PDPH - elämäni "krapula"

Huhhuh. Ei voi muuta sanoa. Ennen en tiennyt, mitä tarkoittaa pääkipu (oikeasti, mulla ei ole ennen ollut pää kipeä), nyt tiedän. Kärsin tuossa muutaman päivän PDPH:sta, eli post-dural-puncture headache:sta, eli toisin sanoen lannepiston (epiduraali tai spinaali) jälkeen mahdollisesta posturaalisesta päänsärystä ja huonosta olosta. Oli kuin olisi ollut krapula, joka kesti reilut kolme päivää.

Kyseessä on siis joku epämääräinen tila, joka johtuu pois tihkuvasta selkäydinnesteestä ja tätä ei siis kaikki saa, eikä joka puudutuksessa. Ei ollut minullakaan ennen ollut puudutusten jälkeen tätä, mutta nyt oli. Tila alkaa vasta viiveellä puudutuksen jälkeen ja itsekin tunnistin tämän vasta perjantaina iltapäivällä, vaikka päätä olikin vähän särkenyt torstaina illalla jo. Kuvittelin kyseessä kuitenkin olleen vain nestehukan.. Perjantaina siis tajusin, mitä tapahtuu ja lauantai oli melkoisen hirveää tuskaa, asiaa ei kauheasti auttanut se, että piti matkustella pendolinolla ja käydä kummitytön synttäreillä, joista kyllä jouduin käytännön ahdinkotilanteiden voittamattoman pelastajan kyydityksellä lähtemään aika pian pois lepäämään. Tässä päänsäryssä hyvä puoli on se, että kun on makuulla, oireet menevät pois. Niinpä matkustin siis pendolla luultavasti melko lailla sammuneen näköisenä, kun roikutin päätä vaakatasossa koko matkan... Muuta hyvää tässä tilassa ei sitten olekaan, mukaan kuului siis myös melkoista pahoinvointia, jonka siskon lähipuskat saivat tuta ja muutenkin sellaista vuosituhannen krapulan meininkiä oli ilmassa. Pahinta tässä krapulassa oli se, että enpä itse aiheuttanut tätä olotilaa...

Polvi on onneksi parantunut hyvin ja pystyn jo kävelemään ilman keppejä. Tänään palasin yläkroppatreenin pariin salille. Polvi taipuukin jo arviolta 120 astetta avustettuna, enempää en uskalla kokeilla, ettei haava aukea. Nyt se on onneksi aika hyvin kiinni, toisin kuin perjantaina, jolloin siteiden poisottamisen jälkeen alkoi vuotaa.

Mun polvesta on tulossa varsinainen kaunotar näillä arvilla...

Ilman PDPH:ta tämä olisi varmasti ollut elämäni helpoin leikkaus ja siitä toipuminen, mutta pitihän tähänkin tietysti jotain ekstraa saada. Ensi kerralla (jota ei toivottavasti tule), taidan sittenkin harkita sitä nukutusta, niin paljon kuin sitä inhoankin....

Normikeskiviikko

Herään aamulla, jumppaan, käyn suihkussa, bussiin, sitten spinaalipuudutukseen, raudat polvesta pois, puudutuksen haihtumisen odottelua ja hakijan kanssa kavereille toipumaan. Ihan normikeskiviikko oli mulla. Tiedän nää jutut jo, lähinnä suhtaudun välinpitämätömästi siihen, että mua leikellään taas (miksei muuten kisoihin ikinä totu, vaan on ihan jännitystä täynnä, vaikka kysessä olis tyyliin joku testijuoksu).

Viimeinen poseeraus rautojen kanssa hoteissa sairaalakuteissa.

Sairaalassa oli aikaa vaikka katsoa kun tippa valuu...

Nyt siis on raudat poistettu polvesta ja pari kuukautta pitää ottaa tosi rauhallisesti, kun ne tosiaan poistettiin vähän etuajassa. Vähänhän tuo polvi nyt leikkaushaavoja kipuilee, mut muuten menee ihan kivasti, hitaasti pystyn yhden kepin kanssa köpöttelemään, vaikka jalka onkin melkoisessa paketissa vielä. Viikon tässä saikkuilen, sitten menen kolmeksi päiväksi työpaikalle ja aloitan loman. Loman jälkeen menenkin sitten ihan uuteen työpaikkaan, joten uudet tuulet puhaltavat. Viime viikolla siis irtisanouduin ja viimeiset päivät töissä ovatkin lähinnä hand overeita ja koneen putsausta.

Uusi polvi paketissa.

Yksi juttu mun pitää näin vielä sanoa, kun olen lueskellut kymmeniä kisaraportteja tänäkin kesänä. Triathlonista en kaipaa yhtään seuraavia asioita:

1. Peesausta
2. Säävalitusta (liian kylmä, liian kuuma, liian sopiva...)
3. Valitusta siitä, kuinka muut ui törkeästi ja iskuja satelee uintiosuudella, hei, se kuuluu lajiin, niin se vain on
4. Uskomattomia selityksiä siitä, miksi ihmeessä tapahtui katkeamisia jne. juoksuosuudella, on sitä ja tätä ja tuota selitystä, mutta harvemmin sitä todennäköisintä, että joko a) ei oltu palauduttu tarpeeksi edellisistä kisoista tai treeneistä tai b) (todennäköisin), pyörä tuli vedettyä liian lujaa.

On niitä muitakin, mutta nää on mua aina kyllä ehkä eniten kismittäneet. Toivottavasti kukaan nyt ei ota itseensä, mutta jos ottaa niin sitten ottaa.

Ratkaisuja

Viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä. Ainakin mun polvi ehtii lakata toimimasta kokonaan. Viikonloppuna polvi alkoi pettää alta ja se ei enää taipunut yli 90 asteen, pahimmillaan päästiin vain 20 asteseen. Eli yhdessä yössä saatiin mentiin liikkuvuudessa taaksepäin pahimmillaan 130 astetta... Kävin työterveydessä, jossa otettiin labrat ja röntgen, joissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Varasin ajan ortopedille, joka on töissä yksityisellä vain maanantaisin. Viikonlopun aikana päästiin siis lähes kävelykyvyttömään tilaan ja sunnuntaina en uskaltautunut ulos. Maanantaina raahasin itseni töihin ja lääkäriin illalla yhden kepin avustuksella. Arvatkaa kismittikö, kun oon päässyt kepeistä eroon kokonaan jo 1,5kk sitten.

Maanantaina sitten odottelin myöhässä olevaa lääkäriä tunnin (on muuten aina myöhässä, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska on niin mukava ja hyvä lääkäri, olen käynyt siis hänellä aiemminkin). Olin pelännyt, että ongelma olisikin joku muu kuin raudat (koska polvi pettää ja lukkiutuu), mutta lääkäri oli sitä mieltä, että ongelma on kuitenkin ne painavat raudat, koska kipu on lähinnä polvilumpioalueella, toki voi olla joku rustovaurio polvilumpion alla, mutta sille ei nyt juuri voi mitään. Lisäksi magneettia ei voi ottaa, jos raudat ovat polvessa, joten mahdollisia vaurioita itse nivelessä ei nyt voi mitenkään todentaa. Keskusteltiin tilanteesta pitkään. Tilannehan on ongelmallinen, koska polvi on tositosi kipeä ja muhun sattuu oikeastaan noin kaikki, mitä polvella teen. Toisaalta raudat pitäisi ottaa aikaisintaan pois 6 kk kohdalla ja mulla on ens viikolla mennyt 4kk. Toisaalta lumpio on luutunut hyvin ja jos en kaadu, kolauta polvea tai rasita sitä liikaa, niin rautojen poiston ei pitäisi haitata. Päädyttiin siis siihen, että raudat poistetaan. Nyt kärsin etätöissä kotona, odotan maksusitoumusta ja toivottavasti pääsen ensi viikolla operaatioon. Ortopedi lupasi järjestää asian, vaikka onkin päivätöistänsä lomalla, aika mahtavaa!

Sitten pitäisi enää ratkaista se, että uskallanko lähteä reissuun lomalla elokuun alussa, jos operaatio siis menee hyvin...

Jos sit mäkin...

Olen havainnut, että jokaisen itsekunnioittavan urheilijan on tehtävä tässä vaiheessa vuotta katsaus viime vuoteen, joten onhan munkin se tehtävä, vaikka en enää itseäni laskekaan urheilijaksi, enkä edes kuntoilijaksi, pelkäksi wannabeeksi  ja tätä menoo musta ei enää mitään muuta tulekaan.

Reenitunneista ei ole pahemmin saldoja, mutta arvelen tuntien pyörivän tuolla sadankahdenkymmenen  tunnin paikkeilla. Tähän lisäksi päivittäiset olkapää- ja jalkajumpat, joita on tehty tuollainen 150 tuntia. Nuo reilut sata reenituntia koostuvat luultavasti seuraavasta:

45h sali (uudelleen on aloitettu kolmekin kertaa vuoden aikana)
10h juoksu (näistä n. 5h ennen olkapääleikkausta #1, 5 sen jälkeen)
20h pyöräily (lähinnä jotain työmatkoja, lisäksi muutama lenkki kesällä ja spindeä ennen leikkausta)
40h potkut ja "uinti" (tästä uintia ehkä 5km, potkuja tommoset 65km...
 5h hiihto

Tämän lisäksi tein toki syksyllä pilatesta kerran viikossa, vuoteen kuului kaksi leikkauskeikkaa, paljon kipua ja särkylääkkeitä, epätoivoa, pieniä toivonpilkahduksia ja suuria pettymyksiä. Jos vuosi 2012 oli tosi huono kevään sairasteluineen ja syksyn olkapääongelmien alkuineen, niin tämä vuosi 2013 oli katastrofi, haluan toki ajatella, että alemmas tästä on vaikea vajota, mutta niin luulin vuoden 2012 lopussakin.

Olkapää ei siis ole oikeastaan yhtään sen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Joululoman selkäongelmat ovat jotenkin aisoissa, mutta koska näemmä kivun määrä on vakio, on olkapää ollut nyt aika heikkona. Tällä hetkellä sille ei tehdä muuta kuin odoteta ja jumppa ja veny jatkuvat. Jalat särkevät tasaiseen tahtiin usein, muttei aina. Pääsen kuitenkin huomenna kipuklinikalle (yli 2kk ennen kuin kuvittelin sinne pääseväni), joten tuleepahan se tie nyt sitten seuraavaksi katsottua. Toiveet eivät ole korkealla, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Viime viikot ovat olleet aika aneemisia, mutta koska se hopeareunuskin pilvellä yleensä on, niin ennen loppiaista tekemäni testijuoksu (2,5km tasaisella, tietyllä sykkeellä) taittui ihmeekseni lujempaa kuin vuosi sitten, jolloin kuntotilanteen ei pitänyt olla ihan näin katastrofaalinen ja juoksutunteja oli varmaan kymmenenkertainen määrä takana. Niin ja eilen potkuja tehdessäni läpsyttelin menemään 100m  alle 2,5min, mikä oli melkoinen rajapyykki, varsinkin kun en edes yrittänyt potkia lujaa. Harmi, että potkut ei ole masterslaji :)

Ensimmäinen erävoitto

Tämän viikon olen taistellut yllättävää takapakkia vastaan, mutta vihdoin on voitto kotona! Tuo takapakki oli se, että jalkojen leikkaushaavat eivät suostuneet menemään umpeen. Kävin viime viikolla lääkärillä tikkien poistossa, otti kolme tikkiä pois vasemmasta jalasta ja totesi, että haava repsottaa ikävästi auki, joten piti laittaa vielä teipit . Jätti yhden tikin vasempaan, ja kaikki oikeaan ja määräsi käymään tikkien poistossa sitten viikon päästä uudestaan. Haavat eivät lähteneet menemään sittenkään kiinni ja aloin olemaan todella huolissani. Kun lauantaina teippejä vaihtaessani haava vasemmassa jalassa oli aivan auki edelleen ja vähän kipeäkin (ei kuitenkaan tulehtunut) olin jo niin huolissani, että soitin päivystyksen neuvontanumeroon. Sielä käskettiin tulla aamulla näyttämään, no kävin, ja sairaanhoitaja sitten totesi, että eivät he sille mitään tee, mene maanantaina terveyskeskukseen/leikanneeseen paikkaan. Koska terveystalossa (missä mua siis leikeltiinkin) on lääkäri tavattavissa 24h, kävin vielä sielä. Sielä tuli ohjeita suihkutella haavoja säännöllisesti, vaihtaa tulehduskipulääkekuuri panadoliin jne. Näin toiminkin ja pikkuhiljaa haava alkoi menemään kiinni -ensin oikeasta jalasta, missä oli tikit ja sitten vasemmastakin. Eilen kävin tikkien poistossa ja  haavat ovat vihdoinkin kiinni - hatarasti, mutta kuitenkin. Ensimmäinen taistelu kääntyi siis väsytystaistelulla mun voittoon!

Eihän näistä kuvista mitään eroa huomaa, mutta tästä haavat sunnuntaina, kun ne vielä repsottivat reunoista auki.

Ja tässä oikea jalka tänään ilman tikkejä ja vain parilla ohuella tukiteipillä. On niissä ero, ihan tosi hei!!!

Muuten jalat on kohtuulliset, tänään niitä on jostain kumman syystä tosin särkenyt. Nilkkaa koukistaessa ääriasentoon edellen sattuu, mutta nyt kun haavat ovat vihdoin kiinni, pääsee säärtä pikkuhiljaa hieromaan koko matkalta. Tätä siis pitää tehdä, että avattuun faskiaan ei tulisi pahasti arpea, (vaikka haava siis on vain ~5cm, on faskia leikattu auki ~25cm:n matkalta). Hieronta selvästi auttaa, mutta hankaluutensa on tietysti tehnyt se, että haavan päältä ei ole voinut hieroa, että ne menisivät umpeen.


Olkapään kanssa jatketaan kuin ennenkin, kiristää, sattuu, mutta joka toinen päivä, kun jumppaa teen vain kerran päivässä, on selvästi helpompi kädelle. Öisin ikävä kyllä olkapää saattaa olla tosi kipeä :( Toivon kuitenkin, että tää tästä. Siitä, oliko kummastakaan leikkauksesta mitään hyötyä, ei vielä voi sanoa mitään, myöhemmin sitten.

Viikko leikkauksen jälkeen - vuosi olkapääkipua

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Niin kai se on sitten. Kaksi ekaa päivää leikkauksen jälkeen meni tosi hyvin olkapään kanssa ja olin edelleen tosi iloinen (ja olen kyllä vieläkin) rustovaurion paranemisesta, mutta sitten kolmantena päivänä olkapää alkoi jäykistyä ja olemaan kipeä. Olkapäätähän piti käyttää heti, jotta se ei kehittäisi arpikudosta ja tosiaan pari ekaa päivää tää meni ihan kivasti. Kolmantena päivänä sitten olka alkoi olemaan oikeasti kipeä ja sen jälkeen ei ole tullut helpotusta. Asiaa ei ole auttanut se, että maanantaina fyssari sanoi, että vaan joka toinen päivä pitäisi treenata olkaa, ettei se levossa mihinkään jäykisty, vaan ainoastaan kivusta, ja sitten taas ortopedin mukaan sitä pitää tosiaan käyttää aktiivisesti. Ketä mä nyt tässä muka uskon? Ymmärrän kyllä, että kipu on huono ja se ei paranna tilannetta, mutta edellisessä leikkauksessa taas olkapää oli liikkumatta kolme viikkoa, ei mitenkään kovin pahasti kipeä ja siltihän se oli jäykkä kuin mikä. Voi itku! No, perjantaina on ortopedin aika taas tikkien poistoon, katsotaan mitä se sanoo.

Jaloista en oikein tiedä, mitä sanoa, ne on vähän arat, mutta ne on niin mustelmilla ja vähän turvoksissa, etenkin oikea, ettei ihme. Ekat pari päivää köpöttelin niillä vaan kotona, mutta sen jälkeen olen ensin kiertänyt kerrostalon pari kertaa per päivä ja pikkuhiljaa lisännyt metrejä niin, että kaksi kertaa päivässä käyn kävelemässä ehkä jo 400m. Sen lisäksi tänään poljin trainerilla - ihan viisi minuuttia. Pitää edetä nyt tosi varovaisesti, että noiden paraneminen menis ok:sti. Jalat ei kuitenkaan juuri nyt huoleta ihan niin paljoa kuin toi olkapää, joka kyllä huolestuttaa ihan toden teolla ja en oikein malttaisi odottaa sitä perjantaita, no, onneksi enää pari yötä on ennen sitä nukuttava. Toivon myös, että perjantaina heltiäisi lupa aloittaa kotitoimistosta käsin työnteko ensi viikolla, koska en oikeasti kestä enää kotona hengailua - varsinkin kun olkapää huolestuttaa niin kovasti, niin olisi kiva saada ajatukset hetkeksi pois siitä.

Oikea jalka on vähän mustelmilla - kuvassa ei kaikki kauheus edes näy.

Vasuri on paljon paremmassa kuosissa.

Kompressiosukillekin löytyi jotain järkevää käyttöä.

Kylmähoito on pop!

Viikonloppuna yritän rohkaista itseni ja mennä katsomaan Tikkurilaan masters-kisoja, ne kun on mun nykyisessä kotikaupungissani. Saa nähdä kestääkö kantti mennä katsomaan, erityisesti jos olkapään kipu pysyy tällaisena, voi olla ettei pää kestä mennä katsomoon, kun tosiaan jo vuoden on nyt olkapää ollut aika huonossa kunnossa, eikä tilanne näytä oikein hyvältä. Olisi kuitenkin kiva nähdä pingviinejä, joten ehkä tsemppaan itseäni. Mä en ole pystynyt käymään yksiäkään kisoja katsomassa tänä vuonna - se on henkisesti vähän liian rankkaa, kun itse ei pääse, eikä edes tiedä, että pääseekö enää koskaan kisaamaan.

Hyviä uutisia leikkauksesta!

Eilen mua sitten puukoteltiin ihan urakalla. Aamulla ortopedi vielä kysyi, että leikataanko jalatkin ja totesin, että leikataan vaan. Sitten sitä vaan mentiin, nukahdettiin ja herättiin noin parin tunnin päästä. Tällä kertaa sain kunnon pahoinvointidropit, joten nukutus ei ollutkaan niin kamala. Pahoinvointilääkkeet tekivät tosin olon tosi tokkuraiseksi (vähän kuin olis pahassa jetlagissa ollut), joten olo oli silti aika ankea. Ekan 2,5h:n aikana olo edistyi kuitenkin huomattavasti. Pari kertaa kävin vessassa pyörätuoliavusteisesti, mutta kolmannella kerralla jo kepeillä. Vaatteet pääsin vaihtamaan keppien kanssa ihan yksinään ja vaivatta. Jaloissa tuntui vähän
painetta, mutta olkapää ei tuntunut edes leikatulta, niin kivuton se oli. Leikkauksen jälkeen en ole tarvinnut kipulääkettä ollenkaan, ainoastaan olen ottanut voltaren-tabuja tulehdusta estämään.

Ortopedin uutiset olivat olkapään suhteen aika hyvät. Rustovaurio on parantunut tosi hyvin! Olin tästä tosi onnellinen, koska iso pelko oli, että se ei olisi parantunut ja sitten tilanne olisi ollut aika kinkkinen. Vapautuksia tehtiin ja kättä saa (ja pitää) liikuttaa mihin suuntaan vaan niin paljon kuin sietää. Onhan se voimaton toki, mutta yleisesti tosi hyvä ja taipuu melkein sinne, mihin ennen leikkaustakin.

Jalkojen suhteen ei voi sanoa mitään, tilanne on "toivotaan, toivotaan". Niistä ei leikkauksessa näe mitään, joten vasta kokemus sitten kertoo auttoiko. Tänään olen kävellyt jo ilman keppejä sisällä pientä köpöttelyä. Lähinnä kuitenkin makaan, sillä jalat tarvitsevat perinteistä KKK-hoitoa. Maanantaina sitten fysioterapiaan viikon päästä perjantaina tikkien poisto.

Tästä se toivottavasti taas lähtee - mun urheiluni!

Taas mennään

Vajaan parin viikon päästä joudun taas tuskailemaan kauhistuttavan nukutuksen kanssa, kun  olkapää leikellään uusiksi. Myös varmaankin jalat leikataan, mutta odotan vielä ihmettä ja tuon voi perua vielä leikkauspäivänä! (Joo, tosi uskottavaa, että kun jalat ei oo parantunet puolessa vuodessa, niin nyt kahden viikon aikan tapahtuisi jotain, jatkan silti toki jumppaa edelleen).

Olkapää on siis käytännössä pakko leikata, tällä hetkellä sillä on siis ihan haittaluokitus, numerona kolme, mikä vastaa samaa luokkaa kuin että paremmasta kädestä puuttuisi kaksi sormea sormista numero 3-5. Siitä voi sitten miettiä, onko mun olkapää priimassa kunnossa. No, toivottavasti kakkosleikkaus auttaa. Edelleen hieman mietityttää tuo, kun mulla on kolme mielipidettä, mikä siinä olkapäässä on vikana (rustovaurio/arpikudos/liika kiristys), mutta kun toiset lääkärit vastaa soittopyyntöihin ja toiset ei, niin lopulta leikkaavan lääkärin valinta oli aika helppo. Toivottavasti nyt natsaisi.

Jalkojen suhteen olen hieman miettiväinen, että auttaako leikkauskaan, kun syy ei ole oikein selvillä, mutta tässä vaiheessa vaihtoehdot on aika minimissä. En voi jatkaa vain odottelua, usean kuukauden päivittäinen jumppaus ei ole tuottanut tulosta, kokenut hieroja sanoi, että "enpä oo tällasta ennen nähnytkään" ja kun tässä välissä on myös selvitetty, että mulla ei ole mitään vikaa laskimoissa, eikä edes borrelioosia, (sinänsä on tietty ihan kiva tietää aina jonkun tutkimuksen jälkeen, että kaikkien testien mukaan mun terveys on ihan priima, mitä nyt vaan sattuu joka päivä) niin pakko tääkin keino on katsoa, kun tuosta nyt ei kuitenkaan ole haittaakaan (tietty toki leikkaushaavat tulee jne, muttei mua sellaset haittaa.

Muuten jatkan meininkejä niinkuin ennenkin, kerran viikossa käyn pilateksessa, 2-3 kertaa salilla, päivittäin jumppaan jalkoja, pari kertaa viikossa olkapäätä  ja uimahallissa käyn 3 kertaa viikossa. Saan uida 200m(!!) kerralla joten huima viikon uintimäärä on 600m! Sen lisäksi teen jonkinverran potkuja, mutta motivaatio niihin on aikalailla heikentynyt viime keväästä niin, että vietän altaassa yleensä tollasen 15-30min. No, tästä huolimatta, mun potkuvauhti on parantunut ihan huimasti. Syynä tähän lienee lisääntynyt nilkan liike. Jokapäiväinen jalkajumppa nimittäin sisältää nilkan liikkuvuuden lisäämistä ja tämän seurauksena peruspotkuvauhti on "jo" 3min/100m rennosti potkutellen. Vaikka viime keväänä ja syksynä potkin yhteensä jonkun 30-40km (aika sairasta, en tajua, millä motivaatiolla ton tein), niin silloin vauhti oli parhaimmillaankin vaan jotain 3.30 ja toi 3min vauhti tarkoitti jäätävää hapotusta. No, mulle on kyllä ennenkin valitettu, että mun potkuissa ei oo mitään muuta vikaa kuin se, että nilkka on jäykkä, että ehkä siinä sitten oli perää. Ja siis mun nilkka alkaa tässä vaiheessa oleen siis mallia jäykkä (eli ei vetreä ollenkaan), ennen se oli ekstrajäykkä, en voinut esim. istua polvi-istunnassa ollenkaan nilkkojeni takia. Fysioterapiassa siis nilkoissa todettiin ihan liikerajoitus, mikä on nyt saatu pois. Harmi, että jalat ei oo silti parantuneet.

No, mä jatkan täällä omaa puuhasteluani ja palaan sitten varmaan seuraavan kerran yhtä kamalaa nukutuskokemusta rikkaampana. Ikävä kyllä olkapäätä ei voi leikata puudutuksessa, ihan erikseen tätä kysyin kun en yhtään haluaisi nukutusta, vaan kivan spinaalipuudutuksen.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä,...

Asiahan on nyt niin, että mun on pakko päästä ensi kesänä kisaamaan edes jotain pientä, mulla on meinaan niin hieno uusi kisa-asu. Koska mulla ei ole mitään suuria tunnesiteitä mihinkään tri-seuraan, mutta tykkään sitäkin enemmän pingviineistä (ehkä siksi mulla on uimaseuraani tunnesiteitä :), niin en ole viitsinyt esim. Heltrin asua hankkia, triathlonin säännöissä kun ei velvoiteta käyttämään seura-asua (toisin kuin pyöräilyn). Bongasin sitten netistä aivan mahdottoman hienon kaupan ja olin mennyttä. Koska jenkeistä tilaaminen ei ole kaikista halvinta tullien vuoksi, sain kuulla saavani jotain pyöräilysälää synttärilahjaksi ja niin jo joskus heinäkuussa postiluukusta tupsahti aivan mahtavan hieno uusi kisa-asu ja salaisuuksia, jotka sitten muutama sitten viikko syntäreinä "yllättäen" paljastuivat irtohihoiksi ja pyöräilypaidaksi. Tällasia ei ookaan muilla!

Kisa-asu (toppi + pöksyt) edestä...

...ja takaa.

Pyöräilypaita ja hihat edestä...

...ja takaa.

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Tai no, sain jalkojen kivun vuoksi lähetteen neuropolille, mutta lähete palautettiin ja en pääse sinne :( ja olkapään uusintaleikkaus on n. 99% varma, ajankohta ja muutama muukin juttu hieman vielä mietityttää, mutta eiköhän tässä aleta taas piakkoin laittamaan maksusitoumushakemusta sisään. Uusi leikkaus on onneksi paljon helpompi kuin vanha toipumisajaltaan (eli jos kaikki menee hyvin, niin jo seuraavana päivänä pitäisi alkaa kättä liikuttelemaan). Jalat sen sijaan ei osoita minkäänlaisia paranemisen merkkejä :( Myös selkä alkaa olemaan aika mäsänä, mutta löysin sentään onneksi kohtuuhintaisen viikottaisen pilatesryhmän, josta toivottavasti on ainakin vähän iloa tähän. Muuten jatkan samaan vanhaan  malliin, pari kertaa viikossa salia, yksi pilates ja julmetun paljon jumppaa. Niin ja oonhan mä uinutkin, kolmena päivänä 200m, kyllä voin siis periaatteessa uida, mutta olkapää ei oikein tykkää, eli senkin puolesta voi todeta, että ei se käsi normaali oo. Mutta siis ei pyöräilyä, ei juoksua, ei kävelyä.

Nyt takasin aikasarjojen ja koodien pariin (etäpäivänä on helppo aina välillä pitää näitä aivojen lepuutustaukoja)!

PS. Juu, en ole tässä nyt naimisiin menossa, vaikka joku voisi otsikosta niin kuvitellakin :)

Ikkunanpesua

Henkilökohtainen pyörämekaanikko lähti tänään Mallorcalle kolmeksi viikoksi pyöräilemään ja mä jäin tänne pesemään ikkunoita. Reilua ei ole se, mutta tähän on jo oikeastaan tottunut. Ehkä ensi vuonna sitten mäkin pääsen, tai ehkä ei milloinkaan. Niin, pesin sentään pyörähuoneen ikkunan, niin näen ulos, kun istun trainerin päällä, onhan sekin jo jotain

Viikko meni tekemättä mitään jalkojen vuoksi, vasen parani, oikea on edelleen ongelmallinen. Asiaa tutkailtuani hierojan kanssa, tultiin tosin siihen lopputulokseen, ettei tämä kyllä perinteinen penikkatauti ole, mutta vaiva voisi olla joko tibialis anterior- tai extendor digitorum- jänteessä oleva tulehdus  (tai jännetupin tulehdus). No, samapa tuo toisaalta on, että mikä on, kunhan paranisi. Tiistaina meen fyssarille, muuta sanottavaa lääkärillä ei ollut tähän mun vaivaan. Toivottavasti fyssarilla olis jotain ideoita. Joo, mutta ajattelin kyllä tulevalla viikolla ainakin surruttaa traineria ja käydä salilla ja ehkä saan taas veivattua itseni uimahalliin. Luulen, että pikkuhiljaa oikea käsikin nousee niin ylös, että voin ottaa liukuja ja kellumisia yms. ohjelmaan mukaan, ja näin potkutreenitkin muuttuvat vähän kiinnostavimmiksi.

Käsi on parantunut ok:sti, lääkäri oli ihan tyytyväinen maanantaisessa kontrollissa, mutta muistutti, että mun tapauksessa pitää edetä hitaasti, koska mulla oli kaksi vammaa, labrumin repeämä ja rustovaurio ja rustovaurio paranee hitaasti ja sen hitaamman mukaan on edettävä. Käsi liikkuu kuitenkin jo ihan kivasti ja ikkunoitakin voi sen yhden päivässä pestä - tosin vasuria tulee vielä melko paljon käytettyä tässä puuhassa.

 

Melkei ylhäälle päästään jo, passiivisesti vielä vähän pidemmälle.Vähän on kyllä vaivalloisen näköinen asento, mutta eiköhän se siitä, kolme viikkoa sitten käsi nousi aika paljon vähemmän.

Ulkokierto melko rajoittunutta vielä, mutta niin paljon enemmän kuin vielä kaksi viikkoa sitten, jolloin päästiin ehkä yksi aste ulospäin tuosta keskiasennosta.

Iisa muuttuu vihdoin kotiin torstaina!

Fysio vol2

Tänään oli toisen kerran fyssaria. Eipä sielä mitään ihmeempää tapahtunut eikä uusia liikkeitä tullut. Avustettu käden nosto vaihdettiin sellaiseksi, että kiskon sen narulla ylös, enkä toisella kädeellä nosta ja sitten tuli sellaisia jännityksiä paikallaan lisää ohjelmaan. That's it. On tää hidasta tää kuntoutus. Viikon päästä sitten saa alkaa nosteleen kättä jo vaakatason yläpuolelle - jos nousee ja niin paljon kuin nousee. Epäilen, että menee monta viikkoa siihen, että käsi nousee ylös asti. Seuraavaan fyssariinkin tuli kolme viikkoa väliä, mikä on vähän huono juttu, mutta fyssari on kai lomalla tms. Tää mun leikkaus-kuntoutus systeemi nyt ei ole kauhean sillain hienosti mennyt, kun piti vakuutusyhtiön vuoksi tehdä se leikkaus toisella lääkärillä, millä alunperin kävin ja siksi toi fyssarikin on nyt eri paikassa, missä aiemmin kävin, kun on kuitenkin järkevintä, että lääkäri ja fyssari on samassa paikassa, jotta asioista tulisi kokonaisvaltaisempia.

Nyt oon ollut myös vähän huolissani, kun olka on tuosta edestä ollut vähän tavallista enemmän kipeä, mutta voi kuulemma liittyä paranemisprosessiin. Lihakset ovat kuulemma  kuitenkin melko kireinä olkapään ympäriltä, ja niitä yritettiin vähän löystyttää, mikä toivottavasti auttaisi. Mulla on myös työterveyteen aika  huomiselle, jos saisin sitä kautta fyssarin katsomaan mun työpistettä - toivottavasti natsaa.

Just tällä hetkellä ei oikein innostaisi kauheasti tämä kuntoutuksen pituus. Korvaavat maistuu puulta ja fyssarilta kun kyselin, että koska saa alkaa esim. nojaamaan pyörän tankoon - siis laittamaan painoa kädelle, niin kyllä tässä nyt on vielä odotettava reilu pari viikkoa. Myöskään niitä kilon painoja, joilla teen askelkyykkyä ja kyykkyä ei saa vaihtaa isompiin vielä. Voi rähmä, eli se lääkärin 6 viikon kohdalla etukyykky ok nyt sitten vaihtui johonkin etukyykky joskus ok.

Tässä muistelen, kuinka kivaa oli kuntouttaa polvea (ehkä aika kultaa muistot). Silloin sai sentään uida pullarin kanssa lujaa, nyt kaikessa meiningissä on sellainen jarruttelufiilis. Juoksu on korvattu kävelyllä ja vesijuoksulla (eilen 1h15min oli melko tuska) ja koska nyt on ollut ihan tuskaisen kylmä ja liukasta ja koska jalat jomottivat niin inhottavasti lauantain jälkeen, on kävely ollut vähän tauolla työmatkoja lukuunottamatta. Jomotus on nyt onneksi poistunut, joten enköhän taas voi alkaa vähän kävelemään enemmän, kunhan laitan nastalenkkarit. Pyöräily on korvattu tylsällä trainerisurruttamisella ja sitäkään ei saa tehdä mitenkään tosissaan, vaan puolitehoilla. Ja uinti. No, potkut on tosi kivoja joo. Ei ole, ei oikeasti kiinnostais yhtään vääntää niitä enää! Salillakin pitää tehdä soveltavasti ja tosiaan kyykky kahdella kilolla - miettikääpä sitä, kuinka kivaa on, kun normaalisti tekisin kuitenkin kestovoimallakin puolella kehon painolla (ja joo, painan enemmän kuin 4kg). Jalkaprässissä ajattelin kyllä paukutella ensi viikon lopulla satkua  mutta se on melkein ainoa laite, jota voi vääntää tosissaan. Salilla katselen kaihoisasti aina kahvakuulien perään ja käytän niitä eksentrisissä pohjeharjoituksissa - jos juoksun aloittamisen jälkeen tulee akillesvaivoja, niin johan on kumma.

Iisa on sentään jo matkalla kotiin ja se saapuu ehkä jo ensi viikolla tai viimeistään pääsiäisen jälkeen. Se on mahtavaa, vaikken sillä voi ajaakaan, mutta ehkä voin sitten vaikka nukkua sen vieressä ;) Sovin myös töissä, että voin tehdä etänä yhden päivän viikosta, mikä helpottaa melkoisesti mun todella kökköä työmatkaa. Olen työmatkaani aivan kypsä, Asiat meni vähän pöhkösti, kun sain tietää uudesta työstäni siinä vaiheessa kun oltiin jo ostettu oma kämppä, ja siten työmatkasta tuli aika inhottava. Sitten tuo vielä mennee jotenkin, kun voi ajaa pyörällä/joskus juosta mutta näin kun pyöräileminen on kielletty, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin juna+bussi/juna+kävely kompo, mikä repii hermoja. Tähän asiaan yksi etäpäivä viikossa auttaa onneksi kivasti.

Pieni liike ihmiskunnalle, suuri liike Kipalle

Kyllä, niin se on, että mulla ei ole enää päivisin kantosidettä! Mahtavaa! Ja pelottavaa myös. Olkapää on ollut selvästi melko rasittunut ja kipeä tänään, eihän kädellä tehty ensin mitään kolmeen viikkoon ja sitten pitäisi alkaa toimimaan! Itse asiassa jouduin ottaa viikkoon ekan särkylääkkeen, kun on sen verran jomotusta vaikka mulla onkin (ainakin lääkärien mukaan) melko korkea kipukynnys. Särkyyn on varmasti monta syytä. Jo ihan käden painokin (joka on muuten monta kiloa) on raskas kädelle saati se, että jotain tehdäänkin kädellä. Voin kertoa, että oikealla kädellä syöminen oli liian rankkaa, joten vaihdoin haarukan vasuriin nopeasti takaisin. Tämä koneella kirjoittaminen sentään vähän sujuu. Kättä saa myös nostaa vaakatasoon sekä sivulle, että eteenpäin. Muuten ihan kiva, mutta ei se käsi nouse. Ihan tosi, en jaksa nostaa mun kättä ylös! Kun pienensin vipuvartta, ja laitoin kämmenen olkapäälle, käsi sentään nousi melkein vaakatasoon ja nyt ongelmaksi nousi ennemminkin olkapään kireys. Tuo käden eteen nostaminen tuntuu ihan tosi isolta liikkeeltä...

Tänään alkoi myös fyssari. Aika maltilla aloitetaan. Viisi kertaa viikossa saa nostella kättä tuonne eteenpäin kymmenen satseissa ja sitten joka päivä 3x päivä tätä tehdään avustetusti (eli toisella kädellä ranteesta kiinni ja autetaan). Lisäksi joka päivä tehdään lavan aktivointia ihan vain viemällä lavat yhteen ja pitämällä ~10s. Siinä kaikki. Mulle annettiin ehdottomat ylärajat liikkeiden toistomäärille, koska fyssarin mielestä (minkä itse myös vahvistin) kuulemma vaikutti siltä, että mulla voi olla vähän liikaa kuntoutusintoa. Kahden viikon päästä sitten jatketaan tästä. Kädellehän tulee muutakin aktiviteettia ihan jokapäiväisessä elämässä tietysti.

Loppuviikon otan vähän rauhallisemmin kävelyjen jne. suhteen. Ensinnäkin on reissu järvien lähelle ja uusi asia kädelle on sen verran kuormittava, että nyt pitää ottaa rauhallisesti. Tämän vuoksi jätin alunperin suunnitellun salin ja mattokävelyn tältä päivältä väliin ja huomenaamulla käyn aikaisin (kuudelta) sitten vain vähän vesijuoksemassa. Muutenkin olen kävellyt niin paljon viime aikoina, prässännyt ja polkenut traineria, että pieni tauko lienee paikallaan tuon olan vuoksi. Tässä vaiheessa kun voi lähinnä vain jarruttaa paranemista, jos rehkii liikaa ja olan on nyt vain tärkeää tottua tuohon käden omaan painoon. Aamulla ehdin kyllä polkemaan traineria 1,5h. Ei ole koskaan ollut niin tuskatonta polkeminen kuin nyt. 1,5h kului ihan siivillä ja ainoa syy tähän oli se, ettei ollut kantosidettä hiostamassa. Aivan mahtava fiilis, kun välillä sai ihan jopa asetella oikean käden ohjaustangolle, vaikkei siihen tietysti saanutkaan nojata, mutta hei, asento saattoi ne muutamat sekunnit kerrallaan muistuttaa ihan pyöräilyasentoa. Aika jees!

Olkapää nyt. Solisluukin näkyy jo kokonaan, kun turvotus on laskenut :)

Eka viikko lusittu

No niin, aika on kulunut, vähän. Viikko ja yksi päivä takana, aika monta edessä. Viikko on ollut melkoista opettelua. Ekat päivät kuluivat kivun kestämiseen (lääkeavusteisesti) ja pukemisen harjoitteluun. Koittakaapa laittaa pipo päähän yhdellä kädellä tai ponnari kiinni. Jälkimmäinen ei onnistu mitenkään, ensimmäinen sujuu jo hyvin, tosin kesti hetken, että tajusin ottaa hampaat mukaan prosessiin... Tortillan syönti ei onnistu ja suihkussa käynti vie aikaa ja hermoja, kun shampoon annostelu on vaikeaa. Sunnuntai-iltana sai ottaa tikkejä suojaavat laput pois, ja haavat saa kyllä kastella, joskaan uimassa tai saunassa ei saa käydä. Joo, olisinkin tässä menossa just tekeen 5 kilsan uintitreenin...

Olkapää sunnuntaina. 

Olkapäätä ei vielä saa oikeastaan kuntouttaa. Päivän aikana pitää laittaa käsi nyrkkiin ja avata mahdollisimman usein. Lisäksi kättä roikutetaan etukumarassa puolen minuutin ajan muutama kerta päivässä ja samoin kättä ojennetaan ja koukistetan kyynärpäästä (käsi visusti vartalon vieressä) muutama kerta päivässä ~20 kertaa. Yöt ovat vaikeita. Olkapää ei ole kipeä, mutta kantositeen vuoksi hauis puutuu vähintään kerran yössä niin pahasti, että kipu on tosi paha, samoin ranne puutuu ja on jäykistynyt :(

Päivän aikana pitää liikkua, käytännössä tämä tarkoittaa kävelyä. Meillä oli tosin fyssarin kanssa keskustelu siitä, onko kahden tunnin kävelylenkki lyhyt. Olen kävellyt päivässä ~tunnin, joko matolla tai ulkona. Lisäksi olen tehnyt salilla prässiä yms. laitteita missä olka ei heilu. Ei kovin kivaa, koska mä oon vapaiden painojen nainen. Lisäksi oon ajanut trainerilla ihan minimitehoilla pari kertaa vartin. On ajettava pystyssä ja olka ei saisi pahemmin heilua, siksi tuo varovaisuus. Lisäksi kehotan kokeilemaan traineriajelua, kun kantoside hiostaa tuossa edessä ja kainalo on "kiinni". Mä en hikoile kauheesti edes traineriajeluissa, mutta tuossa "treenissä" mäkin hikoilen kuin sika.

Miten tästä eteenpäin: Viikon päästä lääkärikontrolli, kahden viikon päästä alkaa fyssari ja saan kai tämän kidutuskantositeen pois. Maanantaina tuli leikkauskertomus, joka pisti itkemään. Sielä luki, että normaali treenaus sallitaan 18 viikkoa leikkauksesta. Tuo rustonkasvatus vaatii aikaa paljon enemmän kuin ennen leikkausta uskalsin pelätä. Toivon, että normaali treenaus tarkoittaa sitä, että silloin saa uida (joo, kiva pikku 8kk uintitauko), eikä sitä, että silloin vasta pääsee pyöräilemään ja juoksemaankin.

PS. Ylihuomenna mun piti kisata 100km:n luistelun SM-mitaleista, no enpä  kisaa.

Olkapääleikkaus tehty!

Se on sitten tehty. Keskiviikkona menin vielä aamulla töiin, koska en todellakaan halunnut odotella kotona paniikissa, sitä paitsi näin ehdin vielä hyvin dokumentoida aikaansaannokseni töissä, että muut voivat sitten jatkaa siitä, mihin pääsin. Puolenpäivän aikaan paniikki alkoi olla melkoinen kun lähdin kohti Kamppia, nukutus pelotti aikalailla. Jos olisin tiennyt, että laitetaan hengitysputki, olisin ollut varmaan ihan rikki ja itkusilmässä, kun nytkin fiilis oli mitä surkein.

Ilmottautumisen jälkeen ihkut sairaalavaatteet päälle ja pian sainkin jo tabuja, joista yksi vähän poisti paniikkiakin. Lääkäri moikkasi n. 15s ja merkkasi oikean käden, mutta itsehän olin jo varautunut tähän, että varmasti oikea käsi leikellään (erityisesti, kun jossain paperissa luki, että vasen käsi).

Just in case...

Lähtö leikkaussaliin tuli aika pian. Sinne sai kävellä itse ja sitten paniikki tuli taas. No, kaikki meni nopeasti, multa kysyttiin, mitä unia aion nähdä ja vastasin tietysti, että näen unia juoksemisesta. Sitten kaikki pimeni.

Sitten heräsin. Heräämössä. Olin aika sekaisin. Kurkkuun sattui pirusti (kun oli ollut se hengitysputki). Ensimmäisiä kysymyksiäni oli: "Saanko syödä tänään karkkia?" Mahtavaa Kipa! Asiat tärkeysjärjestykseen! Siinä sitten vietettiin aikaa. Kello oli 15.45. Pikkuhiljaa mut nostettiin istumaan, mutta se huippasi pahasti ja mentiin takaisin makuulle. Kipulääkettä annettiin ja se myös vaikutti. Pahoinvointilääkettäkin sain. Ja juomista ja syömistäkin, aamulla olin syönyt ennen klo 8, sen jälkeen ei saanut enää edes juoda. Sitten alettiin pikkuhiljaa odotella lääkäriä, joka leikkasi vielä muita. Kello oli jo kahdeksan ja sanottin, että lääkäri tulee ihan pian. Joo-o, pian on suhteellinen käsite. Viimeisessä leikkauksessa oli tullut jotain yllätyksiä ja menikin vähän pidempään. No, tässä välissä olin jo vaihtanut vaatteet ja voinut tosi pahoin (se niistä leivistä). Kurjinta oli siis kurkkukipu ja pahoinvointi, ei leikelty olkapää.

Vihdoin sitten lääkäri tuli, selitti  mitä oli tehty ja mitä löytyi. Ensinnäkin, repeämä korjattiin ankkurilla. Yleensä tarvitaan kuulemma 2, mulle riitti yks, kun se saatiin jotenkin hyvin kiinni tms. Toisekseen, lääkäri oli oikein etsimällä etsinyt jotain uimarin olkapäähän (rasitusvammaan) viittaavaa, mutta pienintäkään merkkiä siitä ei löytänyt. Tämä oli itselle tosi iso helpotus! En ole siis itse rasittanut olkaa liikaa tai tehnyt muutenkaan mitään väärin. Kolmanneksi ne huonot uutiset. Luusta oli irronnut palanen ja tästä kohtaa tietysti sitten oli rustokin risana. Siihen yritetään nyt saada  arpirusto kasvamaan. Luuta jotenkin rei'itettiin tms. Pitää kysellä kontrollissa 28.2 lisää. Tämä juttu voi pitkittää paranemisprosessia aika lailla. v-mäisintä tässä on se, että tuo on siis jo ollut näkyvissä vuosi sitten otetussa röntgenissä (kaatumisen jälkeen otetussa). Silloin oli vaan todettu, että vanha luunpala on sielä. Miten hitossa ne on päätellyt, että se on vanha luunpala? Jos mä meen lääkäriin ja valitan olkapäätä ja oon kaatunut, niin miten ne voi todeta, jonkun löydöksen olevan vanha? Se olkapää olis voitu korjata jo silloin! Ärsyttää! Aion todellakin antaa palautetta tästä.

No. Keskiviikkona olin kotona puoli 11. Takaisin tähän päivään. Elämä on melko hankalaa yksikätisenä. Olkaa särkee ja vasurilla kaiken tekeminen on hidasta ja raskasta (sorry siis typot). Kantositeen saa ottaa muutaman kerran päivässä pois, ja käden suoristaa vartalon viereen. Näin myös pitää tehdä. Siteen kanssa on myös nukuttava. Se on hankalaa. Kyynärpäästä alaspäin käsi puutui viime yönä tosi pahasti, tuntui kuin joku olisi nakuttanut kiukkusuonta. Positiivisesti pitää kuitenkin jaksaa ajatella, koko ajan se hetki lähenee kun saan taas juosta, uida ,pyöräillä, nukkua ilman kantosidettä, ripustaa pyykkiä, mennä töihin, pukea rintsikat nopeammin kuin viidessä minuutissa ja nukkua mahallani.

Toivottehan kaikki mulle  kunnollista arpirustoa?

Ennen.

Jälkeen. Punainen on vain sairaalan pesuaineen väriä, ei mitään vakavaa. Ennen leikkausta pestään aina tuollaisella värillisellä, että tietävät, mistä on pesty. Tässä on meneillään kantosidetauko.

Muutos

Ensi keskiviikkona tämä blogi muuttuu olkapääleikkauksesta toipumis/kuntoutumis/kärsimis blogiksi määrittelemättömäksi ajaksi. Tässä välissä olen

1. saanut kieltävän päätöksen vakuutusyhtiöstä, koska kustannusarvio oli liian korkea 
2. soittanut n->Inf puhelua 
3. käynyt toisella lääkärillä/lääkäriasemalla 
4. saanut uuden maksusitoumuspyynnön 
5. soittanut n->Inf puhelua 
6. saanut myöntävän päätöksen maksusitoumukselle 
7. varannut vihdoin leikkausajan 
8. aloittanut jännittämisen 
9. ollut helpottunut kun säätö ainakin hetkeksi on ohi