Lyödään lyötyä

Eipä ole paljon kerrottavaa sitten viime kerran. Pikkuhiljaa alan tottumaan siihen ajatukseen, että triathlonkesää ei minulle taaskaan tule. Tällä kertaa voi käydä niin, että sitä ei tule ollenkaan, viime vuonna sentään jonkinlainen loppukesän kisaputki saatiin päälle, vaikkei harjoittelussa ollutkaan päätä eikä häntää. Olen kyllä tätä itsekin vähän aavistellut jo aiemmin, kun olkapää ei parantunut, vaikka sekä fyssari, että lääkäri olivat sitä mieltä, että kyllä se siitä ja kisaan kesällä. Itse asiassa lääkäri suostui otattamaan kuvatkin vain koska mulla oli vakuutus, koska mun kädessä ei voi olla mitään rikki.

Viikon aikana ajatukset ovat vaihdelleet epätoivosta katkeruuteen ja ketutuksesta taas epätoivoon. Katkeruutta luo se, että  lääkärin mukaan kun on melkein varmaa, että käsi meni rikki jo silloin edellisvuonna kun kaaduin pyörällä ja olkapää oli pitkään kipeä. Silloinkaan lääkäri ei otattanut magneettikuvia, vaikka ramppasin useamman kerran käden vuoksi ortopedilla. Jos kuvat olisi otettu, olisi vamma varmaankin jo leikattu ja kaikki (ehkä) hyvin. Mykoplasmaa parannellessa olisi ollut hyvää aikaa potea olkapäätä ja silloin työtilannekin oli vähemmän innostava kuin nyt, vaikka opiskelijat mukavia olivatkin.

Jotain iloa tuosta diagnoosista kuitenkin on ollut. Ensinnäkin jokin syy olkapääkivulle tavallaan on (vaikka siis mun olkapäänhän ei pitäisi olla noin "kivuton", vaan yleensä tällaiset olkapäät tuolla vammalla vain tippuvat paikaltaan, jos nyt oikein ymmärsin). Toisekseen, en uinut sitä rikki. Tätä mieltä olen ollut itse koko ajan, koska uidessa tuohon ei sattunut edes kisoissa, vaikka olkapää muuten silloin jo kipeä olikin. Mulle on aika joka taholta toitotettu, että kyllä se uinti on varmasti ollut tässä se yksi (ja suurin) syy (vaikka se kipu sitten alkoikin menemään heikompaan suuntaan kun lopetin uinnin), mutta eipä se ollutkaan. Laiha lohtu, mutta lohtu kuitenkin.

Vaikka siis olen jo aiemmin vähän niinkuin sopeutunut siihen ajatukseen, että triathlon olisi ensi kesältä melko mahdotonta, olin kuitenkin laskenut sen varaan, että voisin juosta ja pyöräillä kilpaa ihan kunnolla. Erityisesti ensi kesästä piti tulla juoksukesä. Eli sellainen kesä, mistä olen miettinyt, että se olisi kivaa, mutta jota en ole triathlonin kustannuksella halunnut kuitenkaan pitää. Tämä sopi minulle hyvin ja olin pikkuhiljaa totuttamassa jalkoja vähän isompiin viikottaisiin juoksumääriin (no, tavoite oli nostaa huippuviikoilla kilsat ihan jopa viiteenkymmeneen nykyisen 20-30 sijasta). Vaikka tämä oli mielestäni ihan kiva suunnitelma, niin mieltä kaihersi se, että viime tri-vuosi meni hukkaan mykon (tai jonkun muun) takia ja sitä edellinen luistelukisasta tulleen akillesjänteen bursan takia. Sitä edellisenä kesänä leikattiin polvi ja sitä ennen myös. Sitä ennen olikin jo vuosi 2008, jolloin vasta mietin triathlonin harrastamista ja harjoittelin uimista. Tuokin kesä meni akillesten kanssa taistellessa ja lupaava (?) ultimateura päättyi sinne. Sitä ennen taisi mennä ihan kivasti, pelasin ultimatea ja kesä oli kiva. No, eihän siitä ole kuin öö, kuusi vuotta.

No, juoksukesään palatakseni, niin tämänkin toiveen olkapää torppasi. Sen kipuilulle ei ole muuta selitystä kuin tuo viheliäinen vamma ja leikellä se pitää. Ajankohta on täysin auki, enhän edes tiedä, suostuuko vakuutusyhtiö sitä korvaamaan. Ensin siis odottelen tätä päätöstä. Myönteisen (toivottavasti) päätöksen jälkeen voidaan sitten operoida. Olkapään leikkely on siitä vähän inhottava juttu, että käsi on pitkään kantositeessä (kuusi viikkoa kai) ja olen ihan invalidi. Traineria saa kuitenkin kyllä polkea, mutta juosta saa 8-12 viikon kuluttua vasta (APUA!). Uida sitten ehkä joskus. Jepsu. Kivasti laskettuna tämä tarkoittaa, että parhaassakin tapauksessa (leikkely parin viikon sisään jne), saan alkaa juoksemaan vasta huhtikuun lopulla, ehkä vasta toukokuun lopulla. Voi itku! Muutenkin ei oikein innosta. Mätänen sisällä melkoisen kauan, koska varsinkin alussa jo pukeminen voi olla liian vaikeaa. Siis pukeminen siihen asti, että saisin ihan ulkokengätkin jalkaan (no, onneksi on niitä pikanauhoja, niin on jotain toivoa edes). Peruuntuvat treenireissut, no, siihen tottui jo viime keväänä, että niitä ei ole.

No, mikäs tässä oli se lyödään lyötyä osuus. Se, että huomenna piti lähteä Naantaliin kylpemään ja hömppähoitoihin, mutta projektini flunssanvastustus lakkasi tänään ja eipä tarvi mennä tuonnekaan piristysreissulle (no, on se siirretty ensi viikkoon, mutta saa nähdä, mitä ihmettä silloin käy). Sen reissun piti nimenomaan piristää tässä käsikurjuudessa, vaikka reissua varatessa en edes tiennyt, että olkapäässä on jotakin oikeasti rikki. Ihan tosi hei, eikö tämä koskaan lopu.