Tippuuko kivi Kivitipussa?

Nyt se on sitten julkista! Nimittäin se, että huomenna meitsi kaiken todennäköisyyden mukaan starttaa puolimatkalle Lappajärven Kivitipussa. Olen tätä piilotellut viimeiseen asti, sillä en olisi millään kestänyt sitä kamaluutta, että jos taas sattuu jotain ja en pääsekään, ja sitten sitä täälä itken, kun on ensin tätä odotettu innolla,  muutama kesä kun on näissä merkeissä jo mennyt. Itsehän olen tämän suunnitellut jo kuukauden päivät sitten, mutta ennen tätä julkistusta asiasta on tiennyt vain henk.koht pyörämekaanikkoni ja hänkin vasta kolmisen viikkoa.  Tiistain kaatuminen yritti tietysti torpedoida tämän osallistumisen, ja täten viimeistelysuunnitelmat menivät poskelleen. Nyt raajat liikkuu jo helpommin ja pääkin kääntyy jotenkin, joten enköhän mä maaliin pääse, on sitä huonokuntoisemmatkin ja vammautuneemmatkin selvinneet. Huolta tosin aiheuttaa melko massiiviset haavat, jotka eivät ole vielä kaikki rupeutuneet, ne pitäisi suojata jotenkin, mutten oikein tiedä mitä niiden kanssa teen (henk. koht. proviisorisponsorini voisi ehkä tietää?). Ovat myös melko kivuliaat ja viime yönäkin vielä nukkuminen oli vähän heikkoa, kun jo pelkkä peitto sattuu ja toisella kyljellä ei voinut nukkua ollenkaan. Mietin myös, että kuinka paljon sattuu, kun on tri-pöksyt jalassa?

Olen kuitenkin kuullut, että puolimatka  on paljon helpompi kuin mara, joten eihän mulla mitään hätää oo, nimittäin mun elämän ensimmäinen maraton oli melkoisen helppo suoritus  ja aikakin oli loistava, vaikka voimia jäi niin paljon, että vikat kilsat kirmattiin neljän minuutin kilsavauhtia  (nyt ei kannata sitten muistella sitä seuraa maratonia tässä uskon ja itsevarmuuden puuskassa).

Kaatuminen sotki sillä tavalla huomisen  tavotteita, että en ole varma päteekö ne enää. Alunperin oli tavoite varsin maltillinen 5,5h, jonka kuvittelin alittavani varmaan reilustikin, mutta nyt nuo ruhjeet ja mustelmat varmaan haittaavat suoritusta sen verran, että tämäkin voi tehdä tiukkaa, jos vasen reisi ei pysty tuottamaan voimaa ja jokainen juoksuaskel sattuu. En edes tiedä, voinka ajella aerobareilta, kun juurikin väärässä kohdassa kyynärpään alla on iso ruhje.

No, ennakkokaavailut ovat seuraavat, mikäli reiti ovat standardit.

Uinti on alkanut sujumaan altaassa jo jotenkin, vaikka ei todellakaan olla vielä viime vuoden ja alkukevään vauhdissa. Lisäksi altaan vauhti tuntuu olevan jotain ihan muuta kuin avoveden (eli avovedessä mennään hitaammin), joten 40minuuttia alle kun menee, niin suoritus on ok ja toivotaan, että päästään allekin.

Pyöräily on suuri kysymyskivi ja kompastuskivi. Uskon, että Pohjanmaalla on melko mäetöntä, mikä mun voimatasoilla on hyvä juttu. Koska lenkeilä pystyy pistelemään nykyään pk-sykkeillä jotain 27km/h keskaria, niin eiköhän kisafiilis ja kovemmat tehot siivitä tämän sitten kolmeenkymppiin, eli aikaa menisi se kolme tuntia. Vasen reisi tosin voi olla toista mieltä, joten kattoo nyt.

Juoksu on tietysti se lemppari. Toivon, että jokin asia kiukuttaa mua kovasti ja edessä näkyy selkiä, joita ottaa kiinni, jolloin tämä varmaankin sujuu. Huonoin puolimaratonaikani on alle 1.43, ja kun se oli vielä eka puolimarani, niin olisi nyt syytä alle 1.45 mennä. Reisivamma ja pyöräily voivat kuitenkin hyydyttää toki millaiseen mateluun tahansa, mutta juoksussa pystyn kestämään suurempaa tuskaa kuin uinnissa ja pyörässä.

Vaihtoihin budjetoin viisi minuuttia, ja näillä suorituksilla siis oltaisiin siinä 5,5h:n vauhdissa. Kylmä sää voi tosin tehdä tepposet, sillä mä jos kuka kammoan ja kangistun kylmästä, tykkään enemmän vähän liian kuumasta kuin kylmästä siis ja kuumaa ei nyt ainakaan ole tulossa.

No, oli aika mikä tahansa, niin yksi asia on varmaa. Kun (ei siis jos) maaliviivan yli vihdoin juoksen, on se puolimatkalle osallistumisen kivi tiputettu harteilta. Sitäpaitsi, saan kananmunakypärän lainaan, samanlaisilla 650c Zippeillä on voitettu Ironmanin MM-kultaa Konalla, Lucy on puunattu, märkäpuku on hyvä ja juoksu on aina yhtä juhlaa (!). Hyvä tästä tulee.