Jäähyväislenkki

Muutama postaus sitten kerroin, etten raaskisi luopua Silviasta ja ajattelin pitää sen. Nyt on kuitenkin asiat muuttuneet ja koska työmatkastani suuri osa on muuttunut tietyömaaksi (eli maantiepyöräkelvottomaksi) ja koska muutkin voivat ajaa trainerilla kuitupyörällä, niin kai minäkin ja erityisesti koska fysioterapia maksaa maltaita, koska joudun näillä näkymin käymään siellä vielä monen monituista kertaa (pirun jalat!!!) ja upottamaan sinne muutamankin tuhatlappusen ja koska en ole voittanut lotossa, niin on tullut aika luopua Silviasta, vaikka se surettaakin. Onhan se vaan pyörä, mutta...

Tänään lähdin sitten luultavasti viimeiselle lenkille mun ekalla kilpapyörällä, vaikkei jalat kestäkään, niin pakko oli mennä vielä kerran. Lenkin aikana muistelin mun ja Silvian taivalta alusta lähtien, sitä kuinka ihmeelliseltä ja itsestään liikkuvalta maantiepyörä tuntui yli 20kg painavan, jalkajarrullisen, 7-vaihteisen Crescentin jälkeen. Sitä tunnetta en varmaan koskaan unohda, kun Silvialla ekan kerran testilenkin ajoin ja niin suurta eroa en enää tule ajamisen helppoudessa koskaan kokemaan, vaikka saisin maailman parhaan ja nopeimman pyörän alleni. Ekat lenkit Silvialla oli melkoista opettelua. En ollut ajanut pelkillä käsijarruilla kai koskaan, vaihteita oli yhtäkkiä 30 ja niiden vaihtaminen oli haastavaa ja en meinannut millään saada lukkopolkimia kiinni. Niiden avaaminen olikin sitten ihan helppoa, mutta lukot olivat kai vähän tiukalla aluksi, koska niiden kiinni saamiseen saattoi mennä viisikin (!) kilometriä. Ihan ekat lenkit ajelin ihan lenkkareilla, olihan mulla kombi-polkimet, mutta en kyllä kokenut lukkopolkimiin siirtymistä mitenkään hankalaksi, jos unohdetaan se lukkojen kiinnitys. Pitkään ajelin myös ihan vain pelishortseilla ja jollain perus t-paidalla. Aluksi ajelin reenimatkat Herwoodista Santikseen, mistä matkaa kertyi kai suuntaansa n. 13km. Joskus kiersin Pyhäjärven ja ajelin välillä kolmen tunnin lenkkejä, jotka olivat jo tosi pitkiä. Pelishorsit vaihtuivat pikkuhiljaa Prismasta ostettuihin, halvimpiin vaippahousuihin (jotka näin jälkikäteen ajatellen olivat aivan kamalat, mutta ajoivat silloin ihan asiansa), ja kaivoin jostain aikoinaan Pirkan soutuun ostetut sormettomat ajohanskatkin esiin. Paidan helmat lepattaen poljin sitten Hervannan mäkiä alas, kunnes investoin ihan oikeaan pyöräilypaitaan. Nopeusmittaria mulla ei ollut muistaakseni tässä vaiheessa ja sykemittaria en myöskään käyttänyt.

Vikan lenkin kääntöpaikka, jossain Röyläntiellä. Jalkojen takia lenkki oli rajattava tuntiin, vaikka mieli olisi tehnyt fiilistellä oikein kunnon pitkä lenkkikin.

Seuraavana vuonna taisin sitten jo tsempata vähän enemmän pyöräilyn suhteen, triathloninkin siinti jo mielessä, vaikka polvileikkaus osallistumisen torpedoikin. Investoin kuitenkin pikkuhiljaa uusiin ajohanskoihin, pöksyihin, mittariin jne. ja Silvia sai tulla mukaan yhä pidemmille lenkeille, vaikkei mistään hurjista kilometrimääristä puhuttukaan, kun vauhdit mulla oli (ja on) mitä oli. Tanskassa asumisen aikana Silvia asusteli vanhempieni luona, mistä sen vuoden 2010 vappuna hain. Tänä vuonna Silviasta tuli vihdoin kilpapyörä, kun pääsin osallistumaan kerran Noksun harkkakisaan ja Kiskossa tein sitten ihan oikean triathlondebyyttini, ilman mitään lepotankoja, triathlonasuja tai geelejä, maastopolkimilla paineltiin Silvian kanssa menemään heti hienosti nelossijalle! Satasen kerhoonkin pääsin vihdoin yhdellä ikimuistoisimmista lenkeistäni, jälkeenpäin naurattaa, silloin ei todellakaan.  Seuraavana vuonna Silvia siivittikin mut vain ja ainoastaan podiumille (olin sentään päivittänyt maantiepolkimiin,  clip-oneihin ja kypäräkin oli joku muu kuin prismasta ostettu kahdenkympin rumuus, eli ihan vissiin viiskymppiä maksanut Casco!) ja viime vuoden ainoa startti Silvialla toi sitten ihan SM-kultaakin duathlonissa. Tänä vuonna olen lähinnä urheillut Silvian kanssa trainerilla olkapään parantelua odottaessa ja muutenhan en jalkojen takia ole pahemmin ajellutkaan.

Paljon hyviä muistoja ollaan siis Silvian kanssa koettu ja nyt sitten on tilaisuus jollakulla muulla viilettää valkoisella oikealla eurobikella pitkin Suomen, tai miksei jonkun muunkin maan teitä eteenpäin. Ehkäpä tyttö pysyy perhepiirissä ja voin joskus nostalgian vuoksi ajella Silvialla Santalahteen, johon ekan kerran ultistreeneihin tullessani, suuri osa sekä naisten, että miesten joukkueesta tuli ihailemaan sitä, kuinka ihmeen kevyt voi pyörä olla. Näin pitkälle muisteluissani olinkin kaartanut tunnin lenkiltä kotiin, jalat hajalla, mieli vähän haikeana, koska Silvia on ollut mulle jotain muutakin kuin pyörä, se on ollut se väline, joka mahdollisti uuden harrastuksen aloittamisen ja joka opetti mut tykkäämään pyöräilystä pyöräilynä, ei vain juoksun korvikkeena vammojen ollessa päällä.

Siihen loppui vika ajelu ja aika tarkalleen viiden vuoden yhteinen taival. Nopeusmittari oli raksittu jo pois ja mukana oli vain kello, josta katsoin tunnin ajoajan, joten melkein siihen lopetettiin, mistä aloitettiin, erona vain pelishorsit, puuvillainen t-paita ja lenkkarit :)