Pyöräkolari

Muuten ihan huippumukava päivä päättyi tosi ikävästi. Kävin vielä illalla uiskentelemassa ja sitten ihan onnistuneen treenin jälkeen lähdin polkemaan Märskystä kotiin. Kuten keskiviikkona totesin, niin mielestäni täälä Helsingissä pahimpia törttöilijöitä ovat pyöräilijät. Kotimatkalla tää kävi mulle entistä selvemmäksi. Eteen kääntyi jostain sivutieltä pyörillään (valottomilla, kuinkas muuten) kaksi teiniä, jotka täytti kevarin koko leveydeltä. Katselin, että meno näyttää melkoisen hasardilta ja hiljensin tuntuvasti. No, pojat ajo tosi hiljaa, joten ohihan niistä oli päästävä. Huusin varokaa jo kaukaa ja selvästi kuulivatkin huutoni, koska toinen siirtyi kunnolla oikeaan reunaan ja vasemmalla puolella ajanut katsoi taakseen ja siirtyi vasemmalle. Keskeltä siis ohi. Tai sitten ei. Vasemman puolinen poitsu päätti sitten juuri sillä hetkellä kun olin menossa ohi kääntää pyöränsä poikittain mun eteeni. Mitä siitä siis seurasi. Mä tietysti ajoin suoraan sitä päin, ja lensin Trekkini kanssa penkkaan. Tai siis ensin minä, sitten Trekki päälle. Onneksi oli kypärä päässä, koska kolautin pääni. Ja oikean kyynärpääni ja lonkkani sekä vasemman polvenii, jotka nyt muistuttelevat itsestään ikävästi. Ja jotain tapahtui myös vasemmalle etusormelle kun sitäkin jomottaa. Kolarin hienointa antia kuitenkin oli se, että pojat päättivät toimia vastuullisesti ja jättivät mut sinne penkkaan pyörineni nyyhkyttämään, eli poistuivat vaan tyynesti paikalta. Onneksi mulle ei (kai) käynyt pahemmin, kaikki kehon osat toimii ja kipu ei oo mitenkään kovin pahaa. Pyöräkin on kai kunnossa, mutta olin kyllä ihan sekaisin kun jatkoin matkaa kotiin. Kypärä on hommattava uusi ennen kuin uskallan taas ajaa, sen verran paha oli kolaus. Kotona yritin soittaa sitten tietty shokkipuheluita ystäville, mutta helpommin sanottu kun tehty, koska puhelin oli tietty tippunut siinä rytäkässä johonkin pusikkoon. Valjastin ystävän soitteleen siihen, että löytäisin sen jotenkin pimeessä, kun palasin sitä etsimään, mutta niinhän joku muu pösilö ehti ensin ja pölli luurin, heitti simin meneen vaan. Puhelimella ei niin väliä, ja eiköhän uus sim-korttikin samalla numerolla onnistu, mutta sinne meni kaikkien numerot ja osotteitakin oli puhelimessa aika monta tallessa. Niin, ei kannata soitella, mua ei nyt saa kiinni sillä laitteella. Ja jos äippä ja iskä luette tätä, ja muutkin tietty, niin voisitte lähettää numeronne.

Trekillä maastossa

Torstai oli oikea masennus- ja väsymyspäivä, ja uinnista ei tullut taas yhtään mitään. Sen jälkeen on ollut kuitenkin taas hyvä meininki, kun ihan tarkoituksella nukuin vähän pidempään perjantaina ja väsymys helpotti.

Eilen oli ihan huippukeli ja kävin varmaan vikaa kertaa tänä vuonna lyhyillä ajamassa. Silviahan on jo siirretty talvehtimaan, joten mentiin Trekillä. Lähdin Hertsikan teille ja poluille ajelemaan päämäärättömästi. Vaikka Trek on tällä hetkellä optimoitu työmatka-ajoon ja siinä on myös kiinteä lukko, lokarit ja kaikki pakolliset (no, poljinheijastimia ei noihin polkimiin kiinni saa) heijastimet, niin ihan kivasti sillä pystyi poluillakin ajamaan. Välillä sateen pehmittämää pururataa mäkiä ylös ajellessani mietin kyllä moneen kertaan, että miksei minulla ole sitä kolmatta eturatasta, se todellakin olisi ollut tarpeen, nyt meni melkoiseksi runttaamiseksi. Kaikenlaisiin paikkoihin sitä lenkillä jotenkin jouduin, yhdessä vaiheessa olin keskellä hyppyrimäen rinnettä ja nössönä talutin sen ja monen muunkin polkumäen alas, kun en vaan uskalla laskea. Hyppyrimäkiajelun jälkeen lähdin seikkailemaan Kivinokalle ja sehän olikin hauska paikka. Maastopyörä olisi ollut suurimman osan ajasta paras vaihtoehto ja juuriviidakossa kaatumista pelätessäni tuli pyörää  kannettua ja raahattua aika paljon. Kaatunut en, mutta muutaman kerran oli lähellä tangon yli lentäminen, kun pyörä pysähtyi johonkin juureen kuin seinään, ajotaito kyllä karttui jo tuon lyhyen ajelun aikana melkoisesti.  Mun elämän eka "maastopyöräily" oli ihan huippuelämys ja nyt pitää pysyä poissa sieltä metsäpoluilta, jottei maastopyöräilykipinä iske, koska en aio hankkia maastopyörää. Joskus tosin olen miettinyt, että jos myisi CC:n pois, hommaisi maastopyörän ja sitten jonkun halpishybridin (jonka uskaltaisi paremmin jättää kaupunkiinkin) hyötyajoon, mutta näitä ajatuksia on vaarallista päästää pidemmälle.

Loistolenkin jälkeen vielä illemmalla kävin Märskyssä tehoilemassa. Kisoihin on kolme viikkoa eli kaksi viikkoa voi enää uida kovempia settejä, joten oli korkea aika jo aloittaa. Nuo kovat reenithän on siitä "hauskoja", että ensin verrataan vaikka kuinka ja pitkään (eilen 1200), sitten uidaan vielä vähän ykköstä (eilen 500) ja sitten tehdään lyhyitä vetoja lujaa, välissä vielä lisää ykköstä (eilen yht 6x75 lujaa). Tällaiset reenit on siis lyhyitä (eilen yht. 2400), mutta noi kovaa uidut osuudet tekevät reenistä silti raskaan. Tuollaisen rypistyksen jälkeen olikin hyvä mennä taas poreammeeseen.

Tänkin aamun uinnit päättyivät poreisiin. Sitä ennen kuitenkin vuorossa oli taas vihattuja potkuja. Itse asiassa tänään potkin enemmän 2.7k:n reenistä kun uin! Räpylät tosin oli osassa potkuja mukana. Mun potku toimii räpylöillä potkimisen jälkeen aina hetken, mutta sitten palataan samaan surkeuteen kuin ennenkin. Pitäisi siis varmaan potkia enemmän räpylöillä ja lopettaa muissa potkuissa aina heti, kun paluu vanhaan alkaa. Tänään illalla vielä lönköttelemään ja on vielä karkkipäiväkin. Elämä on mukavaa. Mutta nyt meitsi painuu kokkaamaan täytettyjä uunitomaatteja ja minttufetabroileria. Aurinkoista päivää ja intoa treeneihin kaikille!

Pyöräily Helsingissä

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, millaista on pyöräillä Helsingissä (siis ei urheilupyöräillä, vaan työmatkapyöräillä) ja verrata tätä Tampereen ja Tanskan pyöräilykulttuureihin. Turku jää postauksesta pois, koska sielä en pahemmin pyöräillyt muuta kuin kuudelta uimaan ja sitten lenkkiä ja nämä molemmat tilanteet siis eroavat aikas lailla normipyöräilystä.

Viimeisen sysäyksen tähän postaukseen antoi tämän päivän järkyttävä onnettomuus, jossa pyöräilijä kuoli, kun auton ovi avattiin suoraan päin näköä ja pyöräilijä lensi bussin alle. Ehkä jopa onnettomuutta enemmän järkyttivät kommentit, joissa monissa todettiin epäsuorasti tämän olevan oikeastaan pyöräilijän vika, varmaan ajoi liian kovaakin jne. Mulle on itselle käynyt kerran samalla tavalla (ilman sitä ruhjoutumista bussin alle) ja voin kertoa, että ei ollut paljoa vauhtia, ehkä noin 10km/h, kun olin lähestymässä risteystä, jossa oli punaiset. Muistan onnettomuuden kuin eilisen, vaikka siitä on kuusi vuotta aikaa. Olin tienaamassa vähän kinkkua leivän päälle postin jouluapulaisena ja jouluaatonaaton työvuoron oltua ohi piti hakea kotoa tavarat ja lähteä joulun viettoon Eräjärvelle linja-autolla, jonka lähtöön ei ollut liikaa aikaa (ja seuraava linkka meni neljän päivän päästä). Kiltisti ajoin Tampereella Kullervonkatua pitkin ja juuri ennen Tammelan puistokadun risteystä olinkin kanveesissa, kun ovi avattiin eteen. Ajoin siis tosi hiljaa ja ovi aukesi siinä vaiheessa kun olin jo auton perän kohdalla, eli eipä siinä ehtinyt reagoimaan mitenkään. Autoilijan selitys oli, että "kyllä mä katoin, ettei sieltä tule autoja". Pahasti ei onneksi tuolloin käynyt, polvi tosin tuli kipeäksi ja Crescent vähän kolhiintui, mutta pääsin onneksi silti ajoissa joulunviettoon sillä ainoalla bussilla.  Onnettomuuden vastapuoli oli oikeasti pahoillaan. Niin varmaan oli tänäänkin, mutta se ei paljon auta. Liikenteessä on oltava huolellinen.

No sitten siihen asiaan. Vaikka tääläpäin onkin nyt sattunut kovin ikäviä, on Helsingissä silti mielestäni melkoisen hyvin pyöräilyasiat. Täällä ei ole joka paikassa täysin käsittämättömiä yhdistettyjä kevyen liikenteen väyliä, joita Tampere on pullollaan, vaan ainakin minun käyttämilläni reiteillä monissa paikkaa jalkakäytävä ja pyörätie on erotettu. Autoilijat yrittävät edes vähäsen ja en ole meinannut jäädä auton alle kuin ehkä viisi kertaa näiden puolentoista kuukauden aikana, jotka olen täälä asunut. Se on vähän se, jos vertaa siihen, että Tampereella tämä oli käytännössä päivittäistä. Tampereella myöskään autoilijoita ei voisi vähempää kiinnostaa joku pyöräilijä. Tyypillistä tamperelaista käytöstä kuvaa tapaus, kun olin polkemassa kaatosateessa (taas vauhti oli maltillinen, n. 20km/h) kotiin läpimärkänä. Olin tulossa risteykseen, josta tarkoitus ajaa suoraan, paikalla oli siis suojatie ja pyörätien jatke. No, kolmion takaapa ilmestyi siihen keskelle suojatietä yhtäkkiä auto ja mä jouduin jarruttamaan. Siinä sitten vähän kohauttelin olkiani, että mitenkäs tässä näin kävi, kun autosta ei perinteiseen tapaan päässyt ohi edestä eikä takaa ja siihenpä  kuski vastasi näyttämällä mulle keskaria! Että näin (ja kyllä, näytin kyllä sitten takaisin, en mäkään nyt ihan kaikkea suostu tyynesti ottamaan vastaan). Hienoa liikennekasvatusta muuten sille pelkääjän paikalla istuneelle n. 10-vuotiaalle pojalle. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista, Tampereella kääntyvät autot eivät väistä, ajoradalla ajettaessa ei oikealta tuleva pyörä olekaan etuajo-oikeutettu ja torvet soi, kun esim. ajan Satakunnan sillalla ainoalla mahdollisella tavalla, eli ajoradalla. Tampereella oppii onneksi tarkkaavaiseksi, sillä siellä pyöräilijä on lainsuojaton, jonka pinnojen väliin voi hyvin tunkea sateenvarjon (kun kävelee siinä Tampereen melkein ainoalla oikealla pyörätiellä), pyörätiet ovat yleisiä parkkipaikkoja, pyörätiet loppuvat kuin seinään ja lisäksi tunnetusti pyöräilijä on pelkkä köyhä ituhippi, joita ei keskustaan tarvita, jotta autoille olisi ne kaikki kymmenen parkkipaikkaa Hämeenkadulla.

Kun saavuin Helsinkiin tuosta Suomen pyörävihakaupungista, tulin melkein paratiisiin. Täällä jutut toimii paljon paremmin. Autoilijat eivät vihaa minua. Se on hämmentävää. Toki täälläkin törttöillään, tukitaan suojatiet jne, mutta en ole esim. kertaakaan meinannut jäädä oikealle kääntyvän auton alle suoraan pyörätietä ajaessani. Bussi on kyllä kiilannut todella pelottavasti ja muutenkin ammattiautoilijat tuntuvat olevan röyhkeimpiä. Täällä olen myös kokenut sen, että jo kertaalleen suojatien päälle ajanut auto on peruuttanut pois tieltä, kun olen ajanut (etuajo-oikeutetusti) pyörätietä. Työmatkareittini on melko sujuva, erityisesti Vallilaan asti pääsee tosi kivasti. Sitten Vallilan teinikoulupojat kyllä tukkivat pyörätietä usein, mutta pääasiassa täällä ei kävellä pyörätiellä. Runeberginkadulla on yksi vaaranpaikka, kun bussikaistaa ajaen itse menen suoraan, mutta muut autot kääntyvät. Ainoastaan kerran selvästi näyttämäni suuntamerkki, että jatkan suoraan ei ole toiminut ja tuli melko vaarallinen tilanne, mutta olenkin alkanut pehmenemään Tampereen paaduttamasta pyöräilyilmastosta, koska "eihän se ollut edes lähellä". Täällä on myös kivoja pyörätaskuja yms . Puutteitakin toki on. Ykkönen on opastus. Kehä ykkösen pyörätiestä näen vieläkin painajaisia, en mene sinne enää ikinä, koska en löydä pois vaan joudun harhailemaan siellä ikuisesti. Pätkä Märskystä Sturenkadulle on myös haastava. Kadulla on jotain ihan pyörätieltä näyttävää, mutta kun ei ole merkkiä, niin ei siinä kai saa ajaa. Muitakin hankalia paikkoja on, mutta toistaiseksi olen vielä lopulta selvinnyt. Yksi Helsingin hienouksia on  muuten se, että täälä ei ole mitenkään erikoinen, jos ei omista autoa. Tampereella ei voitu alkuunkaan ymmärtää autottomuutta, koska kaikkihan auton haluaa, kun se on niin kätevä. Erityisen kätevä se on kilometrin matkoilla kauppaan maitoa ostamaan, kun ensin sitä autoa lämmitetään puoli yötä ja sitten se vielä kaivetaan lumihangesta. "Siis miten sä voit ajaa pyörällä talvella, eks sun tuu kylmä?" "Ostaisit nyt jo sen auton, miten voit elää ilman sitä." Niin, mutta siis mielestäni pyöräily Hesassa on ok. Mielipide olisi varmaan toinen, jos en olisi ajanut kymmentä vuotta Tampereella, mutta kun vertailukohta on Tampere, on Helsinki tosi hyvä pyöräilykaupunki.

Miten asiat sitten voisivat olla. No paljon paremmin. Tanskassa se toimi. Ei vaaratilanteita, kaikki kunnioittivat toisiaan liikenteessä, ei torvensoittamista, keskisormia. Toisaalta ei myöskään valottomia ninjapyöriä tai sääntöjä rikkovia pyöräilijöitä, joita Suomessa on ihan riittämiin. Itse asiassa oman subjektiivisen laskelmani perusteella olen tullut siihen lopputulokseen, että pyöräilijät törttöilee enemmän Helsingissä kuin autoilijat. Ja kun aina vedotaan siihen, että hyvähän sielä on, kun ei tule lunta jne, niin voin kertoa, että tuona vuonna kun Aarhusissa asuin, oli poikkeuksellinen talvi ja lunta tuli. Pyörätiet aurattiin ensin ja asiat rullasi pyöräilyn osalta (autoilijat olivat enemmän ongelmissa, kun eivät omista kunnon talvirenkaita). Lisäksi Tanskassa satoi ja tuuli koko ajan, mutta nämä perinteiset suomalaisten pyöräilemättömyystekosyyt eivät vähentäneet pyöräilijöiden määrää mitenkään. "Ei ole huonoja säitä, on vain huonoja varusteita."

Viikonlopun ruokalista

On syötävä, jotta jaksaa reenata. Oon siis syöny. Viime viikonloppuna menyyssä on ollut mm.

 Täysjyvälasagnea

 Jääkellarin lohella (oli muuten helppo tehdä) ja turkkilaisella jogurtilla täytettyjä lettuja

Raparperiruukkuja vaniljajäätelön kera.

Kaikki kolme kokkailua onnistui hyvin ja ruoat oli vallan maistuvia (ainahan mun kokeilut ei onnistu, vaikka kaikki on syödyksi tulleetkin, makuhermoni ovat vain vähän vaativat). Erityisesti noi raparperiruukut oli loistavia, ulkonäkö ei nyt ehkä ihan anna täyttä oikeutta ruokalajille, mulla kun ei ole taiteellista lahjakkuutta pätkääkään.

Oon vieläkin niin kovin iloinen lauantaista. En ymmärrä, mistä se vauhti taas kisaan löytyi,  kun vielä kolme viikkoa sitten en pystynyt juoksemaan tuota vauhtia edes tonnin vetoja. Sunnuntaina hyvä mieli jatkui, kun kävin polkaisemassa syksyn vika maantielenkin. Oli ihanaa ajaa pitempään ihan yksin auringonpaisteessa ja vaikka meno oli väsynyttä, niin ei haitannut. Iltauinnit Märskyssä on kanssa hienoja. Hienointa niistä tekee ehdottomasti se, että reenin jälkeen voi mennä vielä vähän sinne "hieronta-altaaseen" lillumaan ja rentoutumaan. Aamu-uinneilla rentoutuminen kannattaa jättää väliin, jottei nukahda kesken luennon pidon :) Pikkuhiljaa pitäisi kyllä alkaa toimimaan vähän Porin kisoja silmällä pitäen. Tän aamun Pingviinien Helsinki-jaoksen reenit oli laiskaa potkimista, kun Tampereella kuulemma vedetään sarjoja tyyliin 4x100 nelosta. Koskahan mä oon uinu viimeks muuta kun ykköstä tai kakkosta? Ehkä heinäkuussa. Huomena on ansaittu lepopäivä kropalle, aivot yrittää taas ymmärtää tanskaa.

Ronssia rantakympillä

Snorkkeli reppuun ja kehonhuoltotunnille. Selkä kuntoon ja kohti Otaniemeä, onneksi jokerilinja kuljettaa, niin ei tarvitse pelätä eksymistä. Kisapaikalle ehdin passelisti, sillä en joutunut jonottamaan kovin kauaa. Kohta paikalla olikin sitten muutaman sadan metrin jono, mitä en kyllä yhtään ihmetellyt, sen verran hidasta toiminta siinä tiskillä oli. Pitkät verrat ja vk-lenkki alkakoon. Hetkinen, viisi minuuttia ennen lähtöä kerrotaan, että lähtöä siirretään, koska kaikki ei ole ehtineet hakea numeroansa. Hieno homma, t-paita ja shortsit tällä kelillä on vähän viileet ja en nyt viittisi enää verrata lisää.

Vielä kolme sekuntia ennen lähtölaukausta kuvittelen juoksevani kivan vk-lenkin 4.30 vauhtia, puoli sekuntia lähtölaukauksen jälkeen olen jo päättänyt yrittää 4.10 vauhtia ja jos ei olla kympin sakissa niin karkkipäivää ei tällä viikolla sitten ole. No niin Kipsukka, juokse nyt suklaankiilto silmissä.

Eka kilsa 4.00. Jahas, tänään tapahtuu katkeaminen. Toka kilsa 4.00. Jahas, katkeaminen taitaa tulla aika pian. Kolmas kilsa 4.05. Parempaan suuntaan mennään. Sitten ei enää ollutkaan käsitystä kilsa-ajoista, en nimittäin tietenkään muistanut, että mun mittarissahan on se lap-toiminto. Neljännen kilsan jälkeen alkaa tuntua kamalalta. Niin kamalalta, että sellaiselta saisi tuntua vasta kahdeksan kilometrin jälkeen. Kuudennen kilsan jälkeen on reitin ainoa mäen tapainen, pahalta tuntuu, mutta lyhyt se oli. Varsinkin kun kymmenen metriä edessäpäin viuhtoo poninhäntä, jonka olen jo kauan aikaa sitten päättänyt ohittaa. Poninhäntä pinkoo aika kivaa vauhtia ja vähän alkaa huolestuttaa, josko sittenkään pystyn ohittamaan. Kahdeksassa kilsassa tiedän, että selviän tästä. Alle 10 minsaa jäljellä ja menen poninhäntätytön ohi. Sitten alan yökkäilemään. Voi apua, tämän pitäisi tapahtua vasta loppusuoralla. No, paha olo helpottaa, kun  alan metsästää seuraavaa naista, joka on selvästi väsähtänyt melko pahasti. Yhdeksässä kilsassa saan seuraavan "uhrin" kiinni, mutta tyttöpä ei päästä ohi vaan kiilaa. Sillä lailla. Ohitan sitten, mutta tyttö menee heti takaisin ohi. No, jäänpä vähän hiillostamaan tähän taakse. Sadan metrin hiillostus riitti ja tyttö jää taakse. Mutta missä on maali? Tätä vikaa kilsaa on juostu jo kolme minuuttia ja kun kentälläkin juostaan vielä kolmesataa metriä, niin pitäis kyllä kohta alkaa tulemaan. Ei se tule. No nyt tulee aukio, tossa on kympin kyltti, aikaa mennyt alle 41 minsaa. Hienoa, täähän on ylipitkä. Ja mä en jaksa enää yhtään. Ollaan kentällä. En pysty, tuskaa. Hyytymistä, mutta niin vain pääsin maaliin ja loistava kolmossija plakkarissa. Jos matkaa olisi ollut vielä puoli kilsaa, musta olis kyllä menty ohi, sen verran vauhti kyllä hidastui lopussa. Matkaa oli siis pirulliset 460 metriä liikaa ja aikaa meni 42.34. Vauhti 4.05, mistä en uskaltanut uneksiakaan. Palkintojen jaossa selviää, voittajan nimen kuultuani, miksi samalla radalla uintitreeneissä uivaa seurakaveria ei näkynyt enää lähdön jälkeen, on vähän eri tason juoksija kun minä. Palkinnot olivat muuten kohdillaan, 50 lahjakortti Sellon Intersportiin ja karmean ruma pokaali. Kun työnantaja maksoi osallistumisen, niin tässähän tuli ihan tienattua :)

Sitten kohti Märskyä ja palkintona loistokisasta inhokkejani potkuja (siksi se snorkkeli oli mukana...) ja lähtöhyppyjä. Mutta sitä ennen suklaata ostamaan.

Olen tosi iloinen. Iloa ei hälventänyt edes täydellinen eksyminen kun yritin Märskystä kotiin. Miksi bussi, jossa lukee Oulunkylä, ei mene Oulunkylän asemalle? Tarvitsen jonkun paikallisoppaan tänne. Puolet uintikamoistakin unohtui Märskyyn, mutta haetaan ne sitten huomenna. Samaan tapaan kun eilen tuli haettua Pirkkolasta sinne torstaina jäänyt uikkari. Oppaan lisäksi tarvitsen jonkun muistuttelijan.

Testissä: rengasraudat

Testi on suoritettu vuosina 2009-2011. Ultimatum-testikappaleena ovat olleet CC:ssäni olevat Vittoria Randonneur renkaat, jotka ovat tuottaneet pulmia allekirjoittaneen lisäksi eri foorumien mukaan muillekin. Renkaat ovat sitten kyllä olleet kovin loistavat (ei rengasrikkoa kertaakaan näillä), mutta kun renkaan poissaaminen vanteeltakin vie jo 15 minuuttia ovat nämä melkoinen haaste (vrt. Pro Raceen en tarvitse enää edes rengasrautoja kun laitan rengasta takaisin paikoilleen...). Erinäisiä rengasrautoja on siis kokeiltu ja ohessa testin tulos.

Savonia, aito ja alkuperäinen rengastyökalu, jota käytettiin jo aikoinaan Crescentin talvirenkaita vaihdettessa. Vääntyy, ei toimi. Bonusta monikäyttöisyydestä, loistava erityisesti jälkiruoissa.

PRO rengasraudat. Vääntyy vaikka 360 astetta, mutta ei auta pätkääkään renkaan vanteelta irti saamisessa/vanteelle saamisessa. Toisaalta ei lohkeile, mistä bonuksia. Hylätty kehnona.

Halpismalli Tanskasta. Ostettu varmaan 7 elevenistä kympillä (kr, eli noin 1,5 eurolla), Tanskassa saa erinäistä peruspyöräkamaa mistä vain. Toimi Trekin alkuperäisissä renkaissa tosi hyvin, ei oikein tehoja Randonneureihin. Paremmat silti kuin PRO:t.

Tacx. Kuulemma hyvä. Olen eri mieltä. Näillä on kuitenkin mahdollista saada rengas vaihdettua, jos on tarkkana. Itse en ollut ja siksi rautoja jäljellä enää kaksi kappaletta.

Park Tool. Hyvä. Toimii. Pelastaja. Miinusta siitä, että pää saattaa lohjeta. Kivan värinen. Kuuluu luottokamoihini. Käytä sinäkin.

----

Urheilupuolella on valoa näkyvissä. Sain tehtyä treenisuunnitelman rungon, joten saan tähän juttuun vähän ryhtiä ja välttynen pahimmilta yli-/alilyönneiltä. Uinnissa hetkittäin olen onnistunut tekemään ehkä jopa puoli vetoa kohtuullisesti, joten tilanne ei ole ihan toivoton kai kuitenkaan. Tämän päivän treenien jälkeen selkäkään ei ollut kovin kipeä, kun kerrankin viisaasti jätin delffarit väliin ja tein selärin potkuja. No, jos selkä ei ole kipeä, niin vasurin sormet on vähän pois pelistä, kun onnistuin saamaan potkun suoraan rystysiin. Lauantainen kymppi menee varmaan ihan päin mäntyä, ja varmaan oikeasti juoksen sen lenkkinä. Sunnuntaina käyn fiilistelemässä Silvian kanssa vikan lenkin, sitten puunaan sen sisäkuntoon ja siirryn ulkopyöräilyssä CC:hen. Pitäisi löytää nyt vain kivoja polkureittejä, joita jaksaisi tahkota, maantiellä en pääse Trekillä eteenpäin ollenkaan.

Selkää varten sain vihdoin varattua myös fyssarin. Turun hieroja (jota kaiholla kaipailen vieläkin) suositteli yhtä henkilöä ja hänelle soitin. Kiireinen mies tuntuu olevan, kun ajan sain kuukauden päähän, mutta tyyppi onkin olympiajoukkueiden fyssari. Ehkä kelpaa siis mullekin :)

Eilen alkoi tanskan kurssi. On aika haastavaa... No, ääntäminen on aivan kummallista, ja asiaa ei auta yhtään se, että en päässyt ekalle kurssikerralle viime viikolla ja että kurssin  opetuskieli on periaatteessa ruotsi ja enhän mä ruotsia osaa. Tanskassa oleilu kyllä helpotti, koska mulle on ihan selvää, että frokost on lounas ja uge on viikko jne. Numerojärjestelmä on ihan käsittämätön. Viisikymmentä on puoli kolmatta kertaa 20, mutta se kertaa ja 20 jätetään luonnollisesti sanomatta.  Andre Wickström on muuten samaa mieltä kielen helppoudesta. Kurssilla oli kuitenkin kiva fiilis, ja mukavat Tanskan ajat palasi mieleeni. Ikävä sinne kyllä on.

Eilen tein ruoaksi tosi hyvää Salaattia lappilaisittain. Vähän kalliit raaka-aineet kyllä, mutta maku oli aika täydellinen. Puolukat jätin pois, en tykkää niistä, en ole koskaan tykännyt ja olen varma, että tämä johtuu siitä, että äippä kävi syntymääni edeltävänä päivänä puolukassa (!). Tämän päivän menuussa oli limettinen lohipasta. Lime on viime aikoina ollut mun suosikkiruoka-aineitani ja tämäkin ruoka oli jännän makuinen. Kaffirlimetin lehdet olivat ihan uusi tuttavuus, mutta sopivat kyllä ruokaan. Tämä oli hyvä maun lisäksi myös kovin helppotekoinen, joten kannattaa kokeilla.

 Limettinen lohipasta

Eilisen parasta antia oli muuten työmatkapyörähiillostus. Joku mies päätti, etten pääse siitä ohi, kun tulin risteyksestä taakse ajamaan. Polki putkelta ihan hulluna. No, miehellä sattui olemaan sama reitti kun mulla ja niinpä hänen takanaan ajelinkin sitten kolmisen kilsaa. Sitten taisi katketa selkäranta ja nyppylän päällä ajoi vähän tien sivuun, mutisi hengästyneenä, että mee vaan. Ei havaintoja, polkiko vielä kauan samaa reittiä, laskeskelin Trekillä karkuun pikaisesti. Vähän kyllä hymyilytti miehen toiminta, kun itse ajelin sellaista hitaasti ja hengästymättä vauhtia mutta näitä näkee aika usein. Sama mentaliteetti on tuola uimahallissa usein päällä, eilenkin Märskyssä jouduin ohittamaan yhden miehen ainakin viisi kertaa, kun se joka kerta päätti ponkaista päädystä juuri kun mä alan kääntymään volttiin. Allasetiketin puute on kyllä hieno asia.

Vain yksi päivä kaiken muuttaa voi

Lepopäivä selvästi auttoi, sillä tänään kulki pyörä ihan eri tavalla kuin vähään aikaan. Immersbyntien uutta asfalttia edestakaisin, yhteensä 54 kilsaa. Hyvä lenkki kivalla reitillä ja loistavassa säässä. Ja hyvä mieli, kun ei takunnut yhtään.

Illalla ruoaksi broileripurjopiirakkaa, salaattia ja jälkkäriksi mainiota minttuista mansikkapirtelöä, jota valmistin lahjaksi saamallani blenderillä. 

Huomena alkaa tanska, pitäisiköhän ottaa peruna suuhun mukaan?