olemaan kipeä. Olkapäätähän piti käyttää heti, jotta se ei kehittäisi arpikudosta ja tosiaan pari ekaa päivää tää meni ihan kivasti. Kolmantena päivänä sitten olka alkoi olemaan oikeasti kipeä ja sen jälkeen ei ole tullut helpotusta. Asiaa ei ole auttanut se, että maanantaina fyssari sanoi, että vaan joka toinen päivä pitäisi treenata olkaa, ettei se levossa mihinkään jäykisty, vaan ainoastaan kivusta, ja sitten taas ortopedin mukaan sitä pitää tosiaan käyttää aktiivisesti. Ketä mä nyt tässä muka uskon? Ymmärrän kyllä, että kipu on huono ja se ei paranna tilannetta, mutta edellisessä leikkauksessa taas olkapää oli liikkumatta kolme viikkoa, ei mitenkään kovin pahasti kipeä ja siltihän se oli jäykkä kuin mikä. Voi itku! No, perjantaina on ortopedin aika taas tikkien poistoon, katsotaan mitä se sanoo.

Jaloista en oikein tiedä, mitä sanoa, ne on vähän arat, mutta ne on niin mustelmilla ja vähän turvoksissa, etenkin oikea, ettei ihme. Ekat pari päivää köpöttelin niillä vaan kotona, mutta sen jälkeen olen ensin kiertänyt kerrostalon pari kertaa per päivä ja pikkuhiljaa lisännyt metrejä niin, että kaksi kertaa päivässä käyn kävelemässä ehkä jo 400m. Sen lisäksi tänään poljin trainerilla - ihan viisi minuuttia. Pitää edetä nyt tosi varovaisesti, että noiden paraneminen menis ok:sti. Jalat ei kuitenkaan juuri nyt huoleta ihan niin paljoa kuin toi olkapää, joka kyllä huolestuttaa ihan toden teolla ja en oikein malttaisi odottaa sitä perjantaita, no, onneksi enää pari yötä on ennen sitä nukuttava. Toivon myös, että perjantaina heltiäisi lupa aloittaa kotitoimistosta käsin työnteko ensi viikolla, koska en oikeasti kestä enää kotona hengailua - varsinkin kun olkapää huolestuttaa niin kovasti, niin olisi kiva saada ajatukset hetkeksi pois siitä.

Oikea jalka on vähän mustelmilla - kuvassa ei kaikki kauheus edes näy.

Vasuri on paljon paremmassa kuosissa.

Kompressiosukillekin löytyi jotain järkevää käyttöä.

Kylmähoito on pop!

Viikonloppuna yritän rohkaista itseni ja mennä katsomaan Tikkurilaan masters-kisoja, ne kun on mun nykyisessä kotikaupungissani. Saa nähdä kestääkö kantti mennä katsomaan, erityisesti jos olkapään kipu pysyy tällaisena, voi olla ettei pää kestä mennä katsomoon, kun tosiaan jo vuoden on nyt olkapää ollut aika huonossa kunnossa, eikä tilanne näytä oikein hyvältä. Olisi kuitenkin kiva nähdä pingviinejä, joten ehkä tsemppaan itseäni. Mä en ole pystynyt käymään yksiäkään kisoja katsomassa tänä vuonna - se on henkisesti vähän liian rankkaa, kun itse ei pääse, eikä edes tiedä, että pääseekö enää koskaan kisaamaan.