Taas mennään

Vajaan parin viikon päästä joudun taas tuskailemaan kauhistuttavan nukutuksen kanssa, kun  olkapää leikellään uusiksi. Myös varmaankin jalat leikataan, mutta odotan vielä ihmettä ja tuon voi perua vielä leikkauspäivänä! (Joo, tosi uskottavaa, että kun jalat ei oo parantunet puolessa vuodessa, niin nyt kahden viikon aikan tapahtuisi jotain, jatkan silti toki jumppaa edelleen).

Olkapää on siis käytännössä pakko leikata, tällä hetkellä sillä on siis ihan haittaluokitus, numerona kolme, mikä vastaa samaa luokkaa kuin että paremmasta kädestä puuttuisi kaksi sormea sormista numero 3-5. Siitä voi sitten miettiä, onko mun olkapää priimassa kunnossa. No, toivottavasti kakkosleikkaus auttaa. Edelleen hieman mietityttää tuo, kun mulla on kolme mielipidettä, mikä siinä olkapäässä on vikana (rustovaurio/arpikudos/liika kiristys), mutta kun toiset lääkärit vastaa soittopyyntöihin ja toiset ei, niin lopulta leikkaavan lääkärin valinta oli aika helppo. Toivottavasti nyt natsaisi.

Jalkojen suhteen olen hieman miettiväinen, että auttaako leikkauskaan, kun syy ei ole oikein selvillä, mutta tässä vaiheessa vaihtoehdot on aika minimissä. En voi jatkaa vain odottelua, usean kuukauden päivittäinen jumppaus ei ole tuottanut tulosta, kokenut hieroja sanoi, että "enpä oo tällasta ennen nähnytkään" ja kun tässä välissä on myös selvitetty, että mulla ei ole mitään vikaa laskimoissa, eikä edes borrelioosia, (sinänsä on tietty ihan kiva tietää aina jonkun tutkimuksen jälkeen, että kaikkien testien mukaan mun terveys on ihan priima, mitä nyt vaan sattuu joka päivä) niin pakko tääkin keino on katsoa, kun tuosta nyt ei kuitenkaan ole haittaakaan (tietty toki leikkaushaavat tulee jne, muttei mua sellaset haittaa.

Muuten jatkan meininkejä niinkuin ennenkin, kerran viikossa käyn pilateksessa, 2-3 kertaa salilla, päivittäin jumppaan jalkoja, pari kertaa viikossa olkapäätä  ja uimahallissa käyn 3 kertaa viikossa. Saan uida 200m(!!) kerralla joten huima viikon uintimäärä on 600m! Sen lisäksi teen jonkinverran potkuja, mutta motivaatio niihin on aikalailla heikentynyt viime keväästä niin, että vietän altaassa yleensä tollasen 15-30min. No, tästä huolimatta, mun potkuvauhti on parantunut ihan huimasti. Syynä tähän lienee lisääntynyt nilkan liike. Jokapäiväinen jalkajumppa nimittäin sisältää nilkan liikkuvuuden lisäämistä ja tämän seurauksena peruspotkuvauhti on "jo" 3min/100m rennosti potkutellen. Vaikka viime keväänä ja syksynä potkin yhteensä jonkun 30-40km (aika sairasta, en tajua, millä motivaatiolla ton tein), niin silloin vauhti oli parhaimmillaankin vaan jotain 3.30 ja toi 3min vauhti tarkoitti jäätävää hapotusta. No, mulle on kyllä ennenkin valitettu, että mun potkuissa ei oo mitään muuta vikaa kuin se, että nilkka on jäykkä, että ehkä siinä sitten oli perää. Ja siis mun nilkka alkaa tässä vaiheessa oleen siis mallia jäykkä (eli ei vetreä ollenkaan), ennen se oli ekstrajäykkä, en voinut esim. istua polvi-istunnassa ollenkaan nilkkojeni takia. Fysioterapiassa siis nilkoissa todettiin ihan liikerajoitus, mikä on nyt saatu pois. Harmi, että jalat ei oo silti parantuneet.

No, mä jatkan täällä omaa puuhasteluani ja palaan sitten varmaan seuraavan kerran yhtä kamalaa nukutuskokemusta rikkaampana. Ikävä kyllä olkapäätä ei voi leikata puudutuksessa, ihan erikseen tätä kysyin kun en yhtään haluaisi nukutusta, vaan kivan spinaalipuudutuksen.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä,...

Asiahan on nyt niin, että mun on pakko päästä ensi kesänä kisaamaan edes jotain pientä, mulla on meinaan niin hieno uusi kisa-asu. Koska mulla ei ole mitään suuria tunnesiteitä mihinkään tri-seuraan, mutta tykkään sitäkin enemmän pingviineistä (ehkä siksi mulla on uimaseuraani tunnesiteitä :), niin en ole viitsinyt esim. Heltrin asua hankkia, triathlonin säännöissä kun ei velvoiteta käyttämään seura-asua (toisin kuin pyöräilyn). Bongasin sitten netistä aivan mahdottoman hienon kaupan ja olin mennyttä. Koska jenkeistä tilaaminen ei ole kaikista halvinta tullien vuoksi, sain kuulla saavani jotain pyöräilysälää synttärilahjaksi ja niin jo joskus heinäkuussa postiluukusta tupsahti aivan mahtavan hieno uusi kisa-asu ja salaisuuksia, jotka sitten muutama sitten viikko syntäreinä "yllättäen" paljastuivat irtohihoiksi ja pyöräilypaidaksi. Tällasia ei ookaan muilla!

Kisa-asu (toppi + pöksyt) edestä...

...ja takaa.

Pyöräilypaita ja hihat edestä...

...ja takaa.

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Tai no, sain jalkojen kivun vuoksi lähetteen neuropolille, mutta lähete palautettiin ja en pääse sinne :( ja olkapään uusintaleikkaus on n. 99% varma, ajankohta ja muutama muukin juttu hieman vielä mietityttää, mutta eiköhän tässä aleta taas piakkoin laittamaan maksusitoumushakemusta sisään. Uusi leikkaus on onneksi paljon helpompi kuin vanha toipumisajaltaan (eli jos kaikki menee hyvin, niin jo seuraavana päivänä pitäisi alkaa kättä liikuttelemaan). Jalat sen sijaan ei osoita minkäänlaisia paranemisen merkkejä :( Myös selkä alkaa olemaan aika mäsänä, mutta löysin sentään onneksi kohtuuhintaisen viikottaisen pilatesryhmän, josta toivottavasti on ainakin vähän iloa tähän. Muuten jatkan samaan vanhaan  malliin, pari kertaa viikossa salia, yksi pilates ja julmetun paljon jumppaa. Niin ja oonhan mä uinutkin, kolmena päivänä 200m, kyllä voin siis periaatteessa uida, mutta olkapää ei oikein tykkää, eli senkin puolesta voi todeta, että ei se käsi normaali oo. Mutta siis ei pyöräilyä, ei juoksua, ei kävelyä.

Nyt takasin aikasarjojen ja koodien pariin (etäpäivänä on helppo aina välillä pitää näitä aivojen lepuutustaukoja)!

PS. Juu, en ole tässä nyt naimisiin menossa, vaikka joku voisi otsikosta niin kuvitellakin :)

Lohdutuskaveri

Välillä naurattaakin, kun on tällainen superhaamu kainalossa! Tälle ei Pac-Man voi mitään!

Maanantaina oli taas fyssari-/lääkäripäivä. Fyssarilla ei kauheasti edetty, en osaa mennä oikein kyykkyyn yhdellä jalalla jne. (Mietin oikeasti, että miten näine kaikkine vajavaisuuksineni olen ikinä pystynyt harrastamaan mitään liikuntaa, kisaamaan ja jopa olemaan välillä ihan kohtuuhyväkin?) Eli otettiin jotain lantionhallintaharjoituksia mukaan, tällä hetkellä mulla menee siis päivässä kaikkiin jumppiin yhteensä tuollainen 1,5h. Huh-huh. Lääkärissä keskusteltiin hetki, todettiin, että käsi ei ole hyvä, mutta että vielä ei leikata uudestaan (lääkäri tässä vaiheessa suostuisi jo leikkaamaan uudestaan, koska puoli vuotta on mennyt). En kuitenkaan halua sitä nyt, haluan ensin saada jotain selvyyttä jalkoihin, koska jos ne eivät ala paranemaan, ja nekin pitää puukottaa, niin sitten kaiken voi tehdä kerralla (kysyin tästä ja se on mahdollista). Että nyt vaan jumppaa, jumppaa ja vielä enemmän jumppaa. Lokakuun loppupuolella ollaan viisaampia ja toivottavasti terveempiä ja ei tarvitse leikellä mitään. Sitä ennen jumppaa, joka ikinen päivä... 

Tilannekatsaus

Mun painajainen ei näytä loppumisen merkkejä. Ei ole tehnyt paljon mieli bloggailla, ja tuskin päivitystahti tulee tätä menoa kovin tiheä olemaan.

Kohta on siis mennyt 10kk niin, että muhun on sattunut käytännössä joka päivä. Olkapää on kamala. Mä en tee sillä enää mitään. En todellakaan ui (ei tulis mieleenkään), mutta lopetin myös työmatkapyöräilyn. Käsi ei kestä (ja jalat ei kestä myöskään sitä). Käden kanssa teen enää kevyitä venytyksiä ja kevyellä kuminauhalla jumppaa muutamalla toistolla. Lääkärissä kävin pari viikkoa sitten (eli silloin olin jo lepuuttanut kättä 2,5 viikkoa poislukien työmatkapyöräily), mutta käskettiin syömään vielä neljä viikkoa lisää kipulääkkeitä ja lepuuttamaan. Lepuutuksen aikana käsi ei ole oikein kyllä mennyt parempaan suuntaan, joten eilinen soitto lääkärille poiki maanantaille lääkärikäynnin. Puoli vuotta leikkauksesta on kulunut ja tilanne on siis se, että käsi ei ole parempi kuin ennen leikkausta. Ei riitä, että olkapää on kipeänä, mutta myös rintalihas ja lapa ovat kipeät. Ärsyttää ihan todella. Olen tehnyt jokaisen jumpan ja liikkuvuusharjoitteen (pois lukien kaksi päivää puolen vuoden aikana) tasan ohjeiden mukaan. En ole tehnyt mitään, mikä olisi kiellettyä ja uusia juttuja aloittaessani olen aina kysynyt, että voiko tehdä. Uintiakin lisäsin sen 100-200m kerralla ja paria ekan kerran 200-500 räpistelyjä lukuunottamatta se ei tuntunut mitenkään epämukavalta. No, jotain oon kai sitten tehnyt taas väärin, kun kerran sattuu näin paljon. Ei tule mulle uintikisoja lokakuussa, oliskin ollut vähän liian hyvää, jos olisin päässyt kisaamaan.

Jalat... No. Jumppaan niitä joka päivä ja yritän opetella jotain uusia toimintamalleja lihaksille. Fyssarin mukaan tähän menee tommoinen 3kk (sitten voi alkaa klipu hellittämään) ja sitten vielä toiset 3kk että oikeastaan voi harjoitella kunnolla. Ok. Ihan kiva joo. Mä olen aika skeptinen, että jalat tulee kuntoon tolla, mutta jumpataan nyt, vaikka motivaatio on absoluuttisen nollapisteen alapuolella. Jumppa on kuitenkin mun ainoa toivo. Jalkoihin voisi tehdä myös faskialeikkauksen, mutta kun kukaan ei tiedä, että johtuuko tää kireistä faskioista (olis ehkä vähän outoa, että jos johtuis, niin ei levolla parane), niin sen toimivuudesta ei ole oikein takuita. No, jos ei jaloissa ala kuukausien kuluessa tapahtumaan mitään edistystä (että vaikka joka päivä ei sattuis), niin kai tota on sitten pakko kokeilla. Tällä hetkellä olen myös syönyt viikon jotain lääkettä, joka voi auttaa hermokipuun tms. Viikon kohdalla tuon pitäisi alkaa tehoamaan, mutta ei ole auttanut. Itse asiassa nyt, kun tasan vain ja ainoastaan käynyt 2x viikko salilla, ja muuten levännyt, ovat jalat olleet kipeät nyt kolme päivää oikeastaan koko ajan, mitä ne ei ole kyllä olleet pitkään aikaan :(

En tiedä, urheilenko enää koskaan oikeasti tai edes kuntoilenko. En tiedä edes, onko mulla enää yhtään päivää, kun muhun ei satu. En tiedä, voinko enää koskaan nukkua oikealla kyljelläni, kantaa painavaa kauppakassia tai mennä taidenäyttelyyn kuljeskelemaan pariksi tunniksi ilman, että jalat sanoo sopimuksen irti. Se on vähän rankempaa kuin se, että joku kisa menee pieleen, tulee kolme flunssaa kolmessa kuukaudessa, kausi menee pilalle, jonkun peesaaminen ärsyttää (mikä kyllä ärsyttää mua ihan ylettömästi vaikka en itse kisaisikaan, koska se on VÄÄRIN) tai eksyn kisareitiltä. Pahinta kai on, etten voi oikein itse tehdä mitään asialle. Toki itsesäälissä rypeminen ei asiaa auta, mutta positiivisella asenteella ja motivaatiolla kuntouttaa ei ole ollut mitään tehoa tähän tilanteeseen ja joo, ei ole enää positiivista asennetta, mitä vielä käsileikkauksen jälkeen oli ja motivaatiokin laahaa pohjamudissa, vaikka jumpat joka päivä kiltisti teenkin.

Toivottavasti te muut jaksatte iloita suorituksistanne, vaikka asiat menisivätkin pieleen. Ei se ole niin vakavaa, vaikka ennätys ei paranisi, tärkeintähän liikunnassa ja kisoissa on kuitenkin se hyvä fiilis. Tsemppiä loppusyksyn koitoksiin kaikille, mä taidan mennä tekemään jalkajumppaa...

PS. Mäkin iloitsen kyllä siitä, että voin käydä sentään sielä salilla. Sekä etu- että takakyykyssä olen jo lähellä mun parhaita painoja ja siitä kun aloin jalkaprässiä leikkauksen jälkeen tekemään, olenkin nyt vaatimattomasti 3,2-kertaistanut painot, joilla sitä teen :)

Pelkkää valitusta

Kaikki muut on menossa Joroisille ja mä haaveilen, että voisin käydä kaupassa niin, ettei jalkoihin satu. Muiden blogit täyttyy kisojen odotuksesta, mun päivät täyttyvät seuraavan fyssarin/lääkäriajan odotuksesta. Tämä lopputeksti sisältää siis pelkkää valitusta, joten jää omalle vastuulle päättää, että lukeeko. Toisaalta, lukemalla voi ehkä hakea jotakin perspektiiviä siihen, jos itsestä oma kunto tuntuu huonolta tai on tapahtunut jotain epäreilua kevään aikana harjoittelua häiriten - vois mennä huonomminkin, jos ei pääse edes kisaamaan tai edes harjoittelemaan!

Viime viikolla kävin fysioterapeutilla, jonne olin siis jonottanut sen 1,5kk. Hänen mielestään jalkaongelmani johtuvat selvästi siitä, että ensinnäkin mun nilkka on jotenkin lukossa (pitää manipuloida auki ensin) ja mun säären etuosan lihakset on koko ajan jännittyneet, kun ne yrittää kontrolloida jalan liikettä (osin johtuen siitä, että nilkka on lukossa, ja tällöin jalkaterän lihakset eivät tee sitä, mitä pitäisi, jolloin sitten nuo säären lihakset tulevat paikkaamaan tilannetta). Ehkä se on sitten näin, toivon, että se on näin, koska tällöin asian voi korjata ensin avaamalla nilkat  ja sitten harjoittamalla lihakset toimimaan oikein. Tällä fyssarilla ei ollut aikoja kuin joskus, joten menen hänen kollegalleen ensi viikolla keskiviikkona nilkkojen avaukseen ekan kerran.  Viime viikolla ei avattu nilkkoja, kun pitää kuulemma tehdä kerran viikossa. Hieman epäilen itse vielä tätä teoriaa, mutta oikeastaan en enää oikein jaksa uskoa ongelman paranemiseen :( Ja tää on oikeastaan mun ainoa toivo! Toisaalta olisi ihan loogista, että oon kehittänyt virheelliset jalkojen liikkeet kun käsi oli kantositeessä. Se myös selittäisi, miksi jalat ei parane levollakaan, koska tuo virhe on siis läsnä silloinkin kun seison. Laskimoteorian vuoksi olen myös pitänyt niitä kompressiosukkia, mutta eivät ole kyllä mun mielestä auttaneet.

Olkapää on äitynyt pahaksi. Uimista en voi harkitakaan, en uskalla mennä tänään salille ja aion nyt kerettiläisesti jättää myös olkapääjumpan tekemättä lukuunottamatta niitä liikkeitä, jotka voin tehdä hartiatason alapuolella (eli siis ulkokierron liikkuvuusharjoitteen). Pelkään pahasti, että hauiksen jänne on tulehtunut. Tai voi se olla muutakin, mutta tämä kotinettitohtori on päätellyt näin... Olkapää on tosi kipeä. Kävin eilen uimassa aika pitkästi ja se oli selvästi tosi iso virhe, vielä isompi virhe oli tehdä vielä illalla olkapääjumppa. Käsi on ollut tämän aamun nimittäin vielä kipeämpi kuin eilen ja se on huono juttu. Epäilen, että kädessä oleva arpikudos jotenkin liittyy tähän ja se, että mun käden liikkuvuus ei ole vielä 100% (no, ehkä 90% jo kuitenkin) ja myöskin liikeradat eivät mene ihan puhtaasti niin, että lapa tukisi liikkeitä täysin oikein. Tämä varmasti sitten on hermostuttanut tuon hauiksen jänteen, kun mullahan tuo hauis on kiristänyt oikeastaan koko ajan leikkauksen jälkeen. Jos nyt jotain positiivista pitää keksiä tästä, niin kipu on eri paikassa kuin ennen leikkausta, joten nähtävästi ainakin se asia korjaantui, mitä leikkauksessa korjattiin. Toisaalta se, että leikkauksesta on mennyt jo 22 viikkoa ja olka on tässä kunnossa, ei ole mun mielestä alkuunkaan hyvä asia. Mun käden piti olla täydessä toimintakunnossa 18 viikkoa leikkauksen jälkeen ja siitäkin on mennyt siis jo kuukausi :( Menen ensi viikolla fyssarille. Koska vakuutuksen kattama fysioterapia päättyi, ja koska en ollut yhtään tyytyväinen tuohon fyssariin, menen nyt käymään toisella - sillä missä kävin ennen leikkaustakin. Koska vakuutusyhtiön kanssa oli hankaluuksia, en siis käynyt hänellä leikkauksen jälkeen, mutta menen nyt katsomaan, jos hänellä olisi vähän enemmän annettavaa tähän ongelmaan.

Välillä (usein) on siis vähän (todella) vaikea uskoa kuntoutumiseen ja siihen, että meitsi joskus Jortsussa tai yhtään missään enää kisaisi. Käden takia usko Vantaan uintikisoihin syksyllä on just nyt nolla. Käden kanssa on nyt taisteltu se 9kk ja jalkojen kanssa 3,5kk, ja kun toivoa paremmasta ei just nyt ole (no, onhan ne fyssarit), niin mieli vetää aika matalaksi. Asiaa ei auta kauheasti se, että vietän tässä mun kesälomaa (eli mulla on kaksi vapaapäivää) ja vietän sitä ihan yksin kotona möllöttäen, kuten olen viettänyt viimeiset puolitoista viikkoa yksistäni täällä toki töissä ihmisiä nähden. Illalla sentään lähden kohti Tamperetta ja Eräjärveä. Olin ajatellut, että tänä viikonloppuna (ja viime viikonloppuna, kun oli myös perjantai vapaata) olisi ollut jotain hauskaa kesätekemistä, mutta ei se nyt niin mennyt. Aina ei voi voittaa ja kaikkea ei voi saada, mutta jos edes jotain? No, tulevan olympiavoittajan kanssa ollaan sentään käyty katsomassa leijonia (2 sekuntia jaksettiin) ja apinoita, joten ei kesä ihan hukkaan ole mennyt. Niin, ja olen ainakin ehtinyt lukemaan kirjoja.

Silloin kun ei ole ihan epätoivoinen olo, yritän tsempata itseäni, että mieluummin kaikki jutut nyt kerralla kuin sitten ensi vuonna jotain taas. Jos tuo olkapääkin asettuisi, niin kyllä mä Vantaalla voisin uida ja jos jalat paranisi, niin ehkä joku juoksuharkkakisa tänä vuonna onnistuisi ja ensi vuonna sitten taas triathlonia.

Kaikesta omasta kurjuudesta huolimatta toivon (jos joku tätä valituskirjoitusta jaksoi loppuun asti lukea), että muilla olisi hyvä Jortsun kisa ja muutkin kisat, vaikka kisaraporttien lukeminen tekeekin tosi kipeää. Kyllä se aurinko vielä joskus tänne munkin risukasaan paistaa varmasti - toivottavasti se joskus tulee ennemmin kuin myöhemmin.

PS. Silvia lähtee tänään siis siskolleni testattavaksi. Silvia on protestoinut tätä melkoisesti ja viimeiseen asti yritti hangoitella vastaan, tällä kertaa siten, että jumitti polkimet kiinni itseensä täysin. No, raaka väkivalta muilta tahoilta tuotti tulosta ja Silvia joutui nöyrtymään.

Jäähyväislenkki

Muutama postaus sitten kerroin, etten raaskisi luopua Silviasta ja ajattelin pitää sen. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet ja koska työmatkastani suuri osa on muuttunut tietyömaaksi (eli maantiepyöräkelvottomaksi) ja koska muutkin voivat ajaa trainerilla kuitupyörällä, niin kai minäkin ja erityisesti koska fysioterapia maksaa maltaita, koska joudun näillä näkymin käymään siellä vielä monen monituista kertaa (pirun jalat!!!) ja upottamaan sinne muutamankin tuhatlappusen ja koska en ole voittanut lotossa, niin on tullut aika luopua Silviasta, vaikka se surettaakin. Onhan se vaan pyörä, mutta...

Tänään lähdin sitten luultavasti viimeiselle lenkille mun ekalla kilpapyörällä, vaikkei jalat kestäkään, niin pakko oli mennä vielä kerran. Lenkin aikana muistelin mun ja Silvian taivalta alusta lähtien, sitä kuinka ihmeelliseltä ja itsestään liikkuvalta maantiepyörä tuntui yli 20kg painavan, jalkajarrullisen, 7-vaihteisen Crescentin jälkeen. Sitä tunnetta en varmaan koskaan unohda, kun Silvialla ekan kerran testilenkin ajoin ja niin suurta eroa en enää tule ajamisen helppoudessa koskaan kokemaan, vaikka saisin maailman parhaan ja nopeimman pyörän alleni. Ekat lenkit Silvialla oli melkoista opettelua. En ollut ajanut pelkillä käsijarruilla kai koskaan, vaihteita oli yhtäkkiä 30 ja niiden vaihtaminen oli haastavaa ja en meinannut millään saada lukkopolkimia kiinni. Niiden avaaminen olikin sitten ihan helppoa, mutta lukot olivat kai vähän tiukalla aluksi, koska niiden kiinni saamiseen saattoi mennä viisikin (!) kilometriä. Ihan ekat lenkit ajelin ihan lenkkareilla, olihan mulla kombi-polkimet, mutta en kyllä kokenut lukkopolkimiin siirtymistä mitenkään hankalaksi, jos unohdetaan se lukkojen kiinnitys. Pitkään ajelin myös ihan vain pelishortseilla ja jollain perus t-paidalla. Aluksi ajelin reenimatkat Herwoodista Santikseen, mistä matkaa kertyi kai suuntaansa n. 13km. Joskus kiersin Pyhäjärven ja ajelin välillä kolmen tunnin lenkkejä, jotka olivat jo tosi pitkiä. Pelishorsit vaihtuivat pikkuhiljaa Prismasta ostettuihin, halvimpiin vaippahousuihin (jotka näin jälkikäteen ajatellen olivat aivan kamalat, mutta ajoivat silloin ihan asiansa), ja kaivoin jostain aikoinaan Pirkan soutuun ostetut sormettomat ajohanskatkin esiin. Paidan helmat lepattaen poljin sitten Hervannan mäkiä alas, kunnes investoin ihan oikeaan pyöräilypaitaan. Nopeusmittaria mulla ei ollut muistaakseni tässä vaiheessa ja sykemittaria en myöskään käyttänyt.

Vikan lenkin kääntöpaikka, jossain Röyläntiellä. Jalkojen takia lenkki oli rajattava tuntiin, vaikka mieli olisi tehnyt fiilistellä oikein kunnon pitkä lenkkikin.

Seuraavana vuonna taisin sitten jo tsempata vähän enemmän pyöräilyn suhteen, triathloninkin siinti jo mielessä, vaikka polvileikkaus osallistumisen torpedoikin. Investoin kuitenkin pikkuhiljaa uusiin ajohanskoihin, pöksyihin, mittariin jne. ja Silvia sai tulla mukaan yhä pidemmille lenkeille, vaikkei mistään hurjista kilometrimääristä puhuttukaan, kun vauhdit mulla oli (ja on) mitä oli. Tanskassa asumisen aikana Silvia asusteli vanhempieni luona, mistä sen vuoden 2010 vappuna hain. Tänä vuonna Silviasta tuli vihdoin kilpapyörä, kun pääsin osallistumaan kerran Noksun harkkakisaan ja Kiskossa tein sitten ihan oikean triathlondebyyttini, ilman mitään lepotankoja, triathlonasuja tai geelejä, maastopolkimilla paineltiin Silvian kanssa menemään heti hienosti nelossijalle! Satasen kerhoonkin pääsin vihdoin yhdellä ikimuistoisimmista lenkeistäni, jälkeenpäin naurattaa, silloin ei todellakaan.  Seuraavana vuonna Silvia siivittikin mut vain ja ainoastaan podiumille (olin sentään päivittänyt maantiepolkimiin,  clip-oneihin ja kypäräkin oli joku muu kuin prismasta ostettu kahdenkympin rumuus, eli ihan vissiin viiskymppiä maksanut Casco!) ja viime vuoden ainoa startti Silvialla toi sitten ihan SM-kultaakin duathlonissa. Tänä vuonna olen lähinnä urheillut Silvian kanssa trainerilla olkapään parantelua odottaessa ja muutenhan en jalkojen takia ole pahemmin ajellutkaan.

Paljon hyviä muistoja ollaan siis Silvian kanssa koettu ja nyt sitten on tilaisuus jollakulla muulla viilettää valkoisella oikealla eurobikella pitkin Suomen, tai miksei jonkun muunkin maan teitä eteenpäin. Ehkäpä tyttö pysyy perhepiirissä ja voin joskus nostalgian vuoksi ajella Silvialla Santalahteen, johon ekan kerran ultistreeneihin tullessani, suuri osa sekä naisten, että miesten joukkueesta tuli ihailemaan sitä, kuinka ihmeen kevyt voi pyörä olla. Näin pitkälle muisteluissani olinkin kaartanut tunnin lenkiltä kotiin, jalat hajalla, mieli vähän haikeana, koska Silvia on ollut mulle jotain muutakin kuin pyörä, se on ollut se väline, joka mahdollisti uuden harrastuksen aloittamisen ja joka opetti mut tykkäämään pyöräilystä pyöräilynä, ei vain juoksun korvikkeena vammojen ollessa päällä.

Siihen loppui vika ajelu ja aika tarkalleen viiden vuoden yhteinen taival. Nopeusmittari oli raksittu jo pois ja mukana oli vain kello, josta katsoin tunnin ajoajan, joten melkein siihen lopetettiin, mistä aloitettiin, erona vain pelishorsit, puuvillainen t-paita ja lenkkarit :)

7 sekuntia

Oikeasti luku on kyllä 6,5s, mutta mä tykkään pyöristellä aina vähän huonompaan suuntaan, niin kisoissa sitten yllättyy iloisesti. Tänään on ollut aika jännä päivä. Tein meinaan ensimmäisen uintitestini 9 kuukauteen. Etukäteen jännitti aika lailla. Mun uintitesti on 3x300 30s palautuksilla (testi, kuten useat uimatreenini täältä). Testiä ei voinut oikein kovin paljoa aiemmin tehdä, sillä en edes olisi vielä kolme viikkoa sitten jaksanut uida sitä - kahdeksan kuukauden treenitauko ja käden voimattomuus leikkauksen jälkeen olivat tehneet tehtävänsä. Pikkuhiljaa uintitreenit ovat kuitenkin pidentyneet ja olen ottanut mukaan uintia hieman lujempaakin.

Viime viikolla sitten testasin pystynkö tekemään treenin, joss oli tarkoitus uida 4x500m siten, että jokainen 500 lujempaa. No, ekaan meni 10.07, tokaan 9.56. Mietin, että kun tuo toka settikin tuntui kovin hapokkaalta, että miten muka uin kaksi vielä lujempaa. Siinähän sitten uin ja kolmas päättyi aikaan 9.33! Olin ihan äimän käkenä whaat! Kun  viimeinen päättyi aikaan 9.05, totesin, että eiköhän tässä aleta olemaan uintitestikunnossa kuitenkin ja tänään sen vuoro sitten tuli. Noiden viisisatasten perusteella aloin myös haaveilemaan alle 1.50 satasen vauhdista, mutta tänään kun hallille suuntasin, epäilytti pahasti.

No, eikun uimaan. Ensin alle verraa 400m, tulevan kauhistelua ja eikun kauhomaan. Eka vinsta taisi mennä liian lujaa ja aloin jo sen jälkeen miettimään, että pitäisiköhän luovuttaa. Hapotti, happi loppui ja oli kamalaa. Eli just niinkun testissä pitääkin olla! Mulla on oma psyykkaustapani tossa testissä. Ekalla 300:lla saa ajatella vain sitä settiä. 150metriin asti pitää miettiä, että kyllähän tää tästä (yleensä siinä vaiheessa ei ole vielä ihan kauheeta tuskaa) ja puolen välin jälkeen mietitään, että hei, yli puolen välin jo! Tokalla puoleenväliin asti taas mietitään vaan, että "kestä nyt puoleen väliin" ja sitten voi jo ajatella, että testistä on mennyt jo yli puolet, että ei oo enää paha. Kolmannella sitten vaan yritetään kestää ja mietitään ehdottomasti vain sitä, kuinka mahtavan paljon on jo uitu ja kuinka mahtavan vähän on jäljellä. Tällä psyykkauksella pystyn yleensä tiristämään itsestäni irti enemmän kuin usein uskonkaan - niin myös tänään. Tavoite oli siis saada setit menemään alle 5.30, mikä tällä 25 kilsaa tänä vuonna uintimäärällä oli jo aika optimistista. No, niinpä vain pistelin uimaan nuo aikoihin 5.14, 5.10 ja 5.10! Oi että. Kyllä olin ihan tosi tyytyväinen. Keskimääräinen satkun aika on siis ~1.44. Näin vähän uintia ja jäin vain 7 sekkaa/100m mun parhaasta noteerauksesta tossa testissä (7s on toki pitkä kuin nälkävuosi satasella, mutta tällä uintimäärällä olen hämmästyttävän vähän jäljessä)! Aivan MAHTAVAA.

Uinti tarjoilee mulle tällä hetkellä iloa, vaikka olkapää siinä kyllä vähän vaivaakin. Se on edelleen tosi tiukka, eikä taivu kunnolla. Arpi siellä ottaa vaan ikävästi vastaan :( Myös jumppapalloilu on taas kuviossa mukana ja tänään pitäisi aloittaa 5-viikon tahkoaminen. Muuta treenailua ei sitten salin lisäksi olekaan (ai niin, leukoja menee jo neljä \o/). Juhannuksena vähän jopa "urheilin", mutta sen jälkeen ajelin vain Kultsulla töihin. Nyt Kultsu on huollossa (aika jännä, että ajaminen oli vähän raskasta, kun levyjarru laahasi vähän kiinni sekä edessä, että takana...) ja mä pidän taas vähän taukoa. Yritän nyt saada näihin jalkoihin jotain tolkkua. Olen nyt käynyt fysiatrilla, joka totesi magneettikuvista, että mulla on tosi isot laskimot. Tämä voi aiheuttaa sen, että laskimoläpät vuotaa, eli veri virtaa jalan laskimoissa myös alaspäin, mikä ei oo hyvä juttu ja aiheuttaa kipua. Oletan, että mulla kyse oli syvistä laskimoista, koska pinnallisten laskimoiden kohdalla tuo yleensä tarkoittaa suonikohjuja ja en mä nyt sellaisia pysty löytämään itseltäni, mutta mistä sitä tietää. No, hoitona tähän nyt aluksi on ollut käsky käyttää kompressiosukkia (ou-jee), ja myös jos jalkapohjaan saisi jollain ortoosilla tms painetta laskimorenkaan alle, niin se olisi hyvä juttu. Sinänsä tuo teoria voisi olla jotenkin järkevä, koska jos mä liikkumisen jälkeen nostan jalat ylös, ei ne tuu ollenkaan niin kipeiksi, kuin jos istun esim. töissä jalat alaspäin aamupyöräilyn jälkeen. Toisaalta olisi outoa, että se just nyt olisi tullut, kun se ei ole mitenkään kai yhteydessä siihen, että liikkuu/seisoo tms. Naisilla, ylipainoisilla ja synnyttäneillä on suurempi riski, mutta tunnustan kuuluvani vain yhteen noista ryhmistä. Jos asiaan ei ole syksyyn mennessä tullut mitään apua, niin sitten sovittiin työterveydessä, että menen  hakemaan lähetteen julkiselle, jotta noita laskimoita tutkittaisiin paremmin. Tää ongelmahan nyt ei vaikuta vain mun urheiluun vaan ihan jokapäiväiseen elämään, kun kauppareissun jälkeenkin saattaa sattua niin paljon, ettei oikein kestä. Lisäksi oon D-vitamiini kuurilla, koska senkin todettiin olevan vähän alakanttiin (no, viiterajoissa kyllä) ja D-vitamiinin vähyys ei ole hyvä koskaan, mutta sen on myös todettu olevan yhteydessä (vaikkei tiedetä, miten ja miksi ja onko mitään syy-seuraus- suhdetta) krooniseen kipuun, mitä mulla nyt tässä on, kun eihän mulla ole huhtikuun alun jälkeen ollut yhtäkään kivutonta päivää.

Toinen, mitä on tehty, on fyssarin arvio, ja hän oli sitten taas sitä mieltä, että mun askellus on aivan p-stä. Joo, sehän on toki aivan totta. Toisaalta, suositteli mulle mm. Kayanoja ja aikoinaan kun kyseisiä kenkiä aloin kehoituksesta  (fyssarin, joskus vuonna 2004) käyttämään, niin mun jalkaongelmat alkoi siitä. Polvi oli kipeä monta vuotta kunnes lopetin pohjallisten ja tosi tuettujen kenkien käyttämisen. Suostuin kuitenkin, että mun normaaleihin lenkkarin pohjallisiin laitetaan lisäkappaleet, koska kyllä tätä nyt pitää kokeilla. Yritin kysyä, miksi myös pyöräily kipeyttää jalat, jos kerran askelluksesta on kaikki kiinni, mutta siihen ei ollut oikein selitystä. No, tää on tuttua. Aina kun yritän selittää, että ei se juoksu oo se suurin ongelma, vaan että pyöräily sattuu, niin sitten vaan tutkitaan, miten mä juoksen. Sain myös kaikkia tuskallisia (lue vaikeita) liikkeitä askelluksen korjaamiseen. Katsotaan mitä ensi viikolla tapahtuu.

Loppuun vielä pari kuva, juhannuksena taisin tehdä tämän vuoden ainoan avovesiuinnin (20min), todistetusti.

Apua, onkohan sielä haita, jotka syö pikkupingviinit poskeensa!

Nyt on mentävä!

Moro kaikille tasapuolisesti! Ei oo haita!

Ulpukkameressä melko kiinnostava käden palautus.

Totisesti toivon, että tässä on tähystäminen menossa.

Kyllä se oikee käsikin  johonkin taipuu.