Tähän on tultu

Musta tulee vielä urheilija. Ihmisellä pitää olla unelmia ja mulla on taas sellainen. Kaikki unelmat eivät toteudu, mutta yrittää sitä voi aina. Ehkä musta tulee leuanvetäjä tai matkaluistelija, leuanvedossa on ainakin hyvä alku, viiden kuukauden tauon jälkeen meni kylmiltään viisi - olkapääjumppa näemmä kannattaa. Luistellutkin olen kai joskus.

Olkapääjumppaa on takana jo kohta kaksi vuotta ja noin 500 tuntia. Silti on ongelmia. Voin uida vähän, joten jos tilanne pysyy samana, ehkä voin osallistua sprinttimatkalle tai joissain kuvitelmissa jopa perusmatkalle. Toisaalta en tiedä, haluanko, kun en voi harjoitella oikeasti ja sprintin uintiinkin menisi joku 15min. Ei naurata.

Sääret ovat kunnossa ainakin suunnilleen. Niissä oli tibialis anterior jänteiden jännetuppien krooniset tulehdukset. Näkyivät jo vuoden takaisissa magneettikuvissa, jos osasi katsoa. Tällastahan ei ole kenelläkään ja jos on, niin kyllä se paranee nopeasti levolla - paitsi mulla. Eli lääkäristä se diagnoosi oli sitten vain kiinni! Ihan pikkasen pisti harmittamaan, että viime kesänä se henkilö, joka vakuutteli, että haluaa auttaa mua ihan miten vaan tän mun ongelman kanssa ei sitten voinut sitä yhtä tekstiviestiä kuitenkaan lähettää, kun lupasi kysyä tutultaan lääkäreitä asiaan liittyen, koska jos olisin päässyt lääkärille, joka tän olisi osannut diagnosoida, olisi se voinut merkitä melkein vuoden vähemmän kipuja (ja noin tonnin vähemmän fyssarimaksuja). No, on ihmisiä, jotka lupaavat tehdä asioita, mitä eivät aiokaan tehdä ja ihmisiä, jotka osaavat pitää lupauksensa.

Polvi alkoi kiukuttelemaan säärien jälkeen, vanha vaiva vähän uusilla oireilla. Katsotaan nyt mitä tästä tulee, mutta kyllä se jossain vaiheessa paranee. Juoksua kun olen testaillut kymmenisen minuuttia, niin ei satu, pyöräily onkin ongelmallisempaa :( Mutta kyllä tää tästä, vois mennä huonomminkin, sattuu vaan toiseen polveen.

Aktiivisena olen yrittänyt pitää itseni ja vaikka raajoista on täydessä toimintavalmiudessa maksimissaan puolet, niin kyllä olen pystynyt harrastamaan liikuntaa ihan kivasti tuollaisen 7 tuntia viikossa, vaikka kestävyysurheilu ei oikein onnistukaan. Tonnin potkut ovat muuten uusi lempitreenini (ja niiden aika on parantunut 40 minuutista 27.46 aikaan, mutta onhan tässä jo joku 200 kilsaa potkittukin :) ja salilla käyn myös monta kertaa viikossa. Historiallisesti ilmoittauduin myös jooga- ja venyttelykursseille, niissä on kaltaisellani ihmisellä haastetta ihan todella, henkisellä puolella siis kun tuppaavat olemaan kovin tylsiä. Viime viikolla ensi kertaa pariin vuoteen kroppa tuntui runnellulta viikon reenien jälkeen. Se  oli ihanaa!

Onhan tässä kaikenlaista tapahtunut, olkapää mm. leikattiin kolmannen kerran, matkasin ambulanssilla  talvipakkasissa pelkissä uikkareissa päivystykseen (vinkki kaikille, älä kaadu uimahallin rappusissa ja jos kaadutkin, älä tipu lantio edellä niiden reunaan, koska se voi tietää erittäin kivuliasta elämää muutamaksi kuukaudeksi), löysin kadonneen itseni jostain sieltä, minne se oli kadonnut tuossa muutaman vuoden aikana. Enää en itke ihmisen perään, joka ei sitä ansaitse ja elämäkin on kivempaa kun kukaan ei kerro, että minun ujouteni on hävettävä asia tai petä lupauksiaan lähes viikottain. Lisäksi mulla ei tarvitse olla huono omatunto siitä, että mun olkapää on rikki ja jalkoihin sattuu mikä on aika huikeaa!

Olen aika tyytyväinen elämääni, jos unohdan oikean olkapään ja polven. Onhan tässä näitä, suruja, mutta on myös iloja, mulla on maailman parhaat työkaverit, jotka rakentavat mulle pingiivitietokantoja, mulla on maailman parhaat ystävät, jotka ovat, mulla on toivoa ja kaksi ehjää raajaa ja se on aika paljon se, joillakin ei ole yhtään. Ja mulla on unelma.