torstaina, elokuuta 27, 2009

Itku ja hammastenkiristys

Niin suljettiin urheilukenttä, niin havahduin todellisuuteen. Kentälle ei ole asiaa, koska naisten EM-jalkapalloilijat tarvitsevat myös Hervannan kenttää harjoitteluunsa. Ei se mitään, vaikkei ketään kentällä olekaan, portit pysyvät kiinni :( Tähän väliin huomautan, että tulossa on paatosta, sairaskertomusta, valitusta ja alakuloa. Aloitetaan kuitenkin positiivisilla asioilla: Flunssa ei ikinä onneksi tullut, vaikka olinkin viime viikolla vähän puolikipeä maanantai-illasta torstaihin asti.

Ja sitten niihin huonoihin uutisiin. Polvi ei ole parantunut, myönsin sen itselleni, vaikka en tähän mennessä ollut halunnut sitä uskoa. Mutta minkäs teet, jos pyöräilen töihin sen kilometrin niin tuttu tunne ulkosyrjään palaa. Saman totesin myös viime viikon perjantaina, kun kävin kokeilemassa, josko voisin juosta sen 3x15 min hyvin. En voinut en, sattui ja ketutti taas aika eksponentiaalisia määriä. Poljin silti lauantaina Erikselle, 53,5 kilometriä tuli, mutta eihän se polvi siitäkään tykännyt, tai ei se huonommaksi mennyt, mutta kun oli jo valmiiksi kipeä. Sunnuntaina takaisin polkiessani oli parempi. Silloin tulin vähän eri reittiä ja matkaa kilometri enemmän, tällöin polvi melko OK. Oletettavasti Silvialla ajaessa jokin liikerata on kovin erilainen kuin tolla perus-Crescentillä, koska silloin ei polvi mene oikeastaan kovin pahaksi edes noilla viidenkympin lenkeillä. Välttelen kylä tuota tavallisella pyörällä ajoa, mutta en mä nyt oikeasti voi kilpuria joka paikkaan ottaa, ei se ole kovin kätevä vaikkapa hame päällä. No, kuljen sitten bussilla, mikä sekin on minulle kovin kova paikka. Miksi menen moottorivoimalla, kun pääsisin lihasvoimallakin! No, mutta sunnuntaina sitten totesin, että ei, ei se tähystys mun polvea parantanut ja varasin lääkäriajan, kun seuraavalle päivälle sai. Aika hassua, keväällä jonotin tolle lääkärille yli kuukauden muistaakseni. No, lääkärikin oli aika ihmeissään, koska se Hoffan rasva olis voinut aiheuttaa juurikin noi mun ongelmat. Kokeiltiin sitten kortisonia, kun alkaa nuo keinot olemaan vähän vähissä. Koska mitään ei ole rikki, on tuon pakko olla jotain jänteistä/lihaksista aiheutuvaa. Harmi, että kukaan ei tiedä, että mitä. Ei ole perus ITB, kai. Tai sitä nyt yritetään kortisonilla selvittää (kun jos se nyt sitten kuitenkin olisi se ITB, vaikkei se siltä vaikuta). Tähän mennessä ei ole auttanut. Pistoskohta on kipeä kuin mikä. No, toivotaan, että vaikuttaa, vaikka olen skeptinen. Tällä hetkellä en tosin osaa sanoa, että onko tuo kipu, joka polvessa on siitä piikistä aiheutuvaa vai se vanha vaiva. Toivon ensimmäistä, pelkään jälkimmäistä. Muuta en tiedä kuin että kipu on pahempi kuin ennen...

No, lääkäri sanoi, että voin kyllä tehdä kaikkea, kivun rajoissa, joten vähän olen himmaillut, eli tehnyt pääasiassa vain yhden treenin päivässä. Maanantaina kävin salilla (tein kyllä aika varovasti jalkoja, ainoastaan vähän jalkaprässiä ja sitäkin pienillä painoilla). Leukaohjelman kolmosviikon vika päivä ei todellakaan mennyt. Aika kaukana siitä. Tiistai-aamuna kuudeksi hallille ja uimaan. Luonnollisesti kyynärpää tuli kipeäksi. Ehdin uimaan ennen tota 1,3km, tekniikkaa suureksi osaksi. Iltapäivällä piti mennä tekeen juoksutekniikkaa kevyesti sinne kentälle, mutta eihän sinne siis päässyt. No, Ahvenisjärven tekonurmi sai sitten kelvata. Illalla vielä hieroja, polven ulkosyrjää toki varottiin. Olin varannut kokovartalohieronnan ja jestas kuinka paljon se ensimmäinen niskahartiahieronta sattuikaan, samaa luokkaa kuin ne ekat jalkojen hieronnat joskus. Keskiviikkona taas sitten salille, olin aivan jumissa ja mistään ei tullut mitään. Jalkoja en tehnyt ollenkaan, leukoja ei päässyt mihinkään ja muutenkin oli suurta tuskaa.

Tänään sitten oli vuorossa taas uinti. Aamulla piti mennä pyöräilemään, mutta kun tuo polvi on niin arka, niin lykkäsin sitä nyt ainakin huomiselle. Katsotaan sitten. Joo, mutta uin 2000, vaikka kyynärpäähän alkoi taas sattua vaikka kuinka aikaisessa vaiheessa. Ei oikein jaksa enää välittää. Tällä hetkellä kun fiilikset on vähän sellaiset, etten usko, että polvi paranee koskaan, joten miksi mulla pitäisi olla terve kyynärpääkään, ei se uinti nyt niin kivaa ole, että sitä haluaisin yksinään harrastaa. Sitä paitsi siitä uinnista ei edes tule mitään. Olen vaan niin huono. Ja vaikka pyöräily onkin kivaa, niin ei se juoksua voita. Ja talvella loskassa mateleminen pyörällä ei ole kivaa, juokseminen taas on aina kivaa. Ja polvelle on tehty jo kaikki, mutta mikään ei ole auttanut. Hieno homma, pyöräilin töihin, ja siinä meni loppuelämän urheilut. Haluan, että olen väärässä, mutta eipä tämä nyt siltä näytä. Tuntuu vaan niin pirun epäreilulta, että mikään ei auta. Haloo, olen venytellytkin jo vaikka kuinka kauan käytännössä joka päivä vähintään 45 minsaa, olen kuntouttanut ja käynyt salilla vaikka kuinka en tykkää siitä ja tehnyt ihan kaiken. Ja pitänyt polvessa kylmää polvessa satoja tunteja tänä vuonna. Ei auta ei. Motivaatio alkaa olemaan täysin nollassa. Miksi piinaan itseäni heräämällä kuudelta aamulla treenaamaan, kun polvi ei ikinä parane niin, että voisin vielä ihan oikeasti juosta? Olen yrittänyt miettiä, että mitä voisin vielä tehdä ja mitä voisin jättää tekemättä, mutta en ole keksinyt. En usko, että ongelmat ainakaan tällä kertaa johtuvat liiasta innokkuudestani, olen mielestäni yrittänyt treenaillakin niin, että samalle lajille ei tule pahemmin peräkkäisiä päiviä(erityiseti juoksu) ja muutenkin miettiä myös palautumista jne. sijoittamalla ohjelmaan säännöllisesti ihan puhtaita lepopäiviä jne. Ja eipä se polvi ollut oikeastaan parempi silloinkaan kun en mitään tehnyt vaan olin vaan liikuntakiellossa, hetihän siihen alkoi taas sattua kun vaan näinkin sen Crescentin.

Näin riemukkaissa mielialoissa päätän kahdenkymmenenseitsemännen ikävuoteni. Ja loppuun haluan huomauttaa, että en halua kommentteja, joissa todetaan, että kyllä se polvi siitä paranee. Ei se parane. Ja en halua kommentteja, joissa todetaan, että älä välitä, onhan muut asiat ihan hyvin. Niinhän ne kai on, mutta jos elämän tärkein asia uhkaa loppua, niin ei ne muut asiat paljon lohduta. Ja erityisesti en halua kommentteja, että urheilun/liikunnan ei pitäisi olla elämän tärkein asia. Koska mulle se tällä hetkellä on ja se myös saa olla, se on ihan mun henkilökohtainen juttu. Se on se ainoa asia tällä hetkellä, jonka vuoksi vapaaehtoisesti voin herätä aamuisin kuudelta ja lähteä ulos sateeseen. Eihän se aina ole ollu se tärkein asia, eikä toivottavasti tule aina olemaaankaan, mutta nyt se on. Piste.

3 kommenttia:

perttu kirjoitti...

No nyt ei kukaan uskalla kommentoida mitään.. :( Mutta onhan se urheileminen vaan parasta ja tiedän ettei mikään oo raskaampaa kuin se ettei pysty tekemään jotain mistä olisi aidosti innostunut. Ehdotan että purat nyt pahimmat paineet Crescentiin ja laitat sen ruotsalaisen ajokelvottomaan kuntoon niin se ei ainakaan pääse pahentamaan tilannetta.

Fjurious kirjoitti...

Kuulehan armaani... Periksi et anna, perkele! Katsotaan nyt, josko se kortisoni sittenkin tepsii tai sitten vaan potkit sen lääkärin jatkamaan niitä tutkimuksia. Se on sen työ ja luulisi sitäkin kiinnostavan vaihteeksi tuollainen epätyypillinen tapaus, ei voi ainakaan rutiinitiedolla hoitaa.
Vaikutat kovin synkältä. Ihan piruuttanikin esitän siis seuraavan kannanoton: Vanhuus ei tule yksin (varsinkin kun kaikesta huolimata kroppa vanhenee vaikka joka vuosi täyttääkin 21.)! Veteraanikisoissa pärjäät sun kuntopohjalla ja yhdellä polvella ja yhdellä kädellä ihan mainiosti vaikka seitsenottelussa. Ja Crescentin kohtalosta kannatan edellistä kirjoittajaa, jospa se sittenkin on kaiken pahan ja virheasentojen alku ja juuri.
Kiskos nyt itses sieltä murheen alhosta ja suuntaa puntille! Tai muuten mä tuun ja sanon mur mur. "Parempi se on huonokin kunto kuin ei kuntoa ollenkaan!"

Kipa kirjoitti...

Kiitos oikeanlaisista kommenteista ;). Pahoittelen kovasti kommenttien sävyn rajoittamista, mutta kun en nyt vaan oikeasti jaksa niitä "Kyllä se siitä." ja "Sehän on vaan urheilua."- kommentteja. Miten niin VAIN urheilua?

Crescent on hyvää vauhtia siirtymässä historiaan. En kuitenkaan sitä kovasti pahoinpitele, onhan sillä kuitenkin pidetty kuntoa yllä nilkannyrjähdysten ajan ja poljettu pari Pirkkaakin. Vielä kuukauden sen pitää olla kyllä varapyöränä, mutta odotan jo innolla sitä uutta, hienoa, kaunista ja tosi kallista CC-pyörää, joka siirtyy omistukseeni toivottavasti heti lokakuun alussa.
Ja Fjurious armaani, jotkut meistä on vanhoja, minä en!